V.

Lännen suurten tapausten aikana oli Italian ja Makedonian rintamilla

ollut rauhallista. Nämä rintamat eivät olleet muuta kuin

länsirintamamme jatkoa ja suojasivat meidän sivustaamme, Makedonian

rintama samalla Itävalta-Unkaria. Se avustus, jota saimme

lännessä Itävalta-Unkarin tykistöltä, oli sen erinomaisen pienen

ampumatarvevaraston tähden sangen vähäinen. Se palasi ammuksensa

kulutettuaan takaisin Itävalta-Unkariin.

Itävalta-Unkarin armeijan asema Italiassa oli sen kautta

parantunut, että useampia satojatuhansia sotavankeja oli palannut

Venäjältä. Armeija oli näin voimistunut ja tunsi kykenevänsä

hyökkäykseen italialaisia vastaan. Kenraali v. Arz oli lähettänyt

itävalta-unkarilaisia upseereja ottamaan osaa meidän hyökkäyksiimme

lännessä ja seurasi koko ajan taktillisia kokemuksiamme. Hän aikoi

hyökätä kesäkuun alkupuoliskolla, siis pian sen jälkeen, kun me olimme

hyökänneet Chemin des Damesia kohti. Oli niinmuodoin kysymyksessä

yhteinen suuri voimainponnistus ententea vastaan toukokuun lopulla ja

kesäkuun alussa.

Saksan armeijan vahvistaminen muutamilla itävalta-unkarilaisilla

divisioonilla olisi nyt ollut mahdollinen, jos olisi luovuttu

hyökkäyksestä Italiaa vastaan. Itävalta-unkarilaisten joukkojen

taisteluteho Ranskan rintamalla oli arvioitava vähäiseksi, siksi näytti

hyökkäys Italiassa edullisemmalta, niinkauan kuin Itävalta-Unkarin

armeijan ylikomento Badenissa luottamuksella sitä tavoitteli. Italiassa

saavutettu voitto tulisi varmaan tuottamaan meille kevennystä, kuten

oli käynyt syksyllä 1917; ainakin vetäisi se osan Yhdysvaltain uusista

joukoista sinne. Tämä hyöty painoi vaa'assa enemmän kuin länsirintaman

vahvistaminen vähäkykyisillä itävalta-unkarilaisilla joukoilla. Jos

rynnistys Italiassa ei menestyisi, voitaisiin kaikesta huolimatta vielä

ryhtyä länsirintamaa välittömästi lujittamaan Itävalta-Unkarin avulla.

Itävallan ja Itävalta-Unkarin armeijan elintarvekysymys oli tavattoman

huolestuttava. Ne olivat saaneet jo etukäteen ja käyttäneet osansa

Romaanian varastoista ja kiskoivat nyt miehitetystä Ukrainasta

häikäilemättä kaiken, mihin ne elimillään vain ulottuivat. Mutta tämä

ei vielä riittänyt. Itävalta takavarikoi hädässään toukokuun alussa

Saksalle kuuluvaa viljaa, jota meille toimitettiin jälkihankintana ja

joka oli matkalla kaksoismonarkian läpi. Me olimme helmikuun alussa jo

auttaneet hädässä. Tämä mielivaltainen teko herätti siksi nyt sitä

suurempaa hämmästystä ja kiivasta mieltenkuohua. Mutta suuttumus ei

auttanut, meidän täytyi taas antaa. Tämä oli sitä tuskallisempaa, kun

hevoset länsirintamalla niukan vilja-annoksensa tähden olivat

riippuvaisia Romaanian varastoista.

