Näiden Spaan tapahtumain aikana kruununprinssi Ruppreehtin, v. Boehnin
ja Saksan kruununprinssin armeijaryhmät peräytyivät Kemmelistä, Lysin
tasangolta ja Vesleltä Arleux'n--Moeuvresin kanavan taakse
Siegfried-asemiin. Liikkeet sujuivat hyvin, 18:kin armeija, jolla oli
pisin perääntymisväli, sai sen suoritetuksi suunnilleen syyskuun
7:nneksi.
Armeijat eivät tulleet kaikkialla saksalaisiin varushautoihin, vaan
pysyivät joissakin paikoin entisissä vihollisen varustuksissa.
Vihollinen seurasi kaikkialla kintereillä. Se ryhtyi hyvin pian
jatkamaan hyökkäystään, suunnaten sen erikoisella voimalla Moeuvresin
ja Holnonin välillä 17:nnen armeijan vasenta sivustaa ja 2:sta armeijaa
sekä 18:nnen armeijan oikeata siipeä ja Ailetten ja Aisnen välillä
9:nnen armeijan vasenta ja 7:nnen armeijan äärimäistä oikeaa sivustaa
vastaan. Taistelut olivat erittäin katkeria, mutta rintama järjestyi,
ainoastaan 2:nen armeija pysyi jatkuvasti heikkona. Syyskuun 18:ntena
ja 19:ntenä jatkui ankaria hyökkäyksiä Moeuvresin--Holnonin
rintamalla; ne pakottivat 2:sen armeijan vasemman siiven vetäytymään
joitakin kilometrejä Schelden--Oisen kanavaa kohti St. Quentinin
pohjoispuolella, minkä jälkeen myös 18:nnen armeijan täytyi vetää
äärimäinen oikea siipensä samassa suhteessa taaksepäin. Yleensä
säilytimme asemamme ja katkeria paikallisia taisteluja kesti syysk.
25:nteen ja 26:nteen asti. Ranskalaiset laajensivat edelleen
hyökkäystään St. Quentinin suuntaan. Oli selvää, että nämäkin päivät
jälleen kuluttivat koko armeijan voimia.
Saksan kruununprinssin armeijaryhmä oli kuun keskivaiheilla ottanut
johtoonsa v. Boehnin armeijaryhmään kuuluneen 9:nnen armeijan. Tämä
armeija ja 7:nnen armeijan oikea sivusta saivat taistella lakkaamatta.
Armeijaryhmä sai itse korvata tappionsa. Erikoisen voimakas oli
jännitys molemmin puolin Reimsiä ja syysk. 22:sesta alkaen myös
Argonnien kummallakin puolen, missä 26:ntena oli alkava uusi suuri
taistelu.
Hermann-asemien rakentaminen molempien pohjoisten armeijaryhmien taakse
oli alkanut. Samoin rakennettiin ahkerasti varustuksia Saksan
kruununprinssin armeijaryhmän selkäpuolella.
Tyhjentämistöitä rintaman takana rannikon ja Maasin välillä jatkettiin;
niitä häiritsivät usein tehokkaasti vihollisen lentohyökkäykset. Oli
kuljetettava suunnattomia varastoja, joita ilman ei voitu tulla
toimeen, jos sota vielä jatkui. Useiden viranomaisten varastopolitiikka
oli ollut väärä, ja sen seuraukset tuntuivat nyt.
St. Mihielin ja Moselin välillä v. Gallwitzin armeijaryhmän rintaman
edessä oli jo elokuun lopussa huomattu vilkasta liikettä. Siellä
tulisi todennäköisesti tapahtumaan amerikkalaisten hyökkäys. Ylin
armeijanjohto siirsi sinne varajoukkoja. Pohdin kaaren tyhjentämistä,
jota jo aikoja sitten oli suunnitelmallisesti valmistettu,
armeijaryhmän päälliköiden ja armeija-osasto C:n johtajien kanssa,
jota osastoa vastaan odotettiin hyökkäyksen kohdistuvan.
