Venäjällä olivat tapaukset kehittyneet omituiseen suuntaan, jok kuvasi
neuvostohallituksen vilpillisyyttä.
Entente oli siellä hallituksen suostumuksella jatkanut
tshekkoslovakialaisten joukkojen muodostamista
itävaltalais-unkarilaisista sotavangeista. Niiden oli määrä taistella
meitä vastaan ja ne aiottiin kuljettaa Siperian rataa myöten Ranskaan.
Tällaista salli hallitus, jonka kanssa me elimme rauhassa, ja tämän me
pidimme hyvänämme! Minä kirjoitin kesäkuun alussa seikkaperäisesti
tästä valtakunnankanslerille ja huomautin hänelle niistä vaaroista,
jotka uhkasivat meitä neuvostohallituksen puolelta.
Tämä meitä vastaan hiottu ase tulikin tosin kääntymään
neuvostohallitusta itseään vastaan. Entente tuli huomaamaan, ettei se
voinut olla yhteistyössä tämän hallituksen kanssa, joka lisäksi
nojautui Saksaan. Se asettui siksi bolshevismia vastaan.
Tshekkolovakkilaisia joukkoja ei tuotukaan Ranskaan, ne pysäytettiin
Siperian radalla Siperian ja Venäjän rajalle, täältä käsin taistelemaan
Moskovan hallitusta vastaan. Ne työntyivät vähitellen Keski-Volgaa
kohti Kasaniin ja Samaraan päin. Miehittämällä Siperian radan entente
sai aikaan senkin, että meidän sotavankimme eivät palanneet Siperiasta.
Se merkitsi ehdottomasti voimainmenetystä meille.
Jos neuvostohallitus olisi tahtonut rehellisesti pysyä
rauhansopimuksessa, niin olisivat samat junat, jotka kuljettivat
tshekkoslovakeja, voineet kuljettaa myös saksalaisia sotavankeja. Mutta
se ei ollut rehellinen. Bolshevismi vahingoitti meitä, missä vain
taisi.
Olosuhteet Siperiassa, tshekkoslovakkien selän takana, olivat niin
sekavat, ettei entente voinut saada täältä mitään tukea. Siksi ne ovat
meillekin merkityksettömiä. Sotaan nähden oli tärkeä vain se tosiasia,
että ententella oli hallussaan Siperian rata. Japanin, Englannin ja
Yhdysvaltain väliset keskustelut herättivät mielenkiintoa siinä määrin
kuin niiden saattoi aavistaa johtavan näiden valtioiden välisiin
ristiriitoihin.
Ententen uusi rintama Venäjällä alkoi siitä, missä tshekkoslovakit
olivat keskisellä Volgalla.
Pohjoiseen päin jatkoivat sitä ne ententen joukot, jotka tunkeutuivat
Vienanmereltä Vienajokea ylöspäin ja Muurmannin rannikolta samannimistä
rataa pitkin etelään. Vienajoella ne etenivät hitaasti mutta ei
ratkaisevasti. Kun Vienanmeri jäätyy talvella, ei täällä yleensä voinut
ryhtyä suurempiin yrityksiin. Muurmanninradan hävittivät bolshevikit.
Suomalaiset retkikunnat, jotka etenivät rataa kohti, eivät enää
tavanneet mitään tehtävää. Yhtyneet saksalais-suomalaiset joukot olivat
nyt niin vahvat, että entente heitti sikseen etenemisen kauemmaksi.
Volgaa ylöspäin kuljettaessa, länsipuolella sen alajuoksua, joka oli
vielä kokonaan bolshevikkien vallassa, olivat Donin kasakat herroina
aliselta Donilta meidän varausalueeseemme asti. Heidän hetmaninsa,
kenraali Krasnov, oli jyrkästi bolshevistisvastainen mieleltään ja
taisteli neuvostohallitusta vastaan. Mutta häneltä puuttui aseita ja
ampumavaroja. Olin asettunut yhteyteen hänen kanssaan ehkäistäkseni
häntä liittymästä entente-valtoihin. Tilanne oli sekava, minun kun ei
sopinut tuottaa vaikeuksia hallitukselle, jonka politiikka noudatti
sovinnollisuutta bolshevikkeihin nähden ja jolle minä luonnollisesti
annoin toimistani tiedon, ja kun Krasnov piti neuvostohallitusta
vihollisenaan, eikä ententea. Joka tapauksessa onnistuttiin hänet
pitämään julkisesti erossa ententesta, saatiinpa hänestä tavallaan
liittolainenkin. Jos me olisimme päättäneet käydä taisteluun Moskovaa
vastaan, olisi hän julkisesti astunut meidän puolellemme.
