IV.

Huhtikuun lopulla päättyi hyökkäys, joka oli maaliskuun 21:senä

alkanut. Kun kuitenkin vielä yritimme paikoitellen parantaa asemaamme

ja vihollinen puolestaan teki vastahyökkäyksiä, ulottuivat taistelut

pitkälle toukokuuhun. Polttopisteitä olivat Kemmelin seutu ja Bailleul,

Albert, samoin seutu Sommen eteläpuolella Lys-puroon asti.

Me olimme saavuttaneet suuria voittoja, sitä ei saa unohtaa myöhemmin

sattuneiden tapausten takia. Olimme lyöneet Englannin armeijan. Vain

harvat brittiläiset divisioonat olivat enää koskemattomia. 59:stä

englantilaisesta divisioonasta oli 53 ottanut osaa taisteluun, näistä

25 useamman kerran. Ranskalaisten oli täytynyt ottaa osaa taisteluun

melkein puolella divisioonaluvullaan. Sotatarpeiden menetys vihollisen

puolella oli suuri. Italialaisia divisioonia tavattiin Argonneilla,

jota vastoin edellisen vuoden syksyllä Italiaan lähetetyt

englantilaiset ja ranskalaiset joukot olivat jääneet sinne.

Makedoniasta vapautui englantilaisia joukkoja, kun kreikkalaisia astui

niiden tilalle.

Emme tienneet, mitä amerikkalaiset huhtikuun kuluessa olivat

kuljettaneet tänne. Kuun keskivaiheilla oli St. Mihielin ja Moselin

välillä taisteltu ensimmäiset suuremmat taistelut Yhdysvaltain joukkoja

vastaan, jotka jo olivat olleet kauan Ranskassa; yksityinen

amerikkalainen tappeli hyvin. Mutta voittomme oli kuitenkin ollut

helppo.

Sukellussodan toiminnassa oli tapahtunut pysähdys. Mutta Englannin

laivaston toimenpiteet sukellusveneiden tukikohtia Ostendea ja

Zeebrüggeä vastaan osoittivat kuitenkin, kuinka tuntuva sukellussodan

vaikutus oli ollut Englannille. Hyvin vaikea oli päättää, miten se

vaikuttaisi Englannin muonitukseen ja joukkojen kuljetukseen Amerikasta

Ranskaan. Niiden kokemusten perusteella, joita ylin armeijanjohto tähän

asti oli saanut sukellussodasta, pidin vahvojen amerikkalaisten

joukkojen saapumista mahdollisena. Mutta kerrassaan hämmästyttävää oli,

että ne saattoivat saapua niin nopeasti kuin todellisuudessa kävi.

Kenraali v. Cramon, saksalainen sotilasvaltuutettu Itävalta-Unkarin

armeijan ylikomennossa, kääntyi usein puoleeni pyytäen minua vaatimaan

amerikkalaisten kuljetuslaivojen upottamista; Itävalta-Unkarin yleinen

mielipide muka vaati sitä. Amiraali v. Holtzendorff ei voinut myöskään

muuta ilmoittaa, kuin että tehtiin kaikki vihollisen tonniston

vähentämiseksi ja kuljetuslaivojen tuhoamiseksi. Mutta ei käynyt päinsä

määrätä, että sukellusveneiden tuli toimia yksinomaan näitä vastaan.

Joukkoja kuljettavat laivat voivat lähestyä Euroopan rannikkoa noin

1400 penikulman pituisella alalla Pohjois-Englannin ja Gibraltarin

välillä. Mahdotonta oli tehokkaasti kokonaan saartaa tätä aluetta

sukellusveneillä. Ne olisi täytynyt kerätä muutamiin kohtiin. Mutta

epätietoista oli, olisivatko kuljetuslaivat silloin valinneet juuri

nämä paikat. Vihollinen voi kipinälennättimen avulla ohjata laivat

toiseen suuntaan heti kun se sai tiedon saksalaisten sukellusveneiden

ilmestymisestä ja toimituttaa purkamisen muualla. Ei ollut siis varmaa,

että tällä menettelyllä päästäisiin tarpeeksi kuljetuslaivojen

kimppuun. Vihollisen vesillä olevan rahtitonniston tuhoamista

harjoitettaisiin silloin vain tilapäisesti ja se keskeytyisi tuntuvalla

tavalla. Siten loittonisi sukellussota alkuperäisestä päämäärästään.