Paikalliskomentoviranomaiset olivat minun varoituksistani huolimatta
huolettomia. Takana olevia teollisuuskeskuksia silmälläpitäen ylin
armeijanjohto antoi määräyksen kaaren tyhjentämisestä valitettavasti
vasta syyskuun 8:ntena. Samalla oli armeija-osasto C:n eteläinen
rintama vedettävä vihollisesta muita kohtia syrjemmäksi, niinkuin
elokuun puolivälissä 17:nnen armeijan suhteen oli tapahtunut.
Ainoastaan etujoukkojen tuli jäädä etumaisiin asemiin.
Tyhjentämistyöt eivät vielä olleet ehtineet pitkälle, kun hyökkäys
alkoi syyskuun 12:ntena Ruptin ja Moselin välillä. Siihen liittyi
sivuhyökkäys Cambresin ylängöllä olevan kaaren pohjoispäätä vastaan.
Molemmissa kohdin vihollinen mursi rintamamme. Etelärintamalla murtui
eräs preussilainen divisioona. Varajoukot eivät olleet tarpeeksi
lähellä estääkseen heti tappion. Combresin ylängöllä olleen
itävalta-unkarilaisen divisioonan olisi myös pitänyt taistella
paremmin. Paikallinen armeijanylikomento määräsi ryhdyttäväksi kaarta
tyhjentämään jo keskipäivällä. Olin tyytymätön itseeni, mutta myös
paikallisiin komentoviranomaisiin. Ensin saapui tietoja, että
tyhjentäminen jatkui hyvin. Se oli mahdollista, kun vihollinen ei enää
ahdistanut. Tämän perusteella annoin armeijatiedonantoni, joka oli
liian edullinen, kuten myöhemmin selvisi.
Armeijatiedonantojani on moitittu vääristeleviksi. Ne ovat olleet
ehdottomasti totuudenmukaisia ja ne laadittu niinkuin omatuntomme ja
velvollisuus armeijaa, kansaamme ja liittolaisiamme kohtaan vaati.
Iltatiedonannot ilmoittivat vain lyhyesti päivän tapahtumat.
Päivätiedonannot perustuivat ilmoituksiin, jotka ylimmällä
armeijanjohdolla oli käytettävänään sinä hetkenä, jolloin minä ne
allekirjoitin -- tavallisesti klo 10.30 a.p. Kirjoitin ne etupäässä
armeijaa varten. Oikein ja kohtuullista oli, että sotamies tiesi
mainittavan siitä, mitä hän oli tehnyt ja mitä kärsinyt. Joukko-osasto,
upseeri tai sotamies, joka mainittiin tiedonannossa, oli ylpeä siitä:
olihan jokaiselle innostavaa tietää maineestaan maailmallekin
ilmoitettavan. Siinä oli sodankäynnille hyvin oleellinen kiihoitin,
tärkeä psykologinen, toimintaa edistävä tekijä. Myös kotiseutu oli
syystä ylpeä poikiensa julkisesti saamasta tunnustuksesta. Jokainen
sana armeijatiedonannossa oli tarkoin punnittu. Suuria tapahtumia
kosketeltiin perinpohjaisesti; pienemmistä kahakoista voitiin vain
tärkeimmät mainita. Rauhallisina aikoina toistuva ilmoitus: "ei mitään
erikoista", "ei mitään olennaista" kertoi ymmärtävälle lukijalle, että
Saksan miehet joka kohdalla laajaa rintamaa olivat jälleen uskollisella
antaumuksella öin ja päivin täyttäneet ankaran velvollisuutensa
isänmaata kohtaan. Tietystikin olisin jännittävinä aikoina mieluummin
käyttänyt lyhytsanaista kuin selittelevää tyyliä. Milloin tällainen
ilmaisutapa oli paikallaan, käytettiin sitä. Tiedonanto Flanderin
taistelusta: "Langemarck jäi meille tai luovutettiin", ei olisi
tyydyttänyt ketään.