Makedonian rintamalla vallitsi edelleenkin rauha. Bulgaarian armeijalla

oli aikaa levätä ja kehittyä. Mutta kieltää ei voinut, että armeijan

henki suunnilleen maaliskuusta lähtien oli huomattavasti huonontunut

epäsuotuisien ravinto- ja vaatetusolojen tähden. Vihollisen

propaganda ja ententemieliset bulgaarialaiset lietsoivat taitavasti

tyytymättömyyttä Saksaa vastaan. Bukarestin rauha ja muutamien

saksalaisten joukkojen siirtäminen länsirintamalle ratkaisevaan

taisteluun antoi uutta aihetta kiihoitukseen. Kapinointatapaukset

osoittivat, kuinka pitkälle hajoamisprosessi oli edistynyt. Ylin

armeijanjohto ja v. Scholtzin armeijaryhmänkomento tekivät kaiken

voitavansa auttaakseen ja vaikuttaakseen bulgaarialaisiin. Me autoimme

muonituksessa, Preussin sotaministeriö vaatteilla. Me myönnyimme tässä

suhteessa kruununprinssi Boriksen pyyntöihin, joka matkusti

länsirintamalla ja lausui myös toivomuksenaan, että muutamien patterien

poiskuljetus siirrettäisiin tuonnemmaksi. Suostuimme siihenkin.

Bulgaarian armeijan ylikomennolle selitimme reservien hankkimisen

välttämättömyyttä. Se oli asettanut liiaksi joukkoja eteen ja

pidättänyt rintaman takana liian vähän kiinteitä joukko-osastoja.

Vähitellen päätti kenraali Jekov seurata meidän neuvoamme. Siirtämällä

joukkoja Dobrudshasta Makedonian rintamalle, mikä kävi sangen hitaasti,

hän saattoi auttaa asiaa. Vihollisen taholla nähtiin nyt Venizeloksen

joukkojen rinnalla myös kuninkaallisia kreikkalaisia joukkoja.

Palestiinan rintamalla olivat englantilaiset maaliskuun lopulla

hyökänneet Jordanin yli aivan Kuolleen meren pohjoispuolella aikoen

ilmeisesti saartaa siellä olevan turkkilaisen armeijaryhmän vasemman

sivustan ja työntää sen pois Damaskukseen vievältä radalta.

Englantilaisten joukkojen hyökkäys edistyi aluksi, johtaen

aluevalloitukseen, mutta päättyi sitten tappioon. Ne työnnettiin

takaisin Jordanin länsirannalle. Valitettavasti ei kenraali v.

Limanilla, joka sillävälin oli ottanut komennon Palestiinassa kenraali

v. Falkenhaynin jälkeen, ollut joukkoja jälkisysäykseen. Huhtikuun

lopulla uudistivat englantilaiset hyökkäyksensä yhtä huonolla

menestyksellä. Sen jatkaminen oli odotettavissa nyt alkavan kuuman

vuodenajan päätyttyä. Minä toivoin turkkilaisten joukkojen Palestiinan

rintamalla siihen mennessä vahvistuvan, kuten Enver oli luvannut.

Mesopotamiassa työntyivät englantilaiset joukot yhä kauemmas Mosulia

kohti ja asettuivat myös Pohjois-Persiassa kiinteästi hajaantuvien

venäläisten joukkojen tilalle.

Armeniassa olivat turkkilaiset helmikuun lopulla alkaneet edetä.

Maaliskuun lopulla he olivat puhdistaneet omat alueensa venäläisistä ja

huhtikuun lopulla miehittäneet heille Brestin rauhassa myönnetyn alueen

Karsista Batumiin. Tähän eivät he aikoneet pysähtyä, vaan tahtoivat

laajentaa vieläkin valtapiiriään Kaukaasiassa. Tätä tarkoitusta

varten he harjoittivat vilkasta propagandaa Aserbeidshanin alueen

muhamettilaisen väestön keskuudessa; Enverin velikin, Nouri, tuli myös

sinne muodostamaan uusia joukkoja. Samoihin aikoihin Turkki ryhtyi

neuvotteluihin Kaukasuksen eteläpuolelle muodostuneiden venäläisten

tasavaltojen Georgian, Aserbeidshanin ja Armenian kanssa; niihin otti

osaa Saksan hallituksen käskystä Konstantinopolissa ollut kenraali v.