Siksi jatkettiin kaikella tarmolla sukellussotaa kauppalaivastoa

vastaan. Niiden tietojen mukaan, joita oli saatu vihollisen

rahtilaivastosta ja vihollisen elintarvetilanteesta, toivottiin tätä

tietä päästävän tarkoitettuun päämaaliin. Vihollisen tonnistopula oli

epäämätön tosiasia.

Hyökkäysten pysäyttämisellä oli luonnollisesti mitä kauaskantoisin

merkitys. Meidän voimistuessamme voimistui myös vihollinen. Kun meiltä

puuttui varaväkeä, tuntuivat tappiomme pahemmin. Huhtikuussa käännyin

uudelleen sotaministeriön puoleen pyynnöllä, että meneteltäisiin

jyrkemmin palveluslykkäystä saaneiden poistamisessa sotatarvetöistä.

Erikoisen täyteväkilisän kotimaasta käsin sain vastaiseksi vain

Venäjältä palanneista sotavangeista. Ylin armeijanjohto turvautui nyt

omiin varajoukkoihinsa, itäarmeijan ja Romaanian joukkoihin, samoin

erikoisaselajeja edustaviin osastoihin ja etappeihin, hankkien niistä

itselleen täyteväkeä. Mutta tämä ei tulisi riittämään, jollei hallitus

lähettäisi kotimaasta lykkäystä saaneita ja ahdistaisi pontevammin

piileskelijöitä ja karkureja.

Meidän joukkomme olivat taistelleet hyvin; tosin oli muutamilta

divisioonilta Lys-tasangolla ilmeisesti puuttunut taisteluintoa. Tämä

pani ajattelemaan. Mutta repelöidyllä alangolla oli tykistön ollut niin

vaikea tukea jalkaväkeä, ettei tämä ilmiö vielä herättänyt

levottomuutta. Sitävastoin antoi aihetta huolehtimiseen joukkojen

viivyttely, kun löydettiin varastoja, sekä yksityisten sotamiesten

jättäytyminen jälkeen etsimään elintarpeita taloista ja mökeistä. Nämä

ilmiöt vähensivät menestyksen mahdollisuuksia ja olivat kurin

puutteellisuuden merkkejä. Mutta yhtä huolestuttavaa oli, että

nuoremmat komppanianpäällikkömme samoin kuin vanhemmatkaan upseerit

eivät olleet kyllin voimakkaita estämään tätä ja pitämään pystyssä

arvovaltaa, jolla olisivat voineet viedä joukkoja eteenpäin ilman

pysähdystä. Vanhan rauhanaikaisen upseeriston puute tuntui erittäin

kipeästi. Se oli ollut sotajoukon siveellisten voimien kannattaja. Sitä

paitsi olivat valtiopäivät lieventäneet rikoslakia sodan ensimmäisellä

puoliskolla. Kurin säilymisestä vastuunalaisilta johtajilta riistettiin

vaikuttavin rankaisukeino: ankaran arestirangaistuksen suorittaminen

sidottuna. Tämä rangaistus oli tosin tavattoman kova, sen toimeenpano

ei saanutkaan olla nuorten, kokemattomien komppanianpäälliköiden

käsissä, mutta turmiollista oli lakkauttaa se kokonaan. Olkoon, että

lievennys silloin oli paikallaan; nyt näkyivät joka tapauksessa sen

kohtalokkaat seuraukset; myös usein sattuneet armahdukset vaikuttivat

miehistöön epäsuotuisasti. Entente on ainakin päässyt parempiin

tuloksiin käyttämällä melkoista ankarampia rangaistuksia. Tämä

historiallinen totuus on epäämätön.

Vielä muitakin epäkohtia lainkäytössä oli pitkällinen sota aiheuttanut.