Aluemenetykset mainittiin, mikäli ne vaikuttivat taistelutilanteeseen,
mutta vasta sitten, kun siitä ei voinut koitua vahinkoa taisteleville
joukoille. Ei kukaan ihminen voinut vaatia, ei edes valitettavasti niin
puolueettomasti ajatteleva saksalainenkaan, että minun piti ilmoittaa,
kuinka monta tykkiä ja vankia vihollinen meiltä kulloinkin otti! Emme
olleet se voimakas kansa, josta minulle juuri noina päivinä niin usein
puhuttiin! Vihollisen tiedonantojen jatkuva lukeminen oli tuottanut jo
kyllin vahinkoa. Ylimmän armeijanjohdon tiedonantojen epäileminen meni
paikoittain niin pitkälle, että niitä tutkittiin vihollisen
tiedonantoihin vertaamalla. Se oli oikein aito saksalaista!
Eikö ollut suuri strateeginen voitto meille, kun me esim. 1917
Flanderin rintamalla säilytimme asemamme, vaikka se tuotti meille
taktillisia tappioita ja vaati meiltä vankeja ja sotatarpeita? Kun
ilmoitin, että vihollinen oli tunkeutunut meidän tykistöasemillemme,
piti siitä käydä selville tykkien ja vankien menetys. Eikö se
riittänyt? Tahdottiinko oikein penkoa onnettomuutta?
Ylin armeijanjohto oli sallinut vihollisen tiedonantojen julkaisemisen
luottaen Saksan kansan ymmärrykseen. Myöhemmin minusta tuntui, että se
oli virhe. Vihollinen harjoitti tiedonannoillaan suorastaan propagandaa
meitä vastaan ja lamautti mielialaamme. Vielä arveluttavammalta tuntui
minusta kuitenkin myöhemmin annettu kielto julaista tiedonantoja.
[Ranska tiesi kyllä hyvin, miksi se ei sallinut meidän tiedonantojemme
julkaisemista, vaikka me emme harjoittaneet niillä minkäänlaista
propagandaa.]
Olen jo selittänyt, että minun täytyi ottaa huomioon myös armeijan
tiedonantojen vaikutus liittolaisiimme. Tämä seikka vaikutti paljon,
kun liittolaiset panivat meihin kaiken toivonsa.
Eräs seikka on kieltämätön: Wolffin toimiston selitykset
tiedonantoihini, jotka syntyivät Berliinissä ja olivat tarkoitetut
ainoastaan puolueettomia ulkomaita varten, eivät olleet onnistuneita.
Oli kyllä olemassa syitä, joilla niiden sävy voitiin selittää. Mutta
kun huomasin niistä koituvat epäkohdat, lakkautin ne heti, vaikkakin
liian myöhään.
Woevren tasangolla onnistui kaaren tyhjentäminen ja rintaman
siirtäminen Michel-asemiin kirvelevistä tappioista huolimatta. Jo
syyskuun 13:ntena laimeni taistelutoiminta. Saamiemme tietojen nojalla
pidimme mahdollisena hyökkäyksen jatkumista Michel-asemia vastaan.
Syyskuun 22:sen jälkeen muuttui kuva v. Gallwitzin armeijaryhmän,
edustalla. Hyökkäyksen todennäköisyys väheni; taistelu Argonnien
molemmin puolin näytti olevan pian tulossa.
Myös herttua Albrechtin armeijaryhmä saattoi joutua vaaraan. Tämä
mielipide tosin perustui enemmän työtoverieni arveluihin kuin
saapuneisiin tietoihin. Minä puolestani pysyin yhä edelleen siinä
käsityksessä, että oli pikemmin odotettavissa hyökkäyksen laajennus
Reimsin ja Maasin välille kuin rynnistys Lothringeniin.
Joukkomme olivat ylenmäärin uupuneet, miesluku oli vähentynyt,
liikarasitus lisääntyi, asema kävi yhä vakavammaksi, mutta rintama oli
kunnossa, vain 2:sen armeijan kohdalla oli yhä osittain epätasaisuutta.