Lossow.

Turkkilaisten toimenpiteet, jotka edistivät sodankäyntiä

kokonaisuudessaan, täytyi minun mielestäni hyväksyä. Mutta ne eivät

saaneet johtaa Turkkia pois sen varsinaisesta tehtävästä sodassa tai

vaikeuttaa meidän raaka-ainehankintaamme Kaukaasiasta, josta toivoimme

olennaista huojennusta. Enverin tehtävä oli taistella Englantia

vastaan, lähinnä Palestiinan rintamalla. Tätä muistutin hänelle yhä

uudelleen hyvin selvissä sähkösanomissa. Nyt tarjoutui tilaisuus voida

iskeä englantilaisten kimppuun myös Pohjois-Persiassa. Rautatieyhteys

Batumista Tifliksen kautta Täbrikseen oli tässä suureksi avuksi.

Pohjois-Persiassa saattoivat turkkilaiset olla englantilaisia

voimakkaammat. Asialle olisi ollut eduksi, jos Aserbeidshanin väestö

olisi saatu aseisiin englantilaisia vastaan. Olisin mielelläni

avustanut kaikkea, mikä olisi aikaansaanut tämän. Mutta Enver ja Turkin

hallitus ajattelivat vähemmin sotaa Englantia vastaan kuin

panislamilaisia tarkoitusperiään Kaukaasiassa. Tähän he yhdistivät

hyvin reaalisia päämääriä, nimittäin sikäläisten raaka-aineiden

tuottaman hyödyn. Jokainen, joka tunsi turkkilaisten menettelytavan

liikeasioissa, tiesi, ettei tällä edistetty Saksan sotataloutta. Täten

syntyi ristiriita meidän ja Turkin etujen välillä.

Batumin neuvotteluissa olivat Georgian tasavallan edustajat kääntyneet

kenraali v. Lossowin puoleen ja pyytäneet Saksan valtakunnan

suojelusta. Vuosina 1915 ja 1916 olimme työskennelleet georgialaisilla

vapaaehtoisjoukoilla Armeniassa, tosin ilman menestystä. Tällöin olimme

joutuneet suhteisiin vaikutusvaltaisiin georgialaisiin. Näitä suhteita

ja nyt tätä Georgian pyyntöä, että Saksa antaisi suojelustaan,

tervehdin sotilaallisista syistä ilolla. Ne antoivat meille keinon

päästä Kaukaasian raaka-aineisiin käsiksi Turkista riippumatta ja

vaikuttaa Tifliksen radan rautatieliikenteeseen. Tällä radalla oli

ratkaiseva merkitys sodankäynnille Pohjois-Persiassa, ja se kykeni

saksalaisten vaikutuspiirissä suorittamaan enemmän kuin turkkilaisten

hoidossa. Ja olihan meidän yritettävä saada voimainlisäystä

muodostamalla georgialaisia joukkoja; niitä voi käyttää Englantia

vastaan. Ei myöskään voinut tietää, mitä vaikeuksia meille vielä

koituisi Kaukaasian pohjoispuolella Kubanin alueella toimivasta

kenraali Aleksejevin vapaaehtoisesta armeijasta. Puolsin sen vuoksi

valtakunnankanslerille antamassani lausunnossa Georgian toivomusten

huomioon ottamista.

Hallitus suosi toisista syistä jonkinmoista Georgian-politiikkaa. Se

pelkäsi, että Turkin suhtautuminen bolshevistiseen Venäjään voisi

aiheuttaa vaikeuksia. Valtakunnankansleri arvosteli Turkin

väkivaltaisuuksia Armenian kristittyjä kohtaan hyvin ankarasti.

Niitä täytyikin pitää suurena virheenä, jota ei millään voi

puolustaa. Hallitus ei ilman muuta käännyttänyt pois georgialaisia

neuvottelijoita, jotka kesäkuussa tulivat Berliiniin kenraali v.