Kubanin alueen laajoilla, viljavilla aroilla, Donin kasakkain ja
Kaukasus-vuorten välillä oli, kuten jo olen maininnut, kenraali
Aleksejev vapaaehtoisen armeijansa kanssa taistelussa bolshevikkeja
vastaan. Hän toimi englantilaisten vaikutuksen alaisena. Mutta minä
luulen, että hän oli siksi hyvä venäläinen, että hänkin olisi liittynyt
meihin, jos me olisimme taistelleet neuvostohallitusta vastaan.
Aleksejevin sotilaallinen asema oli aluksi epäedullinen, häneltäkin
puuttui aseita ja ampumavaroja. Bolshevikit pysyivät toistaiseksi
voitolla. He laskivat kesäkuun alussa maihin muutamia tuhansia miehiä
Asovan lounaispuolelta Asovanmeren yli Taganrogin tienoille, vaikka
Moskovan hallitus oli vakuuttamistaan vakuuttanut rauhanmieltään.
Täällä saksalaiset joukot hyvin pian tuhosivat ne kokonaan. Suunnilleen
elokuusta alkaen lujittui vapaaehtoisen armeijan asema Kubanin
alueella. Novorossiskissa oli vielä Sevastopolista paenneen venäläisen
laivaston jäännökset. Meidän sotilaallinen oikeutemme ja
välttämättömyyden pakko oli vaatia niiden palaamista tai pakottaa ne
palaamaan. Tässäkin asiassa pitkitti ulkoasiainvirasto neuvotteluja
neuvostohallituksen tähden, vaikka tuskin parempaa todistetta sen
vihamielisestä suhtautumisesta meihin tai ainakin kykenemättömyydestä
joukkojensa hillitsemiseen vihollisuuksista voi saada kuin joukkojen
maihinlaskeminen Taganrogissa on. Lopulta neuvostohallitus suostui
palauttamaan laivat Sevastopoliin. Vain osa tuli perille. Suurimman
osan upottivat bolshevikit Novorossiskin satamaan, osoittaen tällä,
että heissäkin on kansallistuntoa. Me hankimme neuvostohallitukselta
luvan saada sodan aikana käyttää laivoja sikäli kuin meidän
sotilaallinen asemamme sitä vaati. Mitään hyötyä ei meillä tästä ollut.
Samoin kuin alisella Volgalla olivat bolshevikit herroina myös
Kaspianmerellä. Tämä oli Iso-Venäjän öljyntarpeen tähden äärettömän
tärkeää neuvostohallitukselle. Sen talouselämä oli jo kadottanut
Donetsin kivihiilialueet, samoin kuin Ukrainan, Donin ja Kubanin
seutujen viljavarat.
Bakun edustalla olivat turkkilaiset. Myös Pohjois-Persiassa he olivat
lujissa asemissa etenemättä siellä kuitenkaan huomattavasti.
Englantilaisia joukkoja oli Enselin luona Kaspianmeren etelärannalla,
josta ne olivat aikaansaaneet yhteyden Kubanin alueen kanssa.
Yhdessä Suomen ja Ukrainan olosuhteitten kanssa muodosti tämä asema
taustan meidän itäpolitiikallemme, joka kulki ministeriaalitirehtööri
Kriegen johtamana Iso-Venäjään nähden kokonaan bolshevikkien
vanavedessä. Tällä estettiin epäilemättä koko kesän ajaksi uuden
sotilaallisen rintaman syntyminen. Sen kyllä myönsin. Muuten pidin
sellaista politiikkaa lyhytnäköisenä, se kun varmasti oli omiaan
vahvistamaan bolshevikkiliikettä yleensä. Tämä voi koitua meille vain
turmioksi, ja valtakunnan hallituksen tuli estää se ei ainoastaan
sotilaallisten vaan myös poliittisten syiden tähden. Tohtori Helfferich
pitikin sen vastustamista mahdollisena. Hallituksen asema oli vaikea,
vaikka tämä olikin luettava yksinomaan sen omaksi syyksi. Hallitus
vakuutteli minulle, että sen politiikka oli Saksassa vallitsevan
mielialan mukainen. Tässäkin ehkäisi sisäpoliittisten virtausten
huomioonottaminen sodankäynnin etuja. Tämä minun valitettavasti täytyi
uskoa. Sotilaallisesti katsoen olisimme kyllä kyenneet idässä olevilla
joukoillamme tekemään nopean iskun Pietaria vastaan ja samoin yhdessä
Donin kasakkain kanssa käymään Moskovaa vastaan. Se olisi ollut
edullisempaa kuin puolustautuminen pitkillä rintamilla.