Itävalta-Unkarin rintama Italiassa kesti. Merkkejä italialaisten
mahdollisesta rynnistyksestä ei vielä näkynyt.
Tällainen oli asema, kun tapahtumat Bulgaariassa pakottivat ylimmän
armeijanjohdon tekemään raskaita päätöksiä.
Syyskuun 15:ntenä ryhtyivät ententen joukot hyökkäykseen Makedoniassa
Vardarin itäpuolella Cernan ja Vardarin välisessä vuoristossa sekä
pienemmillä voimilla Monastirin luona. Molemmilla sivustoilla
raukesivat hyökkäykset. Keskustassa, jossa olosuhteet hyökkääjälle
olivat vaikeimmat, eivät bulgaarialaiset joukot -- 2:nen ja 3:s
divisioona -- tehneet ollenkaan vastarintaa. Ne yksinkertaisesti
jättivät asemansa. Vain tämän kautta kävi ententen joukkojen nopea
eteneminen mahdolliseksi tuossa rotkoisessa, korkeassa vuoristossa,
joka on kuin luotu puolustusta varten. Kenraali v. Scholtz aikoi
pysäyttää bulgaarialaiset seuraaville asemille oikeaan aikaan tuotujen
varajoukkojen avulla. Hän pettyi toiveissaan: 2:nen ja 3:s
bulgaarialainen divisioona peräytyi suunnitelmallisesti ilman taistelua
toisaalta Cernan taakse, toisaalta Vardarin taakse. Bulgaarialaiset
reservijoukot, jotka olivat kolmen saksalaisen divisioonan vahvuiset,
eivät ollenkaan ryhtyneet taisteluun. Saksalaiset joukot, joita vähän
ennen oli vahvistettu Romaaniasta tuoduilla pataljoonilla, eivät yksin
voineet aukeamaa sulkea. Ententelle oli avattu tie pohjoiseen päin
Vardarin laaksoon Krivolacin suunnalla.
Myöhemmätkin yritykset vastarinnan järjestämiseksi menivät myttyyn.
Bulgaarian armeija meni kotiin. Ainoastaan muutamat Pressba-järven ja
Cernan välillä, saksalaisen välittömän komennon alaisina taistelevat
bulgaarialaiset osoittivat toistaiseksi suurempaa lujuutta.
Jo syyskuun 16:ntena tai viimeistään 17:ntenä sähkötti kenraali Lukov,
joka johti joukkoja Struma-joella, tsaarille, että hänen täytyi tehdä
aselepo; hän ei tiennyt miten mahdollisimman nopeasti pääsisi eroon
meistä muodollisestikin heittäytyäkseen suoraan ententen syliin.
Muutamia päiviä jälkeenpäin sain minä käsiini Ranskan yleisesikunnan
salaisen tiedonannon, josta kävi selvästi ilmi, että ranskalaiset eivät
enää odottaneet Bulgaarian armeijan tekevän vastarintaa. Ententen
harjoittama propaganda, sen raha, samoin kuin Yhdysvaltain Sofiaan
jäänyt edustaja olivat tehneet tehtävänsä. Täälläkin olivat
ympärysvallat tehneet eheää työtä. Ehkäpä oli myös bolshevistisia
virtauksia Venäjältä päin hiipinyt maahan. Tsaari ja meidän edustajamme
Sofiassa eivät tienneet siitä mitään. Kenraali Jekov oli seurannut
tapahtumia katselijana. Joitakin päiviä ennen taistelun alkua, jonka
varmasti tiedettiin tulevan, hän matkusti Wieniin, sairaalaan,
luullakseni jonkin korvavian tähden.