Lossowin mukana.

Ukrainassa oli saksalaisten joukkojen eteneminen hidastunut maalisk.

1:senä suoritetun Kiovan valloituksen jälkeen. Odessa oli antautunut

maaliskuun 12:ntena kevyen taistelun jälkeen. Tässä olivat

myötävaikuttaneet saksalaiset joukot, jotka olivat marssineet Moldaun

läpi, sitten kun Romaanian kanssa oli maaliskuun 7:ntenä solmittu

alustava rauha. Ylimmän armeijanjohdon tuli koko ajan pysytellä niissä

päämäärissä, jotka olivat aiheuttaneet retken Ukrainaan, ja mennä vain

niin pitkälle, kun tämä tarkoitus vaati.

Ukraina oli pyytänyt meiltä apua. Me, mutta vielä enemmän Itävalta ja

Itävalta-Unkarin armeija, tarvitsimme Ukrainan viljaa; maa ei siksi

saanut joutua bolshevismin käsiin ja antaa sille uusia voimia. Meidän

täytyi vahvistaa sitä niin, että se kykeni hyödyttämään meitä.

Tärkein vilja-alue oli miehitetty Harkovin valloituksen jälkeen

huhtikuun 8:ntena. Itärintaman ylipäällikkö totesi nyt, ettei liikenne

rautateillä ollut mahdollinen, jollei saataisi hiiliä Donets-alueelta.

Pakostakin oli meidän suostuttava miehittämään tämäkin osa Ukrainaa ja

siirtämään linjamme Rostoviin asti, jonne saavuttiin toukokuun alussa.

Tästä huolimatta täytyi meidän aluksi kuljettaa hyvin huomattavia

hiilimääriä Saksasta Ukrainaan; kun täällä hiilituotanto jälleen pääsi

alkuunsa, väheni kuljetus.

Paitsi rautatietä tarvitsimme myös turvattua laivatietä Mustanmeren

satamista Brailaan. Venäjän Mustanmeren laivasto oli tuottanut meille

vaikeuksia Odessassa, Nikolajevissä ja Chersonissa. Mille hallitukselle

se oikeastaan kuului, ei ollut selvää. Brestin rauhansopimuksia se ei

täyttänyt. Sevastopolissa se oli ainaisena vaarana laivaliikenteelle.

Sen vuoksi miehitettiin Krim huhtikuun lopulla. Osa Venäjän laivastoa

pääsi pakenemaan Novorossiskiin. Sevastopolissa valloitettuja

sotalaivoja oli aikomus käyttää, sitä mukaa kuin niihin saataisiin

miehistöä.

Tämän laajan alueen miehittäminen oli uudelleen useissa paikoin

johtanut yhteentörmäyksiin bolshevikki-joukkioiden ja -osastojen

kanssa. Useimmissa tapauksissa ne karkoitettiin vaivatta.

Sotaliikkeiden tauottua oli itärintaman ylipäällikkö sopinut

neuvostohallituksen kanssa demarkatsioniviivasta. Kuvaavaa

neuvostohallitukselle oli, että se syytti usein meidän joukkojamme

siitä, etteivät nämä muka noudattaneet tätä, kun taas itärintaman

ylipäälliköltä saapui ilmoituksia bolshevikkijoukkojen tunkeutumisesta

meidän suojeluksessamme olevalle alueelle. Valitettavasti näkyi

ulkoasiainvirasto uskovan enemmän bolshevikkien valheita kuin meidän

tiedonantojamme.

Badenissa olevan Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa sovittiin

itärintaman ylipäällikön avulla pitkän pohdinnan ja sovittelujen

jälkeen molempien valtakuntain etujen piireistä Ukrainassa.

