Päivät, jotka seurasivat palaamistamme suureen päämajaan, tulivat hyvin
raskaiksi. Asemamme länsirintamalla kävi vakavammaksi. Elokuun
14:ntenä, jolloin Hänen Majesteettinsa määräsi ryhdyttäväksi
rauhankeskusteluihin, oli asemamme vielä jossain määrin luja, vaikkakin
epävarmuuden tunne oli hiipinyt esiin.
Kenraali v. Boehn oli elokuun 8:nnen jälkeen ottanut haltuunsa
armeijaryhmänsä -- 2:sen, 18:nnen ja 9:nnen armeijan -- muutamia päiviä
aikaisemmin kuin alkuaan oli aiottu. Hän, samoin kuin hänen esikuntansa
päällikkö kenraali v. Lossberg edistivät kaikin keinoin rintamansa
puolustusvalmiutta. Sommen ja Oisen välillä taistelu jatkui vielä
elokuun keskivaiheilla. Ankarimmin ahdisti vihollinen Royen kummallakin
puolella, jota puolustimme sitkeästi väistymättä. Uudet asemat
järjestettiin ja rakennettiin osittain käyttämällä entisiä asemia. Nämä
asemat kulkivat Bapaumesta -- Péronnen editse -- Sommea pitkin -- Hamin
editse Noyonin koillispuolella oleville kukkuloille. Näiden uusien
asemain suunta pakotti 17:nnen armeijan vetämään taaksepäin vasenta
siipeään.
Rupprechtin armeijaryhmä oli Lysin tasangolla siirtänyt 6:nnen armeijan
etuvarustuksia muutamia kilometrejä taaksepäin. Kaaren suoristamista
vieläkin enemmän valmisteltiin, se edellytti Kemmelistä luopumista.
Uusia selkäasemia syntyi täälläkin, entiset saksalaiset asemat
tyhjennettiin. Taistelutoiminta ei ollut erikoisen vilkasta. Vihollisen
tilapäiset yritykset vain häiritsivät rauhaa. Kuun keskivaiheilla
näytti olevan odotettavissa englantilaisten hyökkäys. Samanlaiset
olivat olosuhteet lännessä armeijassa. Elokuun 15:nnen jälkeen alkoi
näyttäytyä merkkejä hyökkäyksestä Arrasin ja Ancren välillä, etupäässä
Bapaumea kohti. 17:nnen armeijan ei tullut taistella etulinjoilla, vaan
ryhtyä vastarintaan vasta 3-4 km taempana olevilla asemilla. Etulinjat
olivat vain etuvartioiden miehittämät. Näiden tuli ennen rynnistyksen
alkua perääntyä pääasemille. Täten toivottiin vihollisen ensimmäisen
hyökkäyksen raukenevan ja saatavan ajoissa selvää sen hyökkäysaikeista.
Taistelurintaman kaakkoisosassa, Sommen ja Oisen välillä, olivat 9:s ja
17:s armeija järjestyneet vahvasti puolustusta varten. Hyökkäys Oisen
ja Aisnen välillä oli odotettavissa. Se voi elokuun keskivaiheilla
puhjeta minä hetkenä tahansa. Armeija oli saanut täysin korvatuksi
2:lle armeijalle antamansa lisäväen ja oli joka suhteessa hyvin
varustettu. Cutsin ja Nouvronin suunnalla, mistä odotettiin vihollisen
ryntäävän, seisoi kaksi voimakasta vastahyökkäysdivisioonaa valmiina.
Armeijanylikomento oli suunnitellut ja järjestänyt kaiken oivallisesti.
Vihollisen hyökkäys Veslen varrella oli käynyt vähemmin
todennäköiseksi. Samaten ei ollut huomattavissa mitään, joka olisi
viitannut hyökkäysaikomuksiin Saksan kruununprinssin armeijaryhmän
muilla osilla tai v. Gallwitzin ja herttua Albrechtin armeijaryhmiä
vastaan. Mutta kun vihollinen oli jo kauan tehnyt valmistelujaan
kaikilla rintamaosilla, voi tämä kuva piankin pettää.