Kenraali v. Scholtz ja kaikki saksalaiset viranomaiset olivat tehneet
voitavansa. Siellä, missä saksalaiset komensivat, pysyi Bulgaarian
armeija koossa. Vuoristossa eivät bulgaarialaiset olleet halunneet
saksalaisia päälliköitä. Päinvastoin he olivat jättäneet sinne erään
divisioonankomentajan, jonka kenraali Scholtz tahtoi poistaa, koska ei
luottanut häneen, ja tehneet useita henkilövaihdoksia näillä seuduilla.
Kun nyt bulgaarialaiset verhotakseen luopumistaan sanovat, että minulle
kyllä oli ilmoitettu sotamiesneuvostojen perustamisesta heidän
armeijaansa, niin ei tämä pidä paikkaansa. Ei ole myöskään totta, kun
väitetään, ettemme me olisi täyttäneet sopimustamme, joka velvoitti
meidän pitämään kuusi divisioonaa Bulgaarian rintamalla. Tämä sopimus
koski vain Serbian sotaretkeä 1915. Kun minä elokuussa 1916 tulin
ylimpään armeijanjohtoon, oli Makedoniassa suunnilleen yksi divisioona.
Sopimus oli menettänyt voimansa senkin kautta, että syyskuussa 1916 oli
perustettu saksalainen ylin sodanjohto neliliitolle. Mutta sekään ei
ollut lyönyt mitään laimin; molemminpuolisten voimien suhde oli
jokseenkin 1:1. Kreikan armeijalla ententen riveissä ei ollut mitään
sotakokemusta. Se ei ollutkaan sisäisestä vakaumuksesta vihollisen
puolella. Bulgaarian armeija oli levännyt kauan. Sillä oli ollut
tilaisuus voimistua ja olisi sen pitänyt auttaa meitä länsirintamalla,
sen sijaan että me autoimme sitä. Ylin armeijanjohto tiesi, että
Bulgaarian armeija oli sairas, kuitenkin näytti mahdolliselta toivoa,
että se kestäisi odottamamme hyökkäyksen, niinkuin kävikin siellä,
missä vielä oli halua taisteluun. Samoinkuin saksalaiset päälliköt
Bulgaariassa pidimme mekin paikallisia tappioita mahdollisina, mutta
emme Bulgaarian armeijan täydellistä hajaantumista. Sofiassa liikkeellä
olleet huhut, että Bulgaarian armeija taistelisi vain syyskuun 15:nteen
asti, vahvistuivat kovin surullisella tavalla. Ylin armeijanjohto ei
voinut suostua jokaiseen avunpyyntöön. Täytyi vaatia, että Bulgaariakin
tekisi jotakin, muuten ei meitä mikään pelastaisi. Oli yhdentekevää,
häviäisimmekö Makedoniassa vai lännessä. Ei meillä ollut voimia pitää
puoliamme lännessä, vaikkakin vain puolustautumalla, ja muodostaa
Balkanille bulgaarialaisen rintaman sijasta saksalainen rintama. Näin
olisi täytynyt tapahtua, jos me olisimme tahtoneet pysyvästi säilyttää
siellä asemamme.
Bulgaarian hallitus ei tehnyt mitään nostaakseen kansansa ja armeijansa
sotahenkeä ja lujittaakseen kuria joukoissaan. Se antoi vihamielisille
vaikutuksille vapaan vallan ja salli kaikenlaisen kiihoituksen meitä
vastaan. Lopun saivat aikaan ententen rahat, joita kotiinpäin virtaavat
joukot runsaasti veivätkin mukanaan Sofiaan. Tässä, eikä missään
muussa, oli syy Bulgaarian luopumiseen neliliitosta.
Kukaan ei koettanut kieltää sitä, että asema Bulgaarian kukistumisen
kautta oli tullut hyvin vakavaksi.
Myöskin Turkki joutui kovaan puserrukseen. Sen Palestiinan rintama oli
täydelleen luhistunut. Saksalaiset päälliköt ja joukot olivat sielläkin
täyttäneet velvollisuutensa, saksalainen sotilas taisteli Jordaninkin
rannalla sankarillisesti. Mutta meidän voimamme olivat rajoitetut. Ne
voivat täälläkin vain jonkun ajan pitää Turkin armeijaa koossa.
