Reimsin hyökkäys lähti terveeltä pohjalta. Me päätimme ryhtyä siihen
siinä lujassa uskossa, että sen täytyi onnistua. Sotilaat olivat Saksan
kruununprinssin armeijaryhmän viimeisessä taistelussa taistelleet niin
hyvin kuin suinkin saattoi. Joukot olivat osoittautuneet vihollista
etevämmiksi, mikä juuri oli tärkeintä, kunhan sitä käytettiin niiden
erikoisominaisuuksia ja sisäistä luonnetta vastaavalla oikealla
tavalla.
Vakavasti punniten olin harkinnut, olisiko meidän, katsoen sotajoukon
tilaan ja täydennysmahdollisuuksiimme, edullisinta siirtyä
puolustukseen. Hylkäsin tällaisen ajatuksen. Lukuunottamatta sitä
epäedullista vaikutusta, jonka se tekisi liittolaisiimme, pelkäsin,
että joukkomme kestäisivät huonommin puolustusta, joka salli vihollisen
paremmin kerätä suunnattomat varustuksensa eri taistelukentille, kuin
hyökkäystaisteluja. Nämä eivät asettaneet sotamiehille niin suuria
vaatimuksia kuin puolustustaistelut eivätkä myöskään tuottaneet
runsaampaa tappiota. Hyökkäys merkitsi niin suunnatonta siveellistä
voittoa, ettemme voineet vapaaehtoisesti luopua sitä yhä edelleen
käyttämästä. Sotajoukon kaikki heikkoudet paljastuvat ehdottomasti
paljon selvemmin puolustuksessa.
Nyt alkoi yhä useammin saapua rintamalta tietoja siitä, miten
kotimaassa vallitseva henki vaikutti turmiollisesti armeijaan,
toisaalta taas puhuttiin kotimaassa yhä enemmän armeijan huonosta
hengestä. Armeijassa valitettiin myös vihollisen propagandaa. Se ei
voinut olla vaikuttamatta, kun armeija kotimaasta käsin tehtiin sille
vastaanottavaiseksi. Niinpä neljäs armeija teki seuraavan ilmoituksen.
Vihollinen käytti propagandatarkoituksiinsa ruhtinas Lichnowskyn
lentokirjasta, joka syytti minulle aivan käsittämättömällä tavalla
sodan puhkeamisesta Saksan hallitusta, kun taas Hänen Majesteettinsa ja
valtakunnankansleri yhä uudelleen selittivät, että entente-vallat
olivat yksinään vastuussa siitä. Keisarin lausuntoja oli asetettu
kirjasessa asianomaisiin kohtiin, joissa ne osoitettiin
paikkansapitämättömiksi. Vaikutuksen tehostamiseksi oli kirjaseen
liitetty erään riippumattoman sosiaalidemokraattisen puolueen lehden
kirjoitus, jonka oli annettu lausua julkisesti samoja kansalle
turmiollisia mielipiteitä kuin ruhtinas Lichnowsky. Ei ihme, että
ampumahaudassa elävän sotilaan pää joutui pyörälle kaikesta, kun
ruhtinas Lichnowsky sai liikkua vapaana ja kun rangaistuksetta voitiin
painattaa sellaisia mielipiteitä. Olin jo pyytänyt valtakunnankansleri
t:ri Michaelista ryhtymään toimenpiteisiin ruhtinas Lichnowskya
vastaan. Sotilasviranomaisten puolelta oli jo kapteeni v. Beerfelde
asetettu syytteeseen kirjan levittämisestä. Mutta kun kirjan tekijä sai
olla rauhassa, ei kapteeni v. Beerfeldeä voitu mitenkään rangaista.
Käännyin vielä kerran valtakunnankanslerin puoleen ja selitin hänelle,
että sotilaalliselta kannalta, joukkojen tähden, joiden täytyi olla
valmiina yhä edelleen taistelemaan ja kuolemaan meidän hyvän asiamme
puolesta, oli välttämätöntä ryhtyä toimenpiteisiin ruhtinasta vastaan.
Hänen Majesteetilleen tein saman ilmoituksen. Ei ryhdytty mihinkään.
Ruhtinas Lichnowsky saa bolshevikkien ja monien muiden mukana säilyttää
sen surullisen maineen, että he ovat höllittäneet armeijan kuria.
Näihin aikoihin lausui Clemenceau: "me saavutamme voiton, jos julkiset
viranomaiset ovat tehtävänsä tasalla." Ranskassa ne olivat tehtävänsä
tasalla, mutta kuinka oli laita meillä? Olen tässä maininnut vihollisen
propagandaan kuuluvan tapauksen, joka saattoi käydä tehokkaaksi vain
sen kautta, että julkiset viranomaiset meidän maassamme eivät tajunneet
tämän sodan rautaista pakkoa.
Armeija suorastaan vajosi vihollisen propagandakirjallisuuden
hyökyihin, jonka tuottama suunnattoman vakava vaara oli selvästi
havaittu. Ylin armeijanjohto lupasi palkintoja tällaisen kirjallisuuden
luovuttamisesta, mutta tällä ei enää ollut autettavissa, että se sitä
ennen oli myrkyttänyt meidän sotamiestemme sydämet. Vihollisen
harjoittamaa propagandaa voitiin vastustaa todella tuloksellisesti
valitettavasti vain hallituksen avulla. Isänmaallinen valistustyö ei
siihen yksin riittänyt.
Sillä oli kylläkin masentava vaikutus, ettei kumpikaan niistä suurista
hyökkäyksistä, jotka juuri olivat päättyneet, ollut vienyt ratkaisuun.
Mutta me olimme kuitenkin saavuttaneet menestystä, sen sotilas tiesi.
Pettymystäkin oli, tässä maailmansodassa sitä oli mahdotonta välttää;
mutta syy meidän henkisen sotakuntoisuutemme laskemiseen ei ole siinä,
se palautuu hyvin paljon kauemmas. Pettymykset tuntuivat vain kahta
vertaa katkerammilta, kun niitä oli meidän henkisessä mielentilassamme
mahdoton voittaa. Muuten ei suinkaan usko sodan onnelliseen loppuun
ollut vielä sammunut.
Armeijan mieliala huononi huomattavasti, kun Venäjältä sotavankeudesta
palanneet sotamiehet kutsuttiin jälleen riveihin pitemmän loman
jälkeen. Heidän mukanaan tuli osittain huonoa henkeä; aluksi he
kieltäytyivät yleensä menemästä rintamalle, he olivat siinä uskossa
että he pääsivät taistelemasta, kuten Englannista ja Ranskasta
vaihdetut sotavangitkin. Graudenzissa oli syntynyt hyvin vakavia
mellakoita.
Beverloossa paljastui muutamien satojen elsassilaisten tekemä
salaliitto paeta Hollantiin. Kun miehistöä yhä jatkuvasti siirrettiin
idästä, oli minun pakko lähettää elsass-lothringenilaisia jälleen
länsirintamalle. Heitä otettiin tänne vastahakoisesti. Myös se
täyteväki joka vapautui erikoisaselajeista, astui suureksi osaksi vain
pakosti jalkaväkeen. Monikin tunsi nyt joutuvansa vaaraan, jolta hän
tähän asti oli välttynyt.
Hyvin monet seikat kävivät nyt yhdessä ahdistamaan lännessä olevien
joukkojen mielialaa, joita espanjantauti oli heikontanut ja
yksitoikkoinen ravinto masentanut. Muutamissa kohdin oli ravinto saatu
vaihtelevammaksi niiden varastojen avulla, joita olimme
hyökkäyksissämme saaneet, mutta nyt rupesivat perunat loppumaan,
vaikkakin edellisen vuoden sato oli Saksassa ollut erittäin runsas.
Baierilaisten joukkojen keskuudessa oli eristäytymishenki päässyt yhä
suurempaan valtaan. Tällaiset pyrkimykset, joita Baierin hallitus
vaieten oli suvainnut, alkoivat käydä vaikutuksiltaan tuntuviksi
ja lisäsivät vihollisen harjoittaman propagandan menestystä.
Kiihoitus keisaria ja kruununprinssiä, mutta myöskin Baierin
kuningashuonetta vastaan kantoi hedelmää. Baierilaiset joukot rupesivat
vähitellen pitämään sotaa pelkästään preussilaisena. Niitä eivät
komentoviranomaiset enää käyttäneet yhtä mielellään kuin sodan ensi
vuosina. Vain muutamat divisioonat kunnostautuivat edelleenkin.
Kotimaa oli vähitellen joutunut kokonaan vastustajain yllytyksen ja
vihollismaiden valtiomiesten puheiden vaikutuksen alaiseksi, jotka
olivat tarkoitetut ensi sijassa meitä vahingoittamaan. Me emme olleet
vieläkään perehtyneet vihollistemme mielenlaatuun. Kaikki
eduskuntaenemmistöön kuuluvat puolueet valtiopäivillä, keskustan
oikeaa siipeä lukuunottamatta, toistivat yhä ja yhä suurella
hartaudella vihollisen propagandan iskusanoja, esittäen nykyisen
maailmanjärjestyksen edelle kiiruhtaneita sopimus-, yhteisymmärrys- ja
aseistariisumisehdotuksiaan. Ulkoasiain valtiosihteeri, joka oli tämän
maailmankatsomuksen elävä ilmaus, lausui, ettei sotaa voitaisi
ratkaista taistelukentällä. Hän oli oikeassa, jos tarkoitti taistelua
kotimaan vihollisrintamia vastaan ja sitä tukea, jota sodankäynnin tuli
saada sodan valtiolliselta johdolta. Hän oli väärässä, jos hän uskoi
yhteisymmärrykseen ja sovintoon, ja siitä tässä oli kysymys.
Valtiosihteeri ilmaisi tällä tosin vain sen, mitä useimmat ajattelivat.
Näin puhuttiin valtiopäivillä, sanomalehdissä, kaikkialla meidän
väsyneelle kansallemme, ja sotamiehelle, jota ylimmän armeijanjohdon
täytyi vaatia panemaan taistelukentällä alttiiksi henkensä isänmaan
vuoksi. Saattoivatko heikot luonteet tällaisten vaikutusten alaisina
lujittua? Oliko odotettavissa, että oman onnensa nojaan jätetystä
nuorisosta, joka oli viimeisinä vuosina kasvanut ilman vanhempien
silmälläpitoa poliittisessa puoluehälinässä ja elämänhumussa, jolla oli
ollut hyvät ansiomahdollisuudet ja joka nyt lyhyen palvelusajan jälkeen
oli astunut riveihin, tai mieleltään levottomasta vanhemmasta
aineksesta uudelleen palvelukseen kutsuttuna tulisi sotilaita, jotka
antaumuksella taistelisivat kuninkaan ja isänmaan puolesta? Eikö ollut
paljon luultavampaa, että he kaikki ajattelivat vain oman elämänsä
säilyttämistä? Eikö ollut otaksuttavaa, että nämä vaikutukset saisivat
aikaan turmelusta vastustuskyvyttömissä luonteissa, etenkin hädän
hetkinä, jolloin inhimilliset heikkoudet pyrkivät etualalle? Eikö
kaikki tämä kuvastuisi myös kotimaassa?
Kaiken tämän lisäksi ryömi yhä julkisemmin esiin bolshevismi, jonka oli
annettu julkisesti pesiytyä Berliiniin ja jonka riippumattomat
sosialidemokraatit ottivat hyvinkin mielellään hoiviinsa, ruveten sitä
levittämään. Me olimme varoittaneet päästämästä Joffea Berliiniin ja
itärintaman ylipäällikön ehdotuksesta esittäneet, että neuvotteluja
hänen kanssaan jatkettaisiin jossain miehitetyn alueen kaupungissa.
Hyvin pian saimme selvästi kokea, kuinka bolshevismi teki työtä.
Lukemattomia varoituksia annettiin. Sijais-yleisesikunta lähetti
Berliinin vastuunalaisille virastoille runsaasti ainehistoa
bolshevikkien toiminnasta Saksassa. Asian vieminen pitemmälle ei
valitettavasti kuulunut sen tehtäviin. Rajamaakuntien ylikomento
ja minä huomautimme yhä uudelleen valtakunnankanslerille,
sotaministeriölle, ulkoasiainvirastolle ja valtakunnan
sisäasiainvirastolle siitä vallankumouksellisesta toiminnasta, jota
Berliinissä oleva Venäjän lähetystö harjoitti tavattoman
runsaslukuisine henkilökuntineen, ja sen yhteistyöstä riippumattomien
sosialidemokraattien kanssa. Ei voitu päästä mihinkään tuloksiin. Kun
minä taas kerran kiinnitin ulkoasiainviraston huomiota herra Joffen
toimintaan ja hänen Berliinissä olonsa vaarallisuuteen, vastattiin
minulle, että hän oli Berliinissä paremmassa tallessa kuin muualla.
Täällä voitiin häntä pitää silmällä. Ikävä vain, että silmälläpitäjät
olivat sokeita. Samalla kuin bolshevismi osoittautui Saksaan nähden
myöntyväiseksi, onnistui herra Joffen järkyttää Saksan kansan
taistelukuntoa pahemmin kuin mihin entente yksin olisi koskaan kyennyt
saarrostaan ja propagandastaan huolimatta.
Tätä tarkoitusta varten hän asetti runsaasti varoja meidän kotimaamme
kumouksellisten ainesten käytettäväksi. Hänen vallankumouksellinen
toimintansa tuli koko laajuudessaan luonnollisesti vasta myöhemmin
päivänvaloon. Magdeburgissa riippumattomien sosialidemokraattien
johtaja Vater teki tällaisen ilmoituksen:
"Tammikuun 25:nnestä 1918 alkaen me olemme järjestelmällisesti
valmistaneet kumousta. Olemme kehoittaneet rintamalle lähtijöitä
pakenemaan riveistä. Karkurit olemme järjestäneet, varustaneet väärillä
papereilla, rahalla ja nimettömillä lentolehtisillä. Näitä henkilöitä
olemme lähettäneet joka ilmansuuntaan, pääasiallisesti takaisin
rintamalle, jotta he muokkaisivat rintamasoturia ja murentaisivat
rintamaa. Näiden toimesta on sotamiehet saatu karkaamaan ja niin on
luhistuminen tapahtunut vähitellen, mutta varmasti."
Tämän rinnalla edistyi lomallaolijoiden vallankumouksellinen
bolshevistinen kouluutus. Rautatievaunuissa harjoitettiin mitä hurjinta
kiihoitusta. Lomalle lähteviin sotamiehiin koetettiin vaikuttaa,
etteivät he enää palaisi rintamalle, rintamalle matkustavia
kehoitettiin passiiviseen vastarintaan tai karkaamiseen ja kapinaan.
Kesä- ja heinäkuun vaihteessa oli paljon vielä piilossa, mutta kylvö
orasti silti hiljaisesti, keskeymättä.
Hallitusvallan kukistaminen oli yhteisenä päämääränä
vasemmistoporvareilla, sosialisteilla ja bolshevikeilla; jo
vuosikymmeniä oli tehty työtä sitä varten. Nyt, kun valtio oli hädässä,
se astui peittelemättä esiin. En tahdo puhua siitä, miten
kunnianhimoiset kansanedustajat riistivät heikolta hallitukseltamme sen
viimeisenkin arvonannon, en myöskään siitä, miten joka taholta
koetettiin järkyttää minun asemaani ja luottamusta minuun, minua kun
pidettiin kaiken hallitusvallan tukena; mielessäni on vain
tarkoituksellinen työ upseeria vastaan. Se oli demokraattisen ja
enemmistösosialistisen puolueen rikos, ei, se oli, käyttääkseni
Talleyrandin puhetapaa, pahempi kuin rikos, se oli virhe. Niin
suunnattoman painava ja niin suurta lyhytnäköisyyttä todistava virhe,
ettei sitä mikään voi tehdä tyhjäksi. Kun olisi pitänyt nähdä
upseerissa valtiojärjestyksen tuki, näkivät useat hänessä vain
"militarismin" edustajan, olematta lainkaan selvillä, mitä upseerilla
oli sanottavana niihin valituksiin, joita he luulivat voivansa tehdä.
Kaikki oli niin mieletöntä. Upseeristo ei ole meillä milloinkaan
sekaantunut politiikkaan, se oli sodassa aikoja sitten luopunut
eristäytyneisyydestään, jota vastaan taistelemista ennen sotaa
pidettiin ansiokkaana. Upseereja otettiin kaikista piireistä, kaikista
puolueista; jokainen saattoi tulla upseeriksi. Useissa suhteissahan
upseerikunta ei enää, ikävä kyllä, ollutkaan entinen. Epäkohtiin oli
syynä vieraat ainekset, kansan siveellisen tason alentuminen ja useiden
upseerien kokemattomuus, jotka vain siitä syystä olivat päässeet
virka-asemaansa, että upseeristoa oli kaatunut niin äärettömän paljon
veritantereella. Kerran aukeavat herkkäuskoisen Saksan kansan silmät
näkemään, miten asianlaita on, mutta samalla on selviävä myös oma
kiittämättömyys ja raskas syyllisyys tätä säätyä ja sen kautta
armeijaa, isänmaata ja omaa itseään kohtaan. Löytäköön se silloin
oikeat syylliset!
Näihin aikoihin kasaantui kuin käskystä syytöksiä upseeriston
niskoille.
Upseeri eli muka paljon paremmin kuin sotamies, vaikka hän
taistelukentällä ja ampumahaudassa sai ateriansa aivan samasta
kenttäkeittiöstä. Rintamantakaisissa asumuksissa säännöllisesti aina
yksi upseeri söi kenttäkeittiöstä, kun taas toiset söivät yhdessä.
Aliupseereilla ja miehistöllä oli edustajansa keittiötoimikunnassa,
miksi ei heiltä tullut mitään valituksia! Oliko upseerille vähemmän
tärkeää toverihengen vaalinta, päällikön vaikutus, vanhempien toverien
vaikutus nuorempiin? Mutta missä saattoi tämä tapahtua paremmin kuin
toverillisessa yhteiselämässä? Palvelustunnit eivät yksin riittäneet,
jos tahdottiin, että saksalaisen upseerikunnan perinnäishenki sodankin
kestäessä siirtyisi nuoremmalle polvelle. Upseerin täytyi elää
joukkonsa keskuudessa, ja niin hän tekikin. Muu ei ollut
mahdollistakaan taistelussa ja ampumahaudassa. Mutta hänen täytyi
asemansa vuoksi samalla pysyä ylempänä, jyrkästi eroittuvana, hänen
täytyi säilyttää arvovaltansa, miten hänen olisi muuten ollut
mahdollista vaikuttaa ratkaisevasti joukkoonsa kaikissa tilanteissa?
Tämä edellytti monien muiden seikkain ohella asianmukaista
eristäytymistä, muussa tapauksessa upseeri kadotti arvoaan. Oliko
unohdettu ne syyt, joiden vuoksi aliupseeri oli rauhan aikana eristetty
miehistön tuvista erikoisiin aliupseerisuojiin? Tätä tällaista ei
tahdottu ajatella, joka tapauksessa oli koetettava vahingoittaa
auktoriteettivaltaa, horjuttaa valtion perustusta, jotta olisi sitä
helpompi tyydyttää omia vaivaisia pyrkimyksiä. Upseerikunnan elämä oli
sitä, mitä sen tulikin olla ja mitä siltä vaati sekä sotamiehen että
upseerin edut ja yhteiskunnallinen ja valtiollinen järjestys, joka
seisoo ja kaatuu upseeriaseman mukana!
Myöskin ylempien esikuntien elämää arvosteltiin ankarasti: Kuka ei
tuntisi sitä hermojaruntelevaa työtä, sitä suunnatonta sielullista
kuormitusta, jonka alaisena siellä ollaan yhtämittaa? Joukot pääsivät
lepäämään, esikunta sai olla yötä päivää hellittämättömässä työssä.
Minä olen neljä vuotta kestänyt tätä ponnistusta ilman lepoa ja rauhaa.
Kenttäruoalla en tällöin voinut elää. Ja kuitenkin ilmoitin lokakuussa
1918 prinssi Maxin uudelle sotakabinetille, että ylin armeijanjohtokin
olisi valmis syömään kenttäkeittiöstä, jos kaikki valtiosihteerit ja
koko Berliini söisi vain kenttäkeittiön ruokaa; siihen asti se eläisi
niinkuin se katsoisi sotamiehen edun ja oman etunsa vaativan. Prinssi
Max ei suostunut syömään kenttäkeittiön ruokaa. Me söimme niinkauan
kuin otimme osaa sotaan, yksinkertaisesti mutta totuttuun tapaamme.
Samoin tekivät muut ylemmät esikunnat. Ne elivät samaan tapaan kuin me.
Liikanaisuutta en ole hyväksynyt millään alalla; missä sitä on
esiintynyt, täytyy minun pitää sitä hylättävänä. Niin kauan kuin meillä
vielä on yhteiskuntajärjestystä, niin kauan täytyy myös olla
arvovaltaa. Niin kauan on myös oleva yhteiskunnallisia eroavaisuuksia.
Upseerikunnan tulee säilyä sellaisena, yksityinen upseeri siinä voi
esiintyä toisin kuin sotamies ja kuitenkin olla hänen uskollinen
toverinsa, niinkuin olikin laita!
Nyt kuului valituksia, että upseeri eli sotamiehen kustannuksella. Se
oli vihollisen ja kotimaisen propagandan häpeämätöntä parjausta. Useat
epäilemättä rehellisesti ajattelevat miehet tekivät minulle tällaisia
yleisiä valituksia ja veisasivat toisten mukana, sen sijaan että
olisivat miehen tarmolla käyneet niiden kimppuun; nämäkin miehet olivat
jo kadottaneet uskonsa upseerikunnan siveelliseen puhtauteen. Niin
syvälle olimme vajonneet tähän yllyttelyjen verkkoon.
Sanottiin, että rintamalla toimiva upseeri piilottelihe
kansliahuoneissa. Näin kiitollinen kansa palkitsi aktiivisen upseerin
alttiuden ja uhrautuvaisuuden! Niitähän oli olemassa enää vain harvoja!
Toiset olivat kaatuneet tai rammoiksi ammutut. Rintamaupseeristo oli
menettänyt määrästään 80 jopa 90 sadasta. Eikö tiedetty, että
määrätyillä paikoilla esikunnissa, joista joukkojen onni ja menestys
riippui, tarvittiin erikoisen kokeneita ja sotilaallisesti itsenäisesti
toimivia upseereja? Selvää on, että palveluksessa oleva upseeri on
tähän sopivampi kuin virasta eronnut ja usein ehdottomasti välttämätön.
Pyysin sotakabinettia tutkimaan näitäkin syytöksiä. Ne osoittautuivat
aiheettomiksi kautta linjan.
Tästä huolimatta muistutin yhä uudelleen, että taistelukelpoiset
upseerit kotoa ja esikunnista oli lähetettävä rintamalle ja korvattava,
pätevillä linnapalveluskelpoisilla upseereilla. Kesällä 1918 oli
esikuntain laita sellainen, että useat divisioonankomentajat valittivat
minulle, ettei heillä ollut riittävästi terveitä upseereja
esikunnissaan voidakseen täyttää kaikki vaatimukset.
Aina olin vastustanut isän ja pojan pääsyä samaan esikuntaan. Milloin
minulla on ollut komentovalta, kuten päällikkönä idässä, olen aina
estänyt sen. Nyt voin vain huomauttaa sotilaskabinetille siitä.
Sotilasravintolain toiminnasta kuulin paljon valituksia. Täälläkin
sanottiin upseerin elävän sotamiehen kustannuksella. Tutkin asiaa.
Kaikki oli järjestyksessä. Ravintolatoimikunnat, joissa sotamiehet
olivat edustettuina, tarkastivat liiketoimintaa ja myynnistä saatujen
rahojen jakoa. Tavarain myynti oli tarkoin määrätty pääluvun mukaan,
yhtäläisesti upseeristolle kuin miehistöllekin. Jokainen sai ostaa vain
tarkkaan laskelmaan perustuvan jakelulistan mukaan. Korkeammat
esikunnat, joilla ei ollut omia kanttiineja, tilasivat tavaransa
keskuskanttiineista samoihin hintoihin kuin joukko-osastojen
kanttiinitkin. Kun nämä myydessään niin sotamiehelle kuin upseerillekin
myönsivät jonkinmoista alennusta, niin saivat korkeammat esikunnat --
luonnollisesti yhtä hyvin upseeristo kuin miehistökin tavaransa tosiaan
hiukan halvemmalla kuin joukko-osastoihin kuuluvat. Poistin tämänkin.
Sitten alkoi kuulua, että kanttiinien varoja hoidettiin
epärehellisesti. Nämäkään syytökset eivät pitäneet paikkaansa. Vain
sotamies sai voitosta osuuden, tietysti useimmiten tavarassa.
Etappiupseerin sanottiin elävän erikoisen ylellisesti. Olen nähnyt
siellä tehtävän äärettömän paljon uskollista työtä, josta sotajoukolla
on ollut korvaamaton hyöty. On itsestään selvää, että upseeri samoin
kuin sotamieskin eli siellä rauhallisemmin ja mukavammin kuin
rintamajoukoissa, jotka vain ohimennen joutuivat etappialueelle.
Myöskin on itsestään selvää, että joukot tunsivat tämän, vaikkakin
niiden hyväksi tehtiin kaikki mikä oli mahdollista.
Oliko sitten rikollista, jos upseeri Belgiassa tai muualla osti tavaraa
lähettääkseen jotain kotiinsa ja helpottaakseen perheensä elämää?
Eivätkö upseerien perheet, joilla on harvoin rikkauksia, kärsineet
eniten elintarpeiden kallistumisesta kotona? Heinäkuussa 1916 järjestin
itärintaman ylipäällikön alueella samanlaisen mahdollisuuden
sotamiehelle; sitä kehitettiin myöhemmin edelleen. Lännestä ja
Romaaniasta kulki paljon sotilaitten lähetyksiä kotiin.
Joka kerta, milloin minulle ilmoitettiin upseerin menetelleen
säännönvastaisesti, vaikkapa ilmoitus olisi ollut nimetönkin, annoin
tutkia asian yksityiskohtaisesti. Upseerien asemasta ja elämästä
neuvoteltiin usein asianomaisten komentoviranomaisten kanssa. Jatkuvien
valitusten johdosta kenraalisotamarsalkka kääntyi myös kaikkien
upseerien puoleen. Upseeristo on suoriutunut sodasta tahrattomin
mainein. Se, joka rikkoi kunnian vaatimuksia, oli poikkeus eikä
kuulunut meidän joukkoomme. Häntä tuskin voitiin kohdella kyllin
kovakouraisesti. Upseeri, joka ei puhtain käsin, kunnianmiehenä ole
selviytynyt tästä sodasta, joka on anastanut toisen omaisuutta,
vaikkapa vain säilyttääkseen sen hävitykseltä, on tahrannut
isäänmaataan, armeijaansa, tovereitansa ja omaa kunniaansa. Upseeristo
kokonaisuudessaan voi pitää päänsä pystyssä ja tuntea ylpeyttä
erikoisesti siitä, että se kaikesta kiihoitustyöstä huolimatta, jota
sen selän takana on harjoitettu, on pitänyt sotajoukon neljä vuotta
koossa, vienyt sen niin moniin voittoihin ja vielä kyennyt uskollisen
aliupseeriston ja miehistön avulla tuomaan sen Reinin yli -- suunnaton,
tämän sodan suurtöiden arvoinen saavutus.
Vihollisen propaganda kävi upseeriston kimppuun, mutta jätti
aliupseerit rauhaan. Yllyttäjät katsoivat aliupseerien arvovallan jo
pienentyneen ja pitivät tarpeettomana kiinnittää heihin erikoista
huomiota. Sen sijaan saatiin keinotekoisesti luoduksi upseeriston ja
aliupseerien vastakkaisuus, jota rauhan aikana ei ollut olemassa.
Vähitellen oli kertynyt paljon sairaloista Saksan kansaan ja sen
armeijaan. Taudin ilmauksia ei voitu enää kieltää, useat olivat jo
niitä havainneet. Saksan kruununprinssi, joka kävi usein luonani
Avesnesissa, puhui tästä yhä levottomampana ja teki asiasta myös
keisarille selkoa. Minä en voinut muuta kuin ilmoittaa olevani samaa
mieltä. Henkistä sairautta on yleensä tavattoman vaikea nähdä ajoissa
täysin selvästi. Mutta sen tuntee kyllä. Vasta sitten kun tauti on
täydelleen puhjennut, selviävät sen alkuvaiheetkin koko laajuudessaan.
Monessa suhteessa tapahtunut sotajoukon hajaannus jäi vakavuudestaan
huolimatta yksityiskohdissaan minulle yhtä käsittämättömäksi kuin
miljoonille saksalaisille sotilaille Saksan kansan hajaannus kotona,
joka marraskuun 9:ntenä tuli niin yllättävällä tavalla ilmi. Minä
ilmaisin huoleni yhä uudelleen niille miehille, joiden tehtävänä oli
yhdessä minun kanssani parantaa ja tutkia taudin ilmiöitä. Minun
sanoistani ei paljoakaan välitetty. Saksan kansa joka ei itsekään ole
viaton -- saa nyt maksaa sen elämällään.
Kysymys täytejoukoista piti meitä jatkuvasti jännityksessä. Minä sain
tilaisuuden kuvata varaväkikysymyksen huolestuttavan tilanteen
yksityiskohtaisesti Hänen Majesteetilleen. Oli lausuttu toivomus n.s.
Aasian-joukkojen vahvistamisesta, jotta Jerusalem voitaisiin valloittaa
uudelleen, samoihin aikoihin kuin minä täytemahdollisuuksiimme katsoen
olin sopinut Enverin kanssa saksalaisten joukkojen vähentämisestä ja
kieltänyt lähettämästä enää miehistöä Palestiinaan.
Valtakunnankanslerille ylin armeijanjohto teki uudelleen samat
ehdotukset täytejoukon hankkimisesta, jotka se oli syksyllä 1916 ja
syksyllä 1917 tehnyt. Lähetin eversti Bauerin Berliiniin asiaa
koskeviin neuvotteluihin. Emme saaneet tässä asiassa tarpeellista tukea
sotaministeriön puolelta. Kesäkuun lopulla neuvoteltiin kaikista
yllämainituista kysymyksistä uudelleen Spaassa; neuvotteluihin ottivat
osaa valtakunnankansleri, kenraalisotamarsalkka, sotaministeri ja minä.
Minä liityin eversti Bauerin Berliinissä esittämään kantaan ja koetin
todistaa, että täydennysväen hankkiminen oli käynyt vakavaksi
välttämättömyydeksi, ehdotin, että ryhdyttäisiin mitä ankarimpiin
toimenpiteisiin kotona olevia piileskelijöitä ja karkureita vastaan ja
toimittaisiin ennen kaikkea kansan taisteluhalun kohottamiseksi.
Viittasin samalla niihin vaaroihin, joita osa sanomalehdistöämme,
vihollisen harjoittama salakiihoitus ja bolshevismi kasvattivat.
Kaikista näistä kohdista puhuin paljon useammin kuin mitä tässä olen
esittänyt. -- Tälläkin kertaa luvattiin minulle paljon. Mutta
olosuhteet eivät muuttuneet. En tiedä pitivätkö herrat ilmoituksiani
liioiteltuina vaiko "militarismini" purkauksina. Ei toteuttanut
sotavirasto edes toivomustani, että työnantajille ja työntekijöille
selitettäisiin yhteisissä neuvotteluissa, kuinka välttämätöntä oli
saada lykkäystä saaneet sotapalvelukseen.
Olin koettanut uudelleen käyttää menestystämme rauhanliikkeen
vahvistamiseksi vihollisen taholla. Valtakunnankanslerille oli tästä
asiasta lähetetty kirjelmä. Hän kutsui kesäkuun 19:ntenä eversti v.
Haeftenin luokseen. Pitemmässä neuvottelussa sovittiin sellaista
propagandaa tarkoittavista alustavista toimenpiteistä. Varakansleri v.
Payer varsinkin osoitti suurta mielenkiintoa näihin asioihin. Spaan
neuvotteluissa pyysin uudelleen valtakunnankansleria asettamaan
erikoisen propagandaministerin. Muuten emme puhuneet sodan ja rauhan
mahdollisuuksista. Clemenceaun puheiden jälkeen olimme minun nähdäkseni
pakotetut jatkamaan sotaa tai taivuttamaan päämme. Oletan, että
vastuunalaiset valtiomiehet ajattelivat samoin; minun käsitykseni
vakavuudesta täytyi heidän olla selvillä, joskin yhä edelleen toivoin
menestystä.
Eversti von Haeften oli aivan minun mielipiteitteni mukaan esittänyt
ulkoasiainvirastossa touko- ja kesäkuussa myöntyväisyytemme, mitä tulee
Belgian kysymykseen. Mutta valtiosihteeri v. Kühlmann ei suostunut
mihinkään aloitteeseen tässä kysymyksessä. Hän katsoi olevansa voimaton
ryhtymään neuvotteluihin vihollismaiden hallitusten kanssa. Hän
ilmaisikin sen julkisesti.
Asettuen samalle rauhaarakastavalle pohjalle kuin herra Asquith
toukokuun 16:nnen selityksessään, hän lausui kesäkuun 24:ntenä
valtiopäivillä:
"Niin kauan kuin jokainen aloite toisen puolelta leimataan
rauhanrynnistykseksi, ansaksi, vilpilliseksi yritykseksi kylvää
eripuraisuutta liittolaisten keskuuteen, niin kauan kuin
lähentymisen vastustajat mitä innokkaimmin antavat ilmi jokaisen
lähentymisyrityksen, niin kauan on mahdotonta käsittää, kuinka voisi
aloittaa minkäänlaista ajatustenvaihtoa, joka johtaisi rauhaan."
Valtakunnankansleri asettui puheessaan heinäkuun 12:ntena samalle
kannalle. Hän tehosti meidän pysyvää valmiuttamme rauhaan, mutta niin
kauan kuin vihollinen oli tuhoamishalun kahleissa, täytyi meidän
kestää; jos vihollinen osoittaisi vakavia pyrkimyksiä rauhan
aikaansaamiseksi, seuraisimme me sitä.
"Minä voin myös ilmoittaa teille, ettei tämä kanta ole suinkaan
yksinomaan minun kantani, vaan että ylin armeijanjohto on myös juuri
tällä kannalla, sillä sekään ei käy sotaa sodan vuoksi, vaan on sanonut
minulle: niin pian kuin huomataan vakavaa rauhaanpyrkimystä toisella
puolella, täytyy meidän heti tarttua asiaan."
Valtakunnankansleri oli tulkinnut oikein kenraalisotamarsalkan ja minun
mielipiteeni.
Kun minä nyt katson taaksepäin tapahtumiin ja ajattelen, mitä
mahdollisuuksia ja toiveita hallituksen puolelta tehty rauhanhanke
olisi tarjonnut, niin olen varma siitä, että me olisimme saaneet
aselevon ja rauhan vain samoilla ehdoilla, jotka meidän nytkin on
täytettävä. Siihen emme olisi suostuneet, yhtä vähän olisi meidän
tullut suostua siihen lokakuussa asemamme vakavuudesta huolimatta.
Ovatko mielipiteeni silloisista ehdoista oikeat vai väärät, sen voivat
ainoastaan Clemenceau, Wilson ja Lloyd George ratkaista. Englanti ja
Yhdysvallat tahtoivat tuhota meidät taloudellisesti, Englanti sitä
paitsi tehdä meidät voimattomiksi, Ranska tahtoi vuodattaa veremme
kuiviin; kaikki vastustajat yhdessä halusivat nöyryyttää mitä syvimmin
vihatun vihollisensa, riistää Saksan kansalta kehitysmahdollisuudet
mitä kaukaisimpaan tulevaisuuteen saakka. Entente sovellutti
maailmanonnellistuttamisperiaatteita vain sikäli kuin ne olivat
sopusoinnussa sen räikeän natsionalistisen politiikan kanssa. Tämä oli
sen kaiken toiminnan pohja, muu vain keinona päämäärän saavuttamiseen.
Meillä olivat suhteet päinvastaiset, me ajattelimme ensi sijassa
maailman onnellistuttamista, vasta toisessa sijassa isänmaan
mahtavuutta. Sota oli nyt kerta kaikkiaan alkanut eikä sitä voitu
lopettaa yksin meidän tahtomme mukaan.
Heinäkuun alussa erosi valtiosihteeri v. Kühlmann toimestaan. Hänen
esiintymisensä valtiopäivillä, varsinkin hänen lausuntonsa, että sotaa
tuskin voidaan saada ratkaisuun puhtaasti sotilaallisin keinoin, meni
valtakunnankanslerin mielestä liian pitkälle. Me olimmekin
velvollisuutemme mukaan ilmaisseet hänelle epäilyksemme. Ratkaisevasti
vaikutti kuitenkin lopulta valtiosihteeri v. Kühlmannin eroon hänen
persoonallinen esiintymisensä näinä päivinä. Minä olin Avesnesissa eikä
minulla ollut aikaa eikä halua sekaantua Spaan tapahtumiin.
Valtiosihteeri v. Kühlmann oli tyypillinen Bismarckin-jälkeisen ajan
Saksan diplomaatti. Bolshevikkien tulo Berliiniin ja venäläisen
lähetystön taholta harjoitetun kiihoituksen äänetön salliminen
liittyvät ainaiseksi hänen nimeensä.
Valtiosihteeri v. Hintzeä tervehdin ilolla hänen seuraajanaan, koska
luulin häntä lujaksi luonteeksi. Ilmaisin hänelle uskovani, että
entente saadaan vieläkin rauhaantaipuvaksi, ja huomautin hänelle
bolshevismin vaaraa ja herra Joffen vallankumouksellista toimintaa. Hän
pysyi edeltäjänsä bolshevistisessa vanavedessä, osittain sen käsityksen
tähden, joka hänellä oli Venäjästä, osittain ehkä siksikin, ettei
hänkään kyennyt muuttamaan ulkoasiainviraston entistä suuntaa.