Ylimmän armeijanjohdon tuli varustautua siihen, että vihollinen
ulottaisi hyökkäyksensä kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmää
vastaan, varsinkin Arrasin ja Ancren välillä, ja myös 9:ttä armeijaa
vastaan. Silti ei saanut laiminlyödä muita rintamia. Pitkää lepoaikaa
ei voitu suoda niille divisioonille, jotka heinäkuun lopussa ja elokuun
alussa oli poistettu 7:nnen ja 1:sen armeijan taisteluista. Ne täytyi
osittain jo nyt siirtää Rupprechtin armeijaryhmän taakse, mikä tietysti
oli kova isku kysymyksessä oleville joukoille. Länsirintaman
rautatieliikenteelle koitui tästä uusia vaikeuksia.
Elokuun 21:senä tekivät englantilaiset hyökkäyksen Arrasin
eteläpuolella Boisleux'n ja Ancren välillä. Näin alkoivat
kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmän rintamaosalla taistelut, joita
melkein keskeytymättä kesti sodan loppuun ja jotka asettivat
suunnattomia vaatimuksia niin armeijaryhmän ylikomennolle kuin
joukoillekin.
Oikeaan aikaan oli 17:s armeija väistynyt, englantilaisten rynnäkkö
murtui uusia asemia vastaan. Elok. 22:sena teki 17:s armeija ylimmän
armeijanjohdon suostumuksella suurisuuntaisen vastahyökkäyksen. Se
menestyi, mutta siitä huolimatta olisi ollut parempi jättää se
tekemättä. Heti sen jälkeen laajeni englantilaisten hyökkäys
eteläänpäin. Sommen kummallakin puolen, painopiste Albertin ja Braye'n
välillä, taisteltiin katkerasti. Austraalialaiset eivät saavuttaneet
mitään menestystä. Siten sujuivat kaksi ensimmäistä päivää meille
onnellisesti. Aloin toivoa, että sotaonni ainakin täällä muuttuisi
meille taas suopeammaksi. Seuraavina päivinä pääsivät englantilaiset
kuitenkin ankarissa kamppailuissa etenemään Bapaumea kohti. Uusia
joukkoja he toivat taisteluun vain vähän. Ominaista näille taisteluille
oli, että vihollinen kapealla mutta syvällä alalla murtautui tankeilla
meidän rintamaamme, valmistettuaan tätä lyhyellä, mutta ylen kiivaalla
tykkitulella ja keinotekoisella sumulla. Tankkien paljottaiskäyttö ja
keinotekoinen sumu pysyivät vastakin meidän vaarallisimpina
vihollisinamme. Ne kävivät sitä vaarallisemmiksi, mitä enemmän mieliala
lamaantui ja mitä väsyneeemmiksi ja heikommiksi meidän divisioonamme
tulivat. Murron syvyys saatiin pian selville, mutta ei sen koko
laajuutta. Varajoukkojen oikein suunnitelluilla vastahyökkäyksillä
saatiin repeämät useimmiten paikatuiksi. Vaara piili siinä, että
paikallinen johto käytti joukkojaan liian hätäisesti ja liian
hajanaisesti.
Hyökkäysten jatkuessa onnistui vihollisen pohjoisesta päin työntää
meidät pois Ancre-joelta. Täällä oli ennestään jo huonoksi tunnettu ja
siksi joen taakse asetettu preussilainen divisioona osoittautunut aivan
kelvottomaksi. Se aikaansai sekaannusta rintamallamme. Taistelusuhteet
Albertin itäpuolella olevalla Sommen taistelun suppilokentällä kävivät
sitä vaikeammiksi, kun lisäjoukkoja vain vaivoin voitiin kuljettaa
huonon rautatieyhteyden vuoksi. Asema oli siellä elokuun 25:nnen
tienoilla äärimmilleen jännittynyt. Varmaa oli, että vihollinen
jatkaisi hyökkäyksiään.
Sommen eteläpuolella, Péronneen johtavan tien varrella, oli syntynyt
vain osittaisrynnäkköjä. 18:s armeija oli lakkaamatta hyökkäyksen
alaisena. Se puolustautui loistavasti. Oisen itäpuolella sattuneiden
tapausten johdosta oli sen vasen siipi vedetty lähemmäs Noyonia. 18:tta
armeijaa johti kenraali v. Hutier erinomaisen rauhallisesti, häntä tuki
oivallisesti hänen esikuntansa päällikkö, everstiluutnantti Brückner.