Kenraalimajoitusmestari teki tämän jälkeen sopimuksen Itävalta-Unkarin

kanssa; varastojen käyttö säännösteltiin. Mutta kun myöhemmin

Itävalta-Unkari oli käynyt käsiksi meidän muonitusvarastoihimme, oli

sopimusta muutettava siten, että me otimme koko Ukrainassa huoleksemme

varastojen hankinnan ja niiden jakamisen. Tämä oli vain hätäkeino, joka

valitettavasti oli tarpeellinen, jotta yleensä päästäisiin selvään

taloudenhoitoon.

Saksan sotilas- ja siviiliviranomaisille oli auennut laaja työala. Minä

seurasin kaikkea jännityksellä, koska lopputulos merkitsi suunnattoman

paljon ylimmälle armeijanjohdolle. Kenraalisotamarsalkka v. Eichhorn

oli Kiovassa tullut armeijaryhmän päälliköksi. Hallituksen

edustajana oli lähettiläs v. Mumm. Elintarvevarastojen hankinta oli

valtakunnantalousviraston toimena. Epäselvempää ja monimutkaisempaa

järjestelmää tuskin voi keksiä. Tämä kaikki johtui Berliinin

onnettomasta suhtautumisesta "militarismiin", samoin siellä

vallitsevasta byrokratiasta ja sen kaavamaisista työtavoista.

Niinkuin oli odotettavissakin, osoittautui Ukrainan nuori hallitus

kykenemättömäksi hankkimaan maalle rauhaa ja meille viljaa. Tämä

hallitus hävisi näköpiiristä. Hetmanni Skoropadski otti johdon.

Suorittaessani huhti- ja toukokuun vaihteessa tärkeitä töitä

länsirintaman sotaliikkeiden valmistamiseksi, sain keisarin

sotilaskabinetin kautta sähkösanoman, jonka valtakunnankansleri oli

lähettänyt Hänen Majesteetilleen ja jossa liikuttavin sanoin

valitettiin Kiovassa olevan armeijaryhmän edustamaa "militarismia" ja

pyydettiin Hänen Majesteetiltaan apua. Sotilaskabinetti oli

valtakunnankanslerille vastannut jotenkin siihen suuntaan, että Hänen

Majesteettinsa ehdotti lähinnä tapahtumain täydellistä selvitystä

asiaanosallisten yhteisessä neuvottelussa. Odotin tätä tyydytyksellä,

sillä olin varmasti vakuutettu, että kaikki taas raukeaisi tyhjiin, kun

asiaa tutkittaisiin pohjia myöten, juoruista ja ennakkoluuloista

vapaana. Tällä kertaa ei asia joutunut edes keskustelun alaiseksi.

Selvisi pian, että kenraalisotamarsalkka ja lähettiläs olivat tehneet

työtä henkilökohtaisesti hyvässä sovussa. Tällä kertaa ei siis

"militarismi" ollut tehnyt mitään kolttosia, eräs kenraali oli vain

tapausten aikana kohdellut lujasti muuatta entistä hallituksen jäsentä,

joka oli näytellyt sangen epäilyttävää osaa saksalaisten etuihin

nähden. Mutta koko juttu herätti kuitenkin katkeruutta. Olen maininnut

tämän tapauksen ainoastaan siitä syystä, että se kuvasi Berliinin

mielialaa. Siellä oltiin aina valmiit asettumaan meitä vastaan,

sensijaan että meitä olisi puolustettu. Määrättyjen sisäpoliittisten

seikkain huomioonottamista pidettiin käytännöllistä välttämättömyyttä

tärkeämpänä, silloinkin kun tämä, kuten kenraalisotamarsalkka v.

Eichhornin huolenpito maanviljelyksestä, oli mitä lähimmässä yhteydessä

meidän omien elinehtojemme kanssa. Valitettavaa oli varsinkin, että

sotaministerikin muita henkilöitä kuulematta oli asettunut hallituksen

puolelle.

Hetmanni Skoropadskissa oli Kiovan hallitukseen tullut mies, jonka

kanssa oli hyvä tehdä työtä. Hän oli päättänyt lujasti vakiinnuttaa

järjestyksen maassa ja tehdä meille mahdollisuuden mukaan palveluksia.