Puolustautuminen vaati enemmän voimia kuin lyhyt etenemisliike ja
kulutti joukkojen hermoja, kun taas sotaliike olisi elvyttänyt niiden
siveellistä ryhtiä. Me olisimme voineet kukistaa meille salaisesti
vihamielisen neuvostohallituksen ja edistää muita voimia Venäjällä,
sellaisia, jotka eivät työskennelleet meitä vastaan ja olivat valmiit
yhtymään meihin. Tämä olisi merkinnyt sodankäynnille suurinpiirtein
katsottuna melkoista saavutusta. Jos Venäjällä olisi ollut toinen
hallitus, niin olisi voitu nähdä, miten sen kanssa olisi päästy
sovintoon Brestin rauhasta; mutta jättää rauha epävarmaksi
bolshevikkien takia olisi ollut samanlaista ennakkomaksupolitiikkaa,
kuin olivat sovintorauhan aatteet, niin kauan kuin vihollinen ei mitä
omaksunut.
Saksan hallitus ei havainnut bolshevismin hiljaista työtä, se piti sitä
rehellisenä tai ainakin tahtoi pitää sitä sellaisena. Se ryhtyi sen
kanssa edelleen neuvotteluihin niistä kohdista, joiden määrittelyn
Brestin rauha oli jättänyt avoimeksi. Meidän hallituksemme
luottamusta ei mikään voinut horjuttaa, ei edes hyvittämättä jäänyt
lähettiläänmurha Moskovassa. Se meni aivan epäröimättä bolshevismin
sille virittämään ansaan; kaikkia muita virtauksia Venäjällä se sen
sijaan epäili. Bolshevikkihallitus oli hyvin sovitteleva; se myöntyi
Saksan toivomuksiin Viroon ja Liivinmaahan nähden, tunnusti Georgian
itsenäisyyden, myöntyi vähittäin maksamaan sotakorvausta ja lupaili
raaka-aineita, muun muassa öljyä Bakusta. Saksan vastalahjat olivat
vähäisiä. Pääasiassa niihin sisältyi seuraavat lupaukset: hiilien
luovutus Donets-alueelta, viljankuljetus Kubanin alueelta rautateitse
Donin Rostovista pohjoiseen, mikä tuskin kuitenkaan oli suoritettavissa
Donin-kasakkain tähden, ja viimein painostus Turkkiin, ettei se
valloittaisi Bakuta. Edelleen me suostuimme tyhjentämään helmikuussa
miehittämämme alueen Iso-Venäjää Beresinan ja Väinäjoen varrella sitä
myöten kuin sotakorvausta maksettaisiin. Todellisuudessa maksettiinkin
myöhemmin ensimmäiset erät aivan oikein, mitä minä tosin olin epäillyt.
Meidän hallituksemme luottamus bolshevikkeihin meni niin pitkälle, että
se tahtoi luovuttaa aseita ja ampumatarpeita herra Joffelle. Herrat,
jotka toivat minulle kysymyksessä olevan ulkoasiainministeriön
kirjelmän, sanoivat minulle: "Nämä sotatarpeet jäävät Saksaan, herra
Joffe tulee käyttämään niitä täällä meitä vastaan."
Spaan neuvotteluissa oli valtakunnankansleri myöntynyt, mitä
Georgian-politiikkaamme tulee, siihen, että eversti v. Kress, joka oli
palannut Palestiinan rintamalta Saksaan, matkusti hänen sijaisenaan
Tiflikseen, mukanaan yksi tai kaksi komppaniaa suojelusväkeä.