Englantilaiset etenivät nopeasti Damaskuksen radan vartta ja rannikolla
pohjoiseen päin. Konstantinopoli ei tosin vielä ollut uhattu, mutta
Turkin vastustuskyky oli hyvin lamassa. Enverin ja Talaatin
uskollisuuden vuoksi ei tämäkään olisi vielä ratkaissut Turkin suhdetta
ententeen. Ententelta vapautui kuitenkin Syyriassa melkoisia voimia ja
se saattoi nyt milloin tahansa Bulgaarian kukistumisen jälkeen hyökätä
Konstantinopolia vastaan Maritsan yli. Täällä oli vain heikkoja
turkkilaisia joukkoja. Bulgaarian armeija Struman varrella oli tähän
asti ollut sen suojana. Voitiin tosin Kaukaasiasta, ehkäpä
Ukrainastakin tuoda apuvoimia; mutta emme olisi voineet järjestää
Mustalla merellä suurten joukkojen kuljetusta, siihen oli laivoja
saatavissa liian vähän. Apujoukkojen lähettäminen alkoikin heti.
Muutamia pataljoonia siirrettiin Ukrainasta Konstantinopoliin. Mutta
mitään ratkaisevaa ei enää voitu saada aikaan. Konstantinopolin täytyi
kukistua; tapahtuisiko se marras- vai joulukuussa, oli yleisen
tilanteen kannalta yhdentekevää. Oli luonnollista, että ententen
laivasto loisi Mustan meren kautta kulkuyhteyden Romaaniaan ja veisi
Bulgaarian kautta joukkoja Tonavalle. Emme voineet ajatellakaan, että
Romaania pysyisi puolueettomana. Ennemmin tai myöhemmin se ryhtyisi
vihollisuuksiin, sen saattoi nähdä.
Oli selvää, että ympärysvallat koettaisivat vapauttaa Serbian ja
hyökätä sieltä Unkarin kaksoismonarkian kimppuun antaakseen sille
kuoliniskun. Rintamamme Balkanilla järkkyi; kysymys oli nyt siitä,
voitiinko se uudelleen muodostaa Serbiassa ja Bulgaariassa tai ainakin
Tonavalla. Tilanteesta Sofiassa ei aluksi voinut saada selvää. Vielä
emme tienneet, oliko todella koko Bulgaarian armeija rappeutunut.
Serbian armeija oli vuosikausia taistellut maansa rajojen ulkopuolella
ja antanut loistavan näytteen kauniista isänmaanrakkaudesta. Niin
olisivat bulgaarialaisetkin voineet tehdä. Sitäpaitsi ei entisestä
Bulgaariasta vielä jalanleveyttäkään ollut vihollisen vallassa.
Jos Bulgaarian armeija jättäisi meidät, täytyisi Saksan ja
Itävalta-Unkarin kuljettaa voimia Balkanille enemmän kuin koskaan.
Kun tähän asemaan oli jouduttu, täytyi meidän tehdä kaikkemme
vahvistaaksemme asemaamme Balkanilla ja siten suojataksemme itseämme
ympärysvaltain hyökkäyksiltä Unkariin, Saksan ja Itävallan sivustaan.
Me kuljetimme saksalaisen divisioonan Sevastopolista Bulgaarian ja
Romaanian kautta Sofiaan. Kenraali v. Arz pani liikkeelle yhden
itävalta-unkarilaisen divisioonan Ukrainasta Romaanian kautta
Serbiaan. Kolme saksalaista itärintaman divisioonaa, jotka oli aiottu
käyttää länsirintamalla ja osittain olivat sinne jo matkalla,
käännettiin Serbiaan. Sinne lähti lopuksi kaksi divisioonaa Italian
sotanäyttämöltä, jotka kenraali v. Arz oli asettanut käytettäväksemme
lännessä. Ankarasti kamppailevalta länsirintamalta lähetti ylin
armeijanjohto sinne vielä alppijoukon, joka oli tullut suoraan
taistelusta ja vielä oli vuoristoasussa. Tämä oli ehdottomasti tarpeen
Serbian vuoristossa. Kuusi tai seitsemän divisioonaa riistettiin näin
länsirintamalta.