Tutustuin myöhemmin häneen ja sain hänestä hyvin edullisen vaikutuksen.

Hän ei käsitellyt asioita pintapuolisesti, vaan tunki niiden ytimeen.

Ylin armeijanjohto voi ehdottomasti olla tyytyväinen hallituksen

vaihdokseen Kiovassa, se kun oli sodankäynnille hyödyksi. Minä toivoin

siitä koituvan etuja sekä armeijanjärjestelyyn että viljanhankintaan

nähden. Uusia ukrainalaisia joukkoja alettiinkin muodostaa. Tämä vei

luonnollisesti aikaa, eikä heti välittömästi tuntunut sodankäynnissä.

Armeijanjohto tarvitsi kipeästi Ukrainassa olevia saksalaisia joukkoja

suojaksi bolshevikkeja vastaan ja taloudellisten hankintain turvaksi.

Aina kun aioimme vähentää joukkoja, valitti armeijanjohto, ettei niitä

ollut riittävästi.

Valtakunnan maatalousvirasto noudatti Ukrainassa tapausten edelle

ennättävää rauhanpolitiikkaa; sitä vastaan ei ollut mitään

muistuttamista, jos suppea sotatalouspolitiikka pääsi oikeuksiinsa,

mitä minä vaadin. Itävalta-Unkari oli hädässään menetellyt rajusti, ja

vaikka se ei saanut lähimainkaan sitä, minkä kreivi Czernin helmikuun

alussa ilmoitti välttämättömäksi, niin ovat kuitenkin Ukrainasta saadut

elintarpeet yhdessä meidän avustuksemme kanssa pelastaneet Itävallan ja

Itävalta-Unkarin armeijan ainakin nälkään kuolemasta. Sillä oli vain

välttämättömin tarve tyydytetty. Mutta me emme saaneet maallemme

leipäviljaa ja eläinrehua niin paljoa kuin välttämättä olisimme

tarvinneet kotimaan heikentyneiden voimien elvyttämiseksi. Joka

tapauksessa on Ukraina auttanut Saksaakin. Se antoi meille kesällä 1918

lihaa. Näin kävi mahdolliseksi käyttää lihaa ravintona, tosin hyvin

niukalti. Meidän ei enää tarvinnut tuntuvammin kuluttaa omaa eikä

myöskään miehitettyjen alueiden karjakantaa. Armeija sai suuret määrät

hevosia. Ilman niitä olisi koko sodankäynti ollut mahdoton. Jos nämä

hevoset olisi täytynyt hankkia Saksasta, olisi kotimaan maanviljelys

taas kärsinyt ankarasti. Kaikenlaisia raaka-aineitakin saimme

Ukrainasta.

Mutta piankin oli laskettava hautaan toivo, että me Ukrainan viljasta

saisimme taloudellisen mahtikeinon käsiimme, joka parantaisi asemaamme

puolueettomiin maihin nähden ja hankkisi meille muita taloudellisia

huojennuksia, jotka olivat niin tärkeitä sotakuntomme säilymiseksi.

Sotilaallispoliittisessa suhteessa olimme Ukrainan miehittämisellä

tuntuvasti heikentäneet neuvostohallituksen valtaa. Jouduimme myös

kosketuksiin monien Iso-Venäjän kansallisten virtausten ja myös Donin

kasakkain kanssa, joita olisimme voineet käyttää taisteluun

bolshevismia vastaan, jos hallitus olisi siihen suostunut.

Itärintamalla Iso-Venäjää vastaan Pripjetistä Suomenlahteen asti eivät

olosuhteet olleet muuttuneet maaliskuun 3:nnen jälkeen.

Suomi oli noussut. Se tarvitsi kipeästi välitöntä apua. Pelkät

aselähetykset eivät riittäneet. Neuvostohallitus ei ryhtynyt mihinkään

toimenpiteisiin joukkojensa siirtämiseksi pois Suomesta. Vaara, että

englantilaiset tukisivat sitä, kasvoi.