Oisen ja Aisnen välillä oli ranskalaisten suuri rynnistys alkanut jo
elokuun 20:ntenä. Jo elok. 17:ntenä olivat ranskalaiset työntäneet
etuvartiajoukkomme esikentältä pääpuolustusasemiin. Tällöin olivat
nämä, kuten myöhemmin sain tietää, tehneet enemmän vastarintaa kuin oli
paikallaan. Yksityisten divisioonain taistelukyky oli sen kautta
kärsinyt enemmän kuin saatoin olettaa.
Elokuun 20:nnen rynnäkkö sujui tarkalleen niinkuin olimme otaksuneet.
Mutta Cutsin luona olevat vastahyökkäysdivisioonat eivät päässeet
hyökkäämään. Täällä syntyi syvä mutka, joka oli hyvin haitallinen
niille joukoille, joilla oli Oise selkänsä takana. Myös Nouvronin
suunnalla mursi vihollinen rintamamme. Sen työnsi kyllä takaisin meidän
hyvä saksalainen jääkäridivisioonamme, vaikkakaan ei täydelleen.
Molempien murtokohtien välissä olevan pääpuolustuslinjamme muutkaan
osat eivät olleet eheinä jääneet meidän haltuumme. Asema oli muuttunut
sellaiseksi, ettei näyttänyt järkevältä jäädä Oisen ja Ailetten
etupuolelle. Ylimmän armeijanjohdon täytyi jo yöllä elok. 21:stä vasten
siirtää 9:nnen armeijan oikea siipi Oisen taakse ja yöllä 22:sta vasten
sen keskusta Ailetten taakse, luovuttamatta Soissonsin luoteispuolella
olevaa aluetta. Taistelu oli kaikista valmisteluista huolimatta jälleen
päättynyt onnettomasti. Sotajoukon hermot olivat rasittuneet. Joukot
eivät enää kaikkialla kestäneet valtavaa tykkitulta ja tankkien
rynnistystä. Se oli uudelleen havaittu. Taas olimme kärsineet ankaria
tappioita, jotka eivät olleet korvattavissa. Elokuun 20:s oli sekin
onneton päivä! Se suorastaan kannusti vihollista jatkamaan
rynnistystään.
Minä otaksuin vihollisen jatkavan hyökkäyksiään Oisen ja Aisnen välillä
Laonin suunnalla. Hyökkäyssuunta oli edullinen. Se saisi sekä 18:nnen
armeijan asemat Oisen pohjoispuolella että myös 7:nnen armeijan asemat
Veslen pohjoispuolella järkkymään. Vihollinen tunkeutui voimakkaasti
Soissonsin ja Chaunyn välistä rintamaa vastaan. Täällä sukeutui
ankaria, monivaiheisia kamppailuja. Vielä ei voinut tietää, miten ne
päättyisivät.
18:tta armeijaa, joka oli ottanut Oisen varrella olevien joukkojen
johdon käsiinsä, uhkasi etelästä päin välitön vaara.
Kuu olosuhteet olivat muuttuneet Albertin itäpuolella ja Oisen
eteläpuolella, ei saksalaisten joukkojen asema Sommen ja Oisen välillä
ollut niin luja kuin yleistilanne vaati. Olisi ollut virhe asettaa
täällä mitään vaaranalaiseksi.
Kruununprinssi Rupprechtin ja v. Boehnin armeijaryhmät saivat siksi
käskyn elokuun viime päivinä peräytyä edeltäpäin tutkituille asemille,
jotka kulkivat Bapaumen itäpuolelta Péronnen editse Sommea pitkin Hamin
editse Noyonin luoteispuolella oleville kukkuloille. Selkäpuolen
turvaamiseksi oli nyt järjestettävä Siegfried-asemat. v. Boehnin
armeijaryhmä oli pitänyt tärkeänä Péronnen edessä olevan Sommen
vasemman rannan säilyttämistä, koska täältä oli mahdollista suorittaa
edullinen sivustahyökkäys Péronnen pohjoispuolella olevalle alueelle.
Hamin ja Noyonin välillä määräsi asemien suunnan kanava, joka oli
hyvänä esteenä tankkeja vastaan. Liikkeet suoritettiin elokuun 26:nnen
ja 27:nnen välisenä yönä.
17:s armeija, jonka oli vetäydyttävä vain vähän taaksepäin, ja 18:s
armeija suorittivat liikkeensä nopeasti ja hyvässä järjestyksessä.
Vihollisen hyökätessä kestivät uudet asemat. Näin ei ollut laita 2:sen
armeijan rintamalla. Péronnen luoteispuolella ei uusi rintama ottanut
lujittuakseen. Kaupungin lounaispuolella oleva divisioona luovutti
vasemman rannan viholliselle, jonka kautta taas pohjoisella rannalla
olevien joukkojen asema kävi vaikeaksi. Tälläkään kertaa eivät kaikki
divisioonat tehneet tehtäväänsä; se vaati toisilta urhoollisilta
joukoilta äärettömiä voimainponnistuksia.
Näiden tapausten aikana oli marsalkka Haig ulottanut hyökkäyksensä
pohjoisessa Scarpeen asti päästäkseen Siegfried-asemien selkäpuolelle
Croisilles--Moeuvres-linjan pohjoispuolella. Tätä varten hänen täytyi
valloittaa meidän Wotan-asemamme, jotka olivat syntyneet vuonna 1917 ja
kulkivat pohjoisesta Biache St. Vaastin kautta Scarpea pitkin Manchyn
itäpuolitse Bullecourtiin päin.
Elokuun 26:ntena alkoi englantilaisten hyökkäys Arrasin ja Cambrain
välisellä tiellä.
Täälläkin peräytyivät joukot aluksi suunnitelmanmukaisesti. Ensi
taistelut sujuivat onnellisesti. Sitten siirtyi englantilaisten
rynnistys Wotan-asemille. Syyskuun 2:sena syöksyivät englantilaiset
voimakkaalla tankkirynnäköllä puolustuslinjan esteiden ja
ampumahautojen yli ja avasivat siten tien jalkaväelle. Heti kello
2 jälkeen päivällä ilmoittivat minulle kenraali v. Kuhl ja
everstiluutnantti v. Pavelsz 17:nnen armeijan esikunnan päällikkö,
ettei enää kannattaisi ennen Arleux'n--Moeuvresin kanavaa muodostaa
uutta rintamaa. He pyysivät ylimmän armeijanjohdon suostumusta saada
siirtää sinne 17:s armeija luovuttamatta kuitenkaan sen asemia Scarpen
pohjoispuolella. Emme voineet kieltää näiden toimenpiteiden
välttämättömyyttä. Yksissä neuvoin v. Boehnin armeijaryhmän kanssa
täytyi meidän 2:sen armeijan aseman johdosta ryhtyä vielä suurempaan
yritykseen. Myös tämän armeijaryhmän rintama, samoinkuin 18:nnen
armeijankin oli siirrettävä Siegfried-asemille. Olisi kyllä ollut
mahdollista pysyttää edelleen 18:nnen armeijan vasen sivusta
Siegfried-asemien edessä Crozat-kanavalla, mutta se kysyi enemmän
voimia kuin St. Quentinin--La Fèren linjan puolustus, jossa rintaman
edessä oli leveä Oise-laakso. Ylin armeijanjohto ei ryhtynyt siihen,
vaan siirsi koko 18:nnen armeijan Siegfried-linjalle. 9:nnen armeijan,
vieläpä 7:nnen armeija oikean sivustankin täytyi seurata tätä liikettä.
Oikea siipi jätti Veslen taakseen ja peräytyi Aisnen taakse, kun taas
vasen sivusta Fisnesin koillispuolella vielä pysyi kiinni Veslessä.
9:nnen armeijan oli sillävälin täytynyt kestää tuimia otteluita, jotka
joinakin päivinä kehittyivät valtaviksi taisteluiksi. Kenraali v.
Carlowitzin ja hänen esikunnanpäällikkönsä everstiluutnantti Faupelin
pettämätöntä tarkkanäköisyyttä ja useiden divisioonain urhoollisuutta
saa kiittää siitä, että armeija yleensä säilytti asemansa. Ensimmäinen
kaartin jalkaväkidivisioona, jota prinssi Eitel Friedrich rauhallisesti
ja varmasti johti, sekä koeteltu kaartin tarkka-ampujaratsudivisioona
eivät tunteneet mitään tankkikauhua ja taistelivat loistavasti.
Raskaalta tuntui siirtää koko rintama Scarpelta Vesleen asti. Täten
kävi rintama lyhyemmäksi ja säästyi voimia, mikä meidän tavattomaan
ihmisvoiman kulutukseemme nähden oli eduksi, joskin myös vihollinen
hyötyi siitä. Joukkojemme elinehdot sisä- ja itäpuolella
Siegfried-asemia tulivat paremmiksi, jota vastoin vihollinen joutui
1917 kevään kolkolle perääntymisalueelle.
17:nnen armeijan keskustan piti vetäytyä syyskuun 3:tta vasten yöllä
Arleux'n--Moeuvresin kanavan taakse, mutta muut perääntymisliikkeet oli
suoritettava yhdellä vedolla armeijaryhmien lähempien ohjeiden mukaan.
Voimien säästämiseksi suoritettiin nyt myös 4:unen ja 6:n armeijan
kohdalla olevan Lysin kaaren siirto, jota oli kauan valmisteltu.
Samaan aikaan toimitutti ylin armeijanjohto, neuvoteltuaan joukkojen
johtajien kanssa, molempien pohjoisten armeijaryhmäin takana olevien
uusien asemien, Hermann-asemien, tarkastuksen ja vahvistamisen. Näiden
tuli alkaa Hollannin rajalta Brüggen itäpuolelta, kulkea sieltä Eecloon
kanavaa pitkin eteläänpäin Lys-virtaan asti, siitä virtaa ylöspäin
Kortrikin itäpuolelle ja sitten Schelden yläjuoksua pitkin
Valenciennesin lounaispuolelle ja siitä eteläänpäin seurata viivaa
Solesmes--Le Cateau--Guise. Marien lounaispuolella yhtyivät
Hermann-asemat Hunding--Brünhild-asemiin, jotka oli rakennettu 1917 ja
kulkivat Soissonnen kohdalta Aisneen seuraten siitä virtaa ylöspäin.
Puolustuslinjojen jatkona Aisnen itäpuolella olivat Gallwitzin
joukkojen selkäasemat, jotka päättyivät Michel-asemiin, St.
Mihiel-kaaren suoristukseen St. Woevren tasangolla Moselin
länsipuolella Pagnyn luona. Tekeillä olevia taisteluasemia piti sitä
mukaa kuin työvoimia riitti täydentää edelleen.
Vielä tutkitutti ylin armeijanjohto toiset selkäasemat länsipuolella
viivaa Antwerpen--Brüssel--Namur ja siitä Maas-virtaa ylöspäin
(Antwerpenin--Maasin asemat). Elsass-Lothringenin linnoitukset pantiin
kuntoon. Lopuksi määrättiin, että kaikki armeijan välineet, joita ei
välittömästi tarvittu, oli Hermann-, Hunding--Brünhild-linjan länsi- ja
eteläpuolelta kuljetettava pois ja valmisteltava perinpohjaista
rautateiden ja maanteiden hävittämistä sekä hiilikaivostöiden
seisauttamista. Asumuksien hävittäminen oli supistettava niin vähiin
kuin taktilliselta kannalta katsoen oli mahdollista.
Valmisteltiin suurta peräytymisliikettä Saksaa kohti. Siihen oli meidän
rautatieyhteytemme epäedullinen. Pohjoisessa puristi Hollannin
Maastrichtin kieleke tämän rautatieverkon Liègeen; meidän rakentamamme
radat Viseen luona eivät voineet tätä haittaa poistaa. Kauempana
etelässä yhtyi tärkeitä ratoja Charvillen--Montmedyn välillä, ja
solmukohdat olivat erittäin edullisena maalina vihollisen
lentohyökkäyksille.
Tuonti Saksasta päin oli jo supistettu vähimpään mahdolliseen.
Rintaman vetäydyttyä Siegfried-asemiin ei Avesnes enää ollut sopiva
ylimmän armeijanjohdon majapaikaksi. Me palasimme siis takaisin
Spaahan, josta maaliskuussa olimme lähteneet niin toiverikkaina ja
luottamusta täynnä.
Samoin kuin me, oli vihollinenkin ponnistanut äärimmilleen voimansa, se
käytti monin paikoin pitkät ajat samoja divisioonia hyökkäyksissään.
Varmaan sekin oli kärsinyt tappioita, mutta se oli hyökkääjä, ja meidän
täytyi kerta kaikkiaan kestää hyökkääjän rumputulta niinkuin vuonna
1917. Noiden taistelujen kokemukset uudistuivat: meidän joukkomme
taistelivat hyökätessään paremmin kuin puolustautuessaan.
Divisioonalukuun nähden oli syyskuun alussa voimasuhteemme parempi kuin
edellisenä vuonna, mutta meidän divisioonamme olivat osittain hyvin
heikkoja. Säilyttämällä konekiväärikomppaniat täytyi meidän muuttaa
komppaniain luku pataljoonissamme neljästä kolmeksi. Kuormasto, jonka
neljä komppaniaa tarvitsi, ei vastannut enää pataljoonissa olevaa
mieslukua. Emme enää tarvinneet pataljoonaa kohti neljää
kenttäkeittiötä, pari-kolme riitti hyvin. Kun meidän oli hajoitettava
muutamia divisioonia ja kun yhä uusia amerikkalaisia joukkoja saapui
rintamalle, täytyi voimasuhteiden käydä meille yhä epäedullisemmiksi.
Piileskelijäin luku kasvoi. Useat kotoa lomalta palanneet kuuluivat
niihin. Omavaltainen loma-ajan pitennys kävi yhä yleisemmäksi,
taistelulinjoissa oli miehiä yhä harvemmassa.
Sotaministeriö tahtoi nyt lopultakin luovuttaa lykkäystä saaneita
suuremmassa määrin sotapalvelukseen. Seurauksia jäimme odottamaan. Mitä
henkeä he toisivat armeijaan? Idän divisioonista oli jo kauan sitten
otettu kaikki, mitä lännen taisteludivisioonissa voitiin käyttää.
Asemamme idässä oli siihen aikaan parempi. Neuvostohallitus oli
suorittanut ensimmäisen ja pian senjälkeen toisenkin erän Venäjän
osalle tulevasta vahingonkorvauksesta. Donin kasakkain kanssa oli
päästy suhteisiin. Näin oli saatu käytettäviksi vielä muutamia vähemmän
taistelukykyisiä divisioonia, jotka kuuluivat vanhempiin ikäluokkiin
eivätkä olleet länsirintaman taistelujen vaatimusten tasalla. Jos
hallituksen rauhanpyrkimykset eivät onnistuisi ja sota pitkittyisi
talveen ja ensi kesään asti, tulisi kuljetus Ukrainasta Itävallalle ja
meille elinkysymykseksi. Sulku bolshevismia vastaan pysyi nyt kuten
ennenkin tärkeänä; samalla oli meidän nyt kuten ennenkin estettävä
ententen uuden rintaman muodostuminen idässä. Kolme jalkaväkenä
toimivaa saksalaista ratsuväkirykmenttiä pienine tykkimäärineen jäi
kenraali, kreivi v. der Goltzin johdolla senkin vuoksi Suomeen, pitäen
uskollisesti silmällä Muurmaninrataa ja ollen Pietarin porttien
vartioina. Meidän aikomamme toiminta englantilaista miehitysjoukkoa
vastaan Bakussa jäi suunnitelmaksi.
Itävalta-Unkari saattoi vielä lähettää joitakin divisioonia
länsirintamalle.
Tämä kaikki ei voinut saattaa voimasuhteita tasapainoon
mieslukumäärämme puolesta, vielä vähemmän sielullisessa suhteessa,
vihollisen voima ja voitonvarmuus kun yhä kasvoi. Oli selvää, että
huolestuttavat ilmiöt Saksan armeijassa eivät olleet vähenemässä, vaan
jatkuvan perääntymisen johdosta ja kotimaan hajoittavien voimien
vaikutuksesta enenemässä.
Ylimmälle armeijanjohdolle kävi hyvin vaikeaksi saada kruununprinssi
Rupprechtin ja v. Boehnin armeijaryhmiin lisäväkeä. Minulle olisi ollut
helpompaa, jos ylin armeijanjohto jo heinäkuun lopussa olisi
perinpohjaisemmin karsinut 7:nnestä armeijasta ja nyt taistelevista
armeijoista, etenkin 2:sesta, uupuneita ja pirstottuja divisioonia ja
vienyt niitä rintamalta pois.
Kun asemamme oli näin vakava, ei ylin armeijanjohto voinut uskoa, että
pommien heittäminen Pariisiin tai Lontooseen tekisi enää vihollista
rauhaan taipuvaiseksi. Se ei antanut sentähden lupaa niiden erikoisen
tehokkaiden palopommien käyttämiseen, joita oli elokuussa valmistettu
tarpeelliset määrät molempien pääkaupunkien pommitusta varten.
Todennäköisesti suurilla hävityksillä ei sodan kokonaiskulkuun olisi
ollut enää mitään vaikutusta; hävitystä hävityksen vuoksi ei
milloinkaan sallittu. Myös kreivi Hertling oli pyytänyt ylimmältä
armeijanjohdolta, että uusia palopommeja ei käytettäisi, koska
vihollisen puolelta oli odotettavissa samanlaisia vastatoimenpiteitä
meidän kaupunkejamme vastaan. Minun sodantilanteeseen perustuvat
päätelmäni ratkaisivat kuitenkin tämän asian.
Muitten pommien heittämisen Pariisiin ja Lontooseen annoin edelleenkin
jatkua, jotta pidettäisiin vihollisen puolustusvälineitä rintamalta
kaukana eikä armeija huomaisi meidän voimiemme vähenemistä. En
kuitenkaan tehostanut tätä enää. Pariisia pommitettiin vain vähän
muutamia kertoja. Lontooseen ei sääsuhteiden tähden tähän aikaan voitu
päästä.
Armeijassa ja kotimaassa vallitseva henki ja mieliala pitivät minut
yhtämittaisessa jännityksessä. Kun sotaministeri kävi elokuussa
luonamme Avesnesissa, toin hänen luokseen upseereja rintamalta, joiden
vihdoin piti saada hänet vakuutetuksi siitä, että kotoiset voimat
vaikuttivat huonosti kuriin rintamalla. Hän, niinkuin muutkin
sotaministeriön johtavat miehet, asettui aina tätä käsitystä vastaan,
tai ainakaan ei antanut tälle tosiasialle täyttä merkitystä. Tästäkään
käynnistä ei koitunut mitään apua, huolimatta minun kiihkeästä
vetoamisestani ministeriin.
Yrityksemme harjoittaa valtakunnan sisällä propagandaa ja koettaa
nostaa uudelleen kansamme sen masennustilasta ei päässyt
alkuaan pitemmälle. Minun kaksivuotisesta painostuksestani oli
valtakunnankansleri vihdoin elokuussa 1918 päättänyt perustaa
keskustoimiston sanomalehti- ja propagandatoimintaa varten kotimaassa
ja ulkomailla. Sitä ei kuitenkaan järjestetty valtakunnan virkojen
yläpuolella olevaksi, vaan se liitettiin ulkoasiainvirastoon
onnettomaksi lisäkkeeksi, jolla ei ollut mitään arvovaltaa. Minun
täytyi tyytyä tähän tulokseen, koska enempää ei voinut saavuttaa.
Kaikki minun yhä uudistuneet suulliset ja kirjalliset esitykseni ja
kehoitukseni, että valtakunnan hallinnon yhteyteen asetettaisiin
propagandaministeri, olivat jääneet tuloksettomiksi. Vain ministeri tai
valtiosihteeri, joka tuntisi koko sotilaallisen, poliittisen ja
taloudellisen aseman, olisi voinut ohjata propagandan mahtavaa
taisteluvälinettä, niinkuin sota ja aika vaati. Vain hän olisi kyennyt
ratkaisemaan, missä, milloin ja mistä virastosta virallinen
valtiollinen tiedonanto oli tehtävä. Hänen täytyi toimia edeltäpäin
tarkoin harkitun suunnitelman mukaan. Eversti v. Haeften, joka
johtavana henkilönä työskenteli vasta muodostetussa keskustoimistossa,
teki parhaansa saadakseen jotain aikaan. Hänen ehdotuksestaan piti
valtiosihteeri Solf todella vaikuttavan puheen. Se, mitä
valtakunnankansleri syntymäpäivänään syyskuun alussa sanoi, oli
kokonaan väritöntä. Varakanslerikin puhui, mutta hän ei löytänyt
sellaisia sanoja kuin Clemenceau, silloin kun saksalaiset joukot olivat
80 km päässä Pariisista. Kun eversti v. Haeften myöhemmin joutui
valtakunnankansleri Badenin prinssi Maxin palvelukseen, raukesi
propagandatoiminta yleensä kokonaan, vaikka se tilanteen painon vuoksi
olisi ollut erittäin tarpeellinen.