Niin oli tuomarien keskuudessa päässyt valtaan sotilaallisista

rikoksista laimea käsitys, joka usein oli selittämätön. Tähän vaikutti

sekin, että rintamalla esiintyneitä tapauksia ei tuomittu heti niiden

tapahduttua joukko-osastossa, vaan kauempana rintaman takana aivan

toisissa olosuhteissa ja jonkun ajan kuluttua. Oli aina muistettava,

että armeijassa oli paljon aineksia -- lukuisat karkurit ja

piileskelijät ovat tästä surullisena todistuksena --, jotka eivät

ansainneet mitään sääliä. Näitä varten täytyi olla ankaria

rangaistuksia, sitä vaati isänmaan hätä ja myös huomaavaisuus

kunnollisia ja urhoollisia sotamiehiä kohtaan. Jumalan kiitos, nämä

olivat aina suurena enemmistönä! Jos sellainen sotamies kerran erehtyi,

oli tuomarilla mahdollisuus käyttämällä rangaistuksen lykkäystä

kohtuuden mukaan ottaa huomioon tapauksen erikoislaatu. Useat rikokset

tehtiin siinä mielessä, että rikoksentekijä rangaistusta suorittaessaan

vapautuisi rintamapalveluksesta ja taistelusta. Niin pitkälle

jouduttiin, että oli muodostettava vankikomppanioja, joita käytettiin

etumaisilla linjoilla varustustöissä. Tämä on surullinen seikka!

Neuvottelin tästä sotaministerin kanssa. Hänelle kuului oikeudenkäyttö

armeijassa, ylin armeijanjohto ei voinut siihen mitenkään vaikuttaa.

Armeijain ylikomennoissakin minä saatoin vaikuttaa ainoastaan

tehostamalla kurin säilyttämistä ensimmäisenä ehtona. Esimiesten täytyi

olla selvillä niistä voima- ja oikeudellisista keinoista, joita oli

heidän käytettävissään. Kaikki armeijanylikomennot olivat vakuutettuja

siitä, että rautainen välttämättömyys vaati tätä. Näin tehtiin, mitä

ulkoapäin saattoi vaikuttaa; nyt täytyi joukon osoittaa, oliko sillä

voimaa säilyttää kuri hyvänä. Tämäkin riippui suuressa määrin

upseerista. Ja jos kuri joukko-osastoissa höltyi, niin eivät päälliköt

olleet siihen syyttömiä.

Kun taas näinä päivinä tuontuostakin neuvottelin harjoitusten johdosta

kaikenarvoisten upseerien kanssa, sain taas kuulla tuttuja valituksia

mielialan herpaantumisesta ja katkeroitumisesta, joka tarttui

kotimaasta armeijaan. Lomalla-olijoita kiihoitettiin, ja vasta

saapuneet täytejoukot vaikuttivat haitallisesti kuriin. Armeijan

taistelukunto kärsi siitä. Muutamia täydennysjoukkoja kuljetettaessa

oli syntynyt huomattavia säännöttömyyksiä, etenkin joukkoja tuotaessa

Baierista ja idästä. Myös valitettiin usein Belgiassa Beverloon

harjoituskentällä kouluutetun miehistön henkeä. Sitä tärkeämpänä

pitivät joukot sitä, että ne saivat mahdollisimman suuressa määrässä

sellaista reserviväkeä, joka oli jo ennen taistellut niiden riveissä ja

kuului niiden maanmiehiin. Koetin täyttää näitä toivomuksia

mahdollisuuden mukaan, mutta täydellisyyttä en saavuttanut. Jälkeenpäin

kuulin, että kotimaan kanslioista käsin tehtiin järjestelmällisesti

työtä tätä vastaan. Tarkoitus oli järkyttää armeijaa.