Estääkseen uuden itärintaman syntymisen ja vahvistaakseen sotilaallista

asemaansa Saksa suostui Suomen tekemään pyyntöön että maahan

lähetettäisiin apuretkikunta. Kenraali Mannerheimkin kannatti

saksalaisten joukkojen lähettämistä. Hän ei tahtonut apua liian

aikaisin eikä myöskään liian suuria joukkoja, jotta hänen omat

suomalaisensakin vielä saisivat tilaisuuden taistella ja oppisivat

luottamaan itseensä. Nämä ajatukset olivat sotilaallisesti oikeita.

Valtakunnan hallituksen suostumuksella, mistä me nytkin tahdoimme saada

takeet, me hankimme itsellemme ensin etappitukikohdan Ahvenanmaalla,

tähän aikaan kun näytti siltä, että oli välttämätöntä laskea

saksalaisia joukkoja maihin Pohjanlahden rannalla. Kun Ruotsi vähää

ennen oli myös laskenut saarille joukkojaan, jouduttiin tämän maan

kanssa neuvotteluihin, jotka sujuivat ilman vaikeuksia, Ruotsi vei

ennen pitkää joukkonsa pois; mekin luovuimme pian saarista, kun ylin

armeijanjohto oli määrännyt Hangon Suomeen tuotavien joukkojen

maihinnousupaikaksi.

Yhteyttä kenraali Mannerheimin kanssa välitti majuri Crant, jonka minä

olin lähettänyt Suomen päämajaan. Hän teki täällä sopimuksen

saksalaisten joukkojen käyttämisestä. Yhteistyö kenraali Mannerheimin

kanssa oli koko ajan hyvää ja luottamuksellista.

Kolmesta jääkäripataljoonasta, kolmesta

tarkka-ampujaratsuväkirykmentistä sekä muutamista pattereista

muodostettiin kenraali kreivi v. der Goltzin johdolla Danzigissa

Itämeren-divisioona. Se astui maihin huhtikuun alussa Hangon luona,

jolloin kenraali Mannerheim osaksi meidän asestamamme valkoisen

kaartinsa kanssa oli Tampereen luoteispuolella, selin Vaasaan. Hänen

avukseen oli lähetetty suomalainen jääkäripataljoona. Pataljoonan

valioaineksista tuli Suomen armeijan upseeriston oivallinen ydinjoukko.

Sillaikaa kun kenraali Mannerheim rynnisti Tampereen kautta, suuntasi

Itämeren-divisioona marssinsa koilliseen Hämeenlinnaa kohti. Yhdessä

laivaston kanssa se miehitti Helsingin vähäisin voimin huhtikuun

13:ntena; itärintaman ylipäällikkö laski maihin pienen osaston eversti

v. Brandensteinin johdolla Helsingin itäpuolella Loviisan ja Kotkan

luona. Tämä alkoi täältä marssinsa pohjoista kohti katkaistakseen

Hämeenlinnan seuduilla olevilta punaisilta kaarteilta paluutien Lahden

luona. Keskitetyn hyökkäyksen avulla ne saatiin huhtikuun lopulla

ankarien ottelujen jälkeen täydelleen saarretuiksi, jolloin niiden oli

pakko antautua. Suomi oli nyt vapaa.

Samaan aikaan oli valkoinen kaarti pohjoisesta tullen valloittanut

Viipurin; tämä oli strateegisesti oikea teko; olisiko se johtanut

onnelliseen tulokseen, ellei ratkaisu olisi tapahtunut lännempänä, on

vastassaolevien voimien taistelukykyyn ja Venäjän bolshevikkien apuun

nähden vaikea päättää. Taktillinen voitto, Suomen nopea vapauttaminen

saavutettiin Lahden ja Hämeenlinnan välisellä taistelukentällä

saksalaisten ja suomalaisten joukkojen hyvän yhteistoiminnan avulla.

Sotaliike oli näin saatettu loppuun.

Meillä oli nyt Narvassa ja Viipurissa asemat, joista milloin tahansa

voi marssia Pietariin kukistamaan bolshevikkivaltaa ja estämään

englantilaisia etenemästä Muurmanin rannikolta. Sitä paitsi oli

Suomesta käsin koko Muurmaninrata alttiina sivustahyökkäyksille, joten

mitkään vakavammat yritykset englantilaisten taholta Pietaria vastaan

eivät enää olleet mahdolliset. Englantilainen maihinnousujoukko, joka

oli miehittänyt Muurmanin rannikon, oli tuomittu siellä pysymään

paikoillaan. Pienen Itämeren-divisioonan lähettäminen, josta elokuussa

vielä palasi kolme jääkäripataljoonaa, oli siis kannattanut hyvin.

Suomen hallitus alkoi heti saksalaisten harjoitusmestarien avulla luoda

suomalaista armeijaa. Siihen, ettemme Suomessa enempää saavuttaneet

kuin todellisuudessa saavutettiin, oli pääasiallisena syynä meidän aina

horjuva politiikkamme. Kenraali kreivi v. der Goltz oli saavuttanut

yleistä luottamusta myöskin Suomen johtavissa poliittisissa piireissä,

missä suhteessa Saksan hallituksen edustaja ei onnistunut yhtä hyvin.

Ulkopolitiikkamme puolinaisuus osoittautui valitettavasti tässäkin. Se

ei tehnyt mitään päätöstä, eikä siksi Suomessakaan saavuttanut

kenenkään ystävyyttä, vaan antoi Saksan uskollisille kannattajille

iskun vasten kasvoja.

Ne monet lämpimän myötätunnon ilmaukset, joita sain Suomesta eronikin

jälkeen, osoittavat, että kiitollisuutta on vielä maailmassa. Tämä

mieliala on ilahduttanut minua sitäkin enemmän, kun joukkomme

lähetettiin Suomeen puhtaasti saksalaisten etujen, eikä Suomen etujen

vuoksi. Kun Ruotsin hallitus helmikuussa 1919 minulle käsittämättömästä

syystä ryhtyi vaikeuttamaan oleskeluani Ruotsissa saapui äkkiä

Hessleholmin kartanoon suomalainen valtuutettu, joka tarjosi minulle

oleskelupaikkaa Suomessa. Tulin siitä iloiseksi, mutta kieltäydyin

tietysti kutsua noudattamasta. Tahdoin Saksaan.

Tämän maailmansodan valtavain ja raskaitten tapausten rinnalla jäävät

Ukraina ja Suomi näennäisesti vain episodeiksi. Siitä huolimatta toivon

vielä pysyviä saavutuksia. Taloudelliselta ja poliittiselta kannalta

katsoen tulevat molemmat maat pysymään tyypillisinä esimerkkeinä siitä,

ettei meidän hallituksemme viime hetkenäkään ymmärtänyt tämän sodan

sisintä olemusta, vaan käsitteli kaikkea yksinomaan sisäpoliittisten

näkökohtien mukaan. Sotilaallisesti tuottivat molemmat maat lähimain

sen, mitä niiltä voitiin odottaakin. Uuden itärintaman muodostuminen

oli ehkäisty, ainakin se oli siirtynyt kaukaiseen tulevaisuuteen.

Saarron olimme idässä murtaneet, elämämme näytti siitä voivan

voimistua. Neuvostohallituksen asema oli tuntuvasti heikentynyt, sen

olemassaolo oli vakavasti uhattu.

Kun toukokuun lopulla jatkettiin saksalaisten hyökkäystä

länsirintamalla, jota kesäkuun ensi puoliskolla piti seurata

Itävalta-Unkarin hyökkäys Italiassa, oli asema kaikilla rintamilla

järjestynyt. Vain Palestiinan rintama näytti olevan vaarassa.