Yksi saksalainen divisioona aiottiin sijoittaa Sofian ympärille
tukemaan tsaarin hallitusta, toiset divisioonat oli tarkoitus koota
Nishin ympäristöön. Huonojen kulkuyhteyksien tähden jouduttaisiin
varmaan lokakuun keskipaikkeille, ennenkuin tämä saattoi tapahtua.
Hyvin pian selvisi, ettei Bulgaarian taholta enää käynyt odottaminen
mitään. Sofiaan sijoittunut divisioona siirrettiin Nishiin. Tsaari
luopui vallasta ja lähti maasta pois. Hallitus taipui kokonaan ententen
puoleen. Bulgaarian armeija hajosi tai antoi riisua aseensa. Aselepo,
joka jättäisi Bulgaarian kokonaan ententen käsiin, saattoi joka hetki
olla valmis.
Saksalaisissa joukoissa, jotka olivat taistelleet Bulgaarian
armeijassa, säilyi järjestys; ententen joukkojen lakkaamatta
tunkeutuessa Vardaria ylöspäin Üskübiä kohti, peräytyivät ne
mallikelpoisessa järjestyksessä sen länsipuolella Mitrovitsaa kohti ja
itäpuolella Sofiaan päin. Uuden rintaman muodostaminen Serbiaan riippui
hyvin suuresti itävalta-unkarilaisten joukkojen vastustuskyvystä.
Tilanne Romaaniassa pysyi hyvin epäselvänä ja jännittyneenä. Ylin
armeijanjohto kykeni lähettämään sinne enää vain vähäistä apua, muun
muassa Kaukaasian joukot.
Idässä olivat bolshevikit pysyneet meidän vihollisinamme. Ystäviä,
jotka olisivat voineet auttaa meitä, emme olleet politiikallemme
Iso-Venäjältä saaneet.
Mitä suurimmassa määrässä epäiltävää oli, onnistuisiko meidän Serbiassa
ja Romaaniassa muodostaa uusi rintama Itävalta-Unkarin ja läntisen
rintamamme sivustasuojaksi ja säilyisikö öljynsaanti Romaaniasta meidän
käsissämme.
Epäilemätöntä oli, että italialaiset hyökkäisivät. Oli aivan epävarmaa,
miten itävalta-unkarilaiset joukot nyt tappelisivat siellä.
Taistelutilanne saattoi nyt vain ratkaisevasti huonontua. Tapahtuisiko
se hitaasti vai huimaavan nopeasti, sitä ei voinut vielä päättää.
Todennäköistä oli, että tapaukset kypsyisivät lähimmässä
tulevaisuudessa, niinkuin todella tapahtui Balkanin niemimaalla ja
Itävalta-Unkarin rintamalla Italiassa.
Näin ollen tunsin raskaaksi velvollisuudekseni kiirehtiä sodan
lopettamista ja kehoittaa hallitusta ratkaisevaan toimintaan. Syyskuun
9:nnen jälkeen ei ylin armeijanjohto ollut kuullut mitään Alankomaiden
kuningattaren rauhanvälityksestä. Elokuun keskivaiheilta asti oli aika
kulunut tuloksettomasti. Kreivi Burianin nootti oli kaikunut kuuroille
korville. Diplomatia näki joutuneensa voittamattomaan pulaan, kun
vastustaja osoitti vain tuhoamishalua. Tämän käsityskannan vuoksi, joka
ei ollut syntynyt salamannopeudella vaan oli kypsynyt minussa elokuun
alusta alkaen ankarissa sisäisissä otteluissa, pyysin syyskuun 26:ntena
valtiosihteeri v. Hintzeä saapumaan Spaahan.