Kotimaassa vallitsevasta mielialasta puhuin yhä ja yhä asianomaisille

virastoille. Näinä päivinä mainittiin minulle ensi kerran, että myös

armeija tartutti alakuloisuutta ja väsymystä sotaan. Tämä näkyi

herättävän kummastusta: mutta täytyihän kaiun armeijasta vastata

niinkuin sinne kotoapäin yhtämittaa huudettiin: täytyihän armeijan

kaikkine osineen kärsiä rintamalla vaikeuksia -- äärettömän paljoa

suurempia kuin milloinkaan kotonaolijain. Mies, joka katkeroituneena ja

kiihoittuneena tuli kotoa armeijaan ja täällä oli pakotettu kärsimään

paljon, ei voinut muuta kuin vaikuttaa turmelevasti kotimaahan. Mutta

suurin osa armeijaa oli voitonvarma, huolimatta kotimaan hajoittavasta

vaikutuksesta, huolimatta kurin alenemisesta. Minun uskonkappaleeni oli

aina ollut, että kansalla ja armeijalla on vain yksi ruumis ja yksi

sielu ja ettei armeija ajan pitkään voi pysyä terveenä, jos maa

sairastuu. Yhä edelleen tuli tietooni vain yksityisiä huolestuttavia

ilmiöitä toimivasta armeijasta. Kokonaisuudessaan se oli vielä

säilyttänyt kurin ja järjestyksen ja oli lyönyt vihollisen. Minä

toivoin, että velvollisuudentunne ja voitonhalu armeijassa olisivat

niin voimakkaat, että monet epäsuotuisat vaikutukset kävisivät

tehottomiksi. Se, että viime taisteluissa oli haavoittunut ja kuollut

niin paljon korkeampia ja keskiarvoisia upseereja, vaikutti tietysti

erittäin tuntuvasti, hyvin nuorella reserviupseeristolla kun oli

luonnolliset puutteensa. Samoin oli kokeneiden aliupseerien laita.

Olimme joutuneet niin pitkälle, että joukko-osasto ennen taistelun

alkua valitsi valmiiksi varajohtajajoukon. Se ei ottanut taisteluun

osaa, jotta joukoilla vastedes vielä olisi päälliköitä.

Taktiikan alalla meidän täytyi opettaa joukkoja taisteluissa saamiemme

kokemusten perusteella. Niinpä oli jalkaväkeä vielä enemmän

väljennettävä, ryntäysjoukkotaktiikalle oli annettava yhä suurempi

merkitys, ryhmien yhteistoiminta seuralais-aseittensa kanssa oli

saatava vielä paremmaksi, samoin jalka- ja tykkiväen yhteistoiminta.

Asianomaiset ohjeet jaettiin armeijalle.

28:s jalkaväkidivisioona ja osia 3:nnesta jääkäripataljoonasta, jotka

taktillisesti olivat erikoisen harjaantuneita, sijoitettiin Avesnesin

läheisyyteen. Niiden kanssa keskusteltiin lähemmin näistä asioista,

niillä kokeiltiin ja tulokset esitettiin sitten suurelle joukolle

kaikkien armeijain korkeampia upseereja, useimmille armeijain

ylipäälliköille ja useille armeijaosastojen kenraaleille. Täten

pidettiin huolta siitä, että kokemukset tulivat nopeasti armeijan

tietoon.

Kaikissa tilaisuuksissa tehostin sitä, että puolustuksen vaatimia

muotoja ei saanut unohtaa ja että oli tärkeätä osata valita oikea

hetki, jolloin hyökkäys oli pysäytettävä ja siirryttävä

puolustukseen. Joukon täytyi tuntea tämä vihollisen vastustuksen

suunnitelmanmukaisesta vahvistumisesta.

Sotaliikkeiden jatkamisessa ei saanut tuhlata aikaa.

Aloitemahdollisuus, jonka länsirintamalla olimme riistäneet itsellemme,

oli meidän säilytettävä ja saatava ensimmäiseen suureen taisteluun

liittymään toinen heti kun se vain suinkin oli mahdollista.

Valtavien hyökkäysvälineiden siirtäminen, ampumatarpeiden tuonti ja

varastoonpano, divisioonain keskittäminen, edellisten hyökkäysten

taistelukokemusten hyväksikäyttö ja monet muut seikat veivät paljon

aikaa. Se oli epäedullista, mutta käytettävissä olevien taisteluvoimien

vähyyden vuoksi ei asiaa voinut muuttaa.

Hyökkäyksen jatkaminen Ypernin ja Bailleulin luona Englannin armeijaa

vastaan oli itsessään mitä edullisin liike, mutta siellä oli nyt taas

niin vahvoja vihollisvoimia, ettei sen suorittaminen ollut mahdollista,

vaikka joukkomme olivat levänneetkin. Ennenkuin me taas voimme täällä

ryhtyä hyökkäämään, täytyi vihollisen heikontua; liikeyhteyttämme oli

myös parannettava. Etelämpänä oli asianlaita sama. Sommen alue tarjosi

sitä paitsi vähän suojaa hyökkäystöille. Vihollinen oli heikko 7:nen ja

1:sen armeijan kohdalla. Se oli kuljettanut täältä voimia Yperniin ja

käyttänyt taisteluun uupuneitakin englantilaisia divisioonia. Vaikealta

näytti kuitenkin hyökätä vihollisen lujien ylänköasemien kimppuun.

Mutta jos oma tykistö ensin oli tehnyt perinpohjaisesti tehtävänsä,

niin oli jäljellä vain pintasuhdevaikeuksia. Nämä olivat tosin

melkoiset, mutta helpommat voittaa kuin Italian rajavuoristossa

lokakuun 24:ntenä 1917. Saksan kruununprinssin armeijaryhmä sai jo

huhtikuun lopulla tehtäväkseen laatia suunnitelman Pinonin ja Reimsin

välillä tapahtuvaa hyökkäystä varten.

Nyt tuli ylimmän armeijanjohdon päästä selville, mitkä joukot tämän

hyökkäyksen suorittaisivat. Siihen täytyi ottaa sellaisiakin, jotka

olivat ottaneet osaa maaliskuun hyökkäykseen, mutta sen jälkeen

nauttineet lepoa ja saaneet harjoitusta. Ennen toukokuun loppua eivät

nämä divisioonat vielä tulisi olemaan reippaita ja hyökkäyskykyisiä --

sen voi arvata. Mutta niin pitkän ajan vaatisivat myös valmistukset.

Hätiköimällä ei saisi panna menestystä vaaranalaiseksi; siitä koituisi

suuria tappioita. Minä en voinut toimia omien halujeni ja toivomusteni

mukaan, minun täytyi asettua yksinomaan reaalisten tosiasiain pohjalle.

Itsestään oli selvää, että kaikkea tarpeetonta ajanhukkaa vältettiin.

Neuvotteluissa Saksan kruununprinssin armeijaryhmän, 18:nnen, 7:nnen ja

1:sen armeijan kanssa päätettiin ja määrättiin toimeenpantavaksi

seuraavaa:;

1) 7:s ja 1:nen armeija hyökkää linjalta, joka ulottuu Anizysta

Laonin lounaispuolelta Berry au Bacin eteläpuolelle,

Soissonsin--Fismesin--Reimsin suuntaan;

2) Hyökkäys laajennetaan oikealle Ailetten yli Oiseen päin ja

vasemmalle Reimsiin asti;

3) 18:s armeija hyökkää Oisen länsipuolella, päävoimat

Compiègnea kohti.

Näin leveällä rintamalla ei hyökkäys voinut tapahtua samaan aikaan,

koska osan tykistöämme, joka oli ollut mukana maaliskuun 21:sen

taistelussa, oli täytynyt jäädä kruununprinssi Rupprechtin

armeijaryhmään puolustusta varten.

Ei voinut tietää, miten pitkälle hyökkäyksellämme pääsisimme. Minä

toivoin, että se saisi aikaan vihollisvoimain heikennyksen, joka tekisi

mahdolliseksi hyökkäyksen jatkamisen Flanderissa.

Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmän tuli pysyä pelkän

puolustuksen kannalla ja voimistua, mutta samalla kuitenkin tehdä

hyökkäysvalmistuksia Flanderissa ja toimia koko rintamalla huomion

harhaanjohtamiseksi. Odottaa sopi, että sen divisioonat, jotka

maalis- ja huhtikuun taisteluissa olivat kärsineet vaurioita ja

heikentyneet nyt koittavan lepoajan kuluessa toipuisivat ja että

parantuneiden paluu ja joku määrä lisäväkeä jälleen täydentäisi sen

rivit. Jos vihollinen oli pakotettu keräämään Saksan kruununprinssin

armeijaryhmää vastaan suurempia voimia, niin silloin oli hyökkäyksen

jatkaminen Flanderissa mitä sopivin sotaliike.

Myös muilla länsirintaman osilla, joilla ei aiottu ryhtyä hyökkäykseen,

oli hyökkäysvalmistuksia yhä jatkettava.

Luonnollisesti oli uusissa asemissa olevien joukkojen kaikkialla ensin

valmistettava nämä asemat puolustuskuntoon.

Kaikissa armeijoissa oli lepoa nauttivista miehistä ja hevosista

pidettävä hyvää huolta. Asemissa olevia joukkoja ei tietystikään voitu

säästää niin paljon kuin olisin suonut. Uusilla rintamilla olevien

joukkojen asema oli vaikea. Vihollisen puolella eivät olosuhteet olleet

paremmat; tosin olivat vihollisen majoitusolot useissa kohdin