Pontevampi esiintyminen täällä oli käynyt tarpeelliseksi. Tätä vaati
ennen kaikkea meidän halumme saada sotilaallista vahvistusta näiltä
seuduilta, mutta myöskin tarve saada raaka-aineita. Tässä suhteessa
emme voineet luottaa Turkkiin, sen näytti uudelleen Turkin
käyttäytyminen Batumissa. Se otti kaikki saatavissa olevat varat
itselleen. Bakun öljyä me saisimme vain siinä tapauksessa, että
itse pitäisimme puolemme. Käyttövoima-aineiden puute kotona,
talvivalaistuksemme kaikki vaikeudet sivuilmiöineen olivat minulla
liiankin tuoreessa muistissa. Nyt 7:nnen armeijan hyökkäyksen
tapahduttua olivat myös armeijan käyttöainevarastot loppuunkulutetut;
niiden puute oli hyvin tuntuva. Ukrainan rautatiet tarvitsivat myös
öljyä. Öljynsaanti Romaaniasta oli kohonnut aivan erinomaisesti;
parempi tulos ei olisi ollut mahdollinen. Siitä huolimatta ei voinut
ajatellakaan puuttuvien varastojen täyttämistä. Tämä näytti nyt käyvän
mahdolliseksi Taka-Kaukaasian, etenkin Bakun avulla, kunhan vain
samalla kuljetusolot saataisiin järjestymään. Kenttärautateiden
ylipäällikön oli selvitettävä säiliölaivoja koskeva kysymys. En juuri
ilostunut, kun bolshevikit myöhemmin upottivat Novorossiskissa
Mustanmeren suurimman höyryöljylaivan "Elbruksen" pelkästään
vahingoittaakseen meitä. Rautatieosa Batum--Tiflis--Baku, jonka
varrella oli paljon öljyvaunuja, piti eversti v. Kressin yksissä
neuvoin Turkin kanssa ottaa liikenteeseen. Suuri merkitys oli tietysti
sillä, miten me pääsisimme Bakuhun. Suhteemme neuvostohallitukseen
ehkäisi tässäkin toimimasta tarmokkaasti ja nopeasti. Aluksi pääsivät
englantilaiset tämän kaupungin herroiksi, tullen elokuun alussa
Enselistä Kaspianmeren yli.
Heidän asettumisensa Bakuhun oli ollut mahdollinen vain sen kautta,
että turkkilaiset Persian pohjoisosassa pysyivät aivan odottavalla
kannalla; tämä oli sotataloudelliselta kannalta ääretön tappio. Täten
englantilaiset pääsivät myös kiinteämpään yhteyteen Kubanin alueen
vapaaehtoisen armeijan kanssa. Toiselta puolen he olivat Bakussa meidän
ulottuvillamme. Isku suuria voimia käyttämättä näytti mahdolliselta.
Ylin armeijanjohto valmisteli hyökkäystä heitä vastaan, kutsuen lisäksi
Nourin joukot, ja lähetti ratsuväkibrigaadin ja muutamia pataljoonia
Tiflikseen. Joukkojen siirto ei ollut vielä loppuun suoritettu, kun
Nouri valloitti Bakun ja Bulgaarian olot pakottivat meidät siirtämään
joukot Romaaniaan.
Pohjois-Persiassa eivät olosuhteet muuttuneet; me annomme aseita
Ukrainasta sikäläisille heimoille, jotka tahtoivat liittyä
turkkilaisiin. Nämä itse eivät tehneet mitään, vaikka heillä oli
runsaasti joukko-osastoja Batumin ja Karsin tienoilla.
Minä menin idässä niin pitkälle, kuin pidin ehdottomasti
välttämättömänä strateegisen ja sotataloudellisen tilanteemme vuoksi,
Napoleonimaiset maailmanvalloitussuunnitelmat eivät johtaneet
toimintaani. Minun huolten painama askarteluni ei sallinut kuvitelmain
lentoretkiä. En halunnut valloittaa mitään alueita Ukrainassa tai
Kaukaasiassa; tarkoitukseni oli vain hankkia meille sitä, mitä me
välttämättä tarvitsimme voidaksemme yleensä elää ja käydä sotaa. Kun
saarto oli täällä saatu puhkaistuksi, toivoin meidän taloudellisesti
vahvistuvan ja sen kautta myös saavan ruumiillisia ja henkisiä voimia.
Näiden seutujen ihmisvoimaa aioin käyttää sodankäynnin edistämiseksi,
mikäli se oli mahdollista, osaksi muodostamalla joukkoja, osaksi --
mikä oli paljon lupaavampaa -- värväämällä työvoimia kotimaata varten,
jotta täyteväkeä sieltä vapautuisi. Koetin toteuttaa tätä koko
itäalueella ja toivoin myös idän saksalaisesta väestöstä saavani
rekryyttejä. Mutta me emme toimineet kyllin nopeasti. Riiassa 8:s
armeija valitti, että sotaministeriö minun kiirehtimisestäni huolimatta
ei vieläkään ollut antanut mitään määräyksiä.
Vain saksalaisuuden suojaamisessa ja hoivaamisessa menin pitemmälle
kuin varsinaiset sotilaalliset velvollisuudet olisivat vaatineet ja
toimin tulevaisuutta silmälläpitäen. Sotilaallisia voimia ei siihen
tarvittu. Pyrin vahvistamaan ja kokoamaan saksalaismaailmaa ja tekemään
sen näin mahtavammaksi. Tuttavani olivat asettaneet käytettäväkseni
melkoisen summan. Käytin sen saksalaiskansallisen sanomalehdistön
vahvistamiseksi Itävallassa. Lempiajatukseni oli Venäjälle hajonneiden
saksalaisten ja idässä olevien sotamiestemme uutisasuttaminen
itäalueelle, ja tätä ajatusta kehitin edelleen. Tässä mielessä otin
saksalaisuuden hoiviini valtakunnan hallituksesta riippumatta.
Haaveellisina torjuin luotani sellaiset ajatukset kuin saksalaisen
siirtolan perustamisen Mustanmeren rannalle.
Itärintaman ylipäällikön alaisiin maihin nähden pyysin hallitukselta
kesän kuluessa monesti selviä ohjeita, voidakseni toimia täällä
sopusoinnussa valtakunnan johdon periaatteiden kanssa. Vironmaa ja
Liivinmaa olivat yhdistetyt Kuurinmaan kanssa yhdeksi sotilaalliseksi
hallintoalueeksi, "Baltikumiksi". Liettua oli säilyttänyt rajansa.
Kuurinmaalla noudatetun politiikan suunnittelin ulotettaviksi
Liivinmaahan ja Viroon. Pyrkimyksenäni oli yhdistää virolaiset ja
lättiläiset, joiden sivistys oli saksalaista, yhdeksi Saksan alaiseksi
valtioksi, kummankin heimon pysyessä täydelleen erossa toisistaan. Heti
näiden maiden vapauttamisen jälkeen helmikuussa olisi ollut tehtävä
paljon, mutta meidän hallituksemme antoi kalliin ajan kulua hukkaan. Se
pyysi minua kyllä määrittelemään Viron- ja Liivinmaan-politiikan
suuntaviivat. Mutta tämä oli aivan hyödytöntä, jollei Berliini
todenteolla ollut asiain takana. Sieltä kiirehdittiin vain Tarton
yliopiston avaamista. Mutta opettajapaikkoja täytettäessä virolaiset
käsittämättömällä tavalla syrjäytettiin. Täten lyötiin kirves kiveen.
Liettuassa emme päässeet yhtään sen pitemmälle. Neuvottelut Liettuan
maaneuvoston kanssa tyrehtyivät kokonaan. Puolalaiset kävivät yhä
levottomammiksi; hallitus ei vieläkään älynnyt täältäpäin tulevaa
vaaraa eikä käyttänyt kaikkea vaikutusvaltaansa Roomassa saattaakseen
vapaanaolevalle Vilnon piispanistuimelle liettualaismielisen papin,
millaista ratkaisua liettualaiset hartaasti halusivat ja minä voimieni
mukaan koetin tukea. Ehkä hallituskin toimi siihen suuntaan saamatta
kannatusta Vatikaanin puolelta.
Puolan kysymyksen ratkaisu viipyi yhä. Keisari Kaarlen kanta oli
horjuva. Kreivi Czerninin seuraaja, kreivi Burian, vaati Puolan
kysymyksen ratkaisua Itävaltaan liittymisen mielessä. Saksan hallitus
ei vielä nytkään oikein tiennyt, mihin se pyrki. Se noudatti täällä
yhtä vähän selviä suuntaviivoja kuin muuallakaan idässä. Tarjoutui hyvä
tilaisuus saada itävaltalais-puolalainen ratkaisu lopullisesti
torjutuksi, mutta sitä ei käytetty. Keisari Kaarle oli kirjoittanut
kirjeensä Parmaan. Wienin painostuksesta täytyi hänen toukokuussa tehdä
Kanossan-retkensä Spaahan. Mieliala tarjosi kaikki mahdollisuudet,
kaikki olisi ollut saavutettavissa. Kenraalisotamarsalkka ja minä
pyysimme valtakunnankansleri kreivi v. Hertlingiä ja valtiosihteeri
v. Kühlmannia käyttämään hetken suotuisuutta hyväkseen ja
raivaamaan suhteet selviksi. Heiltä puuttui kuitenkin tarpeellista
päättäväisyyttä. Suurella juhlallisuudella sommiteltiin jonkinmoinen
kirjoitelma, jonka allekirjoittivat paitsi johtavat valtiomiehet
myöskin molemmat hallitsijat. Sopimus ei asettanut mitään ehtoja
Itävalta-Unkarille ja oli täydelleen arvoton. Meidän diplomatiamme ei
kyennyt tehtäväänsä, kaksoismonarkia voitti. Se, mitä me soturit olimme
ennustaneet, toteutui. Kreivi Burian tunsi syystä voivansa toimia
vapain käsin. Hän ajoi Puolan kysymyksen itävaltalaismielistä ratkaisua
sillä sitkeydellä, mikä oli hänelle ominaista ja meidän
valtiomiehillemme niin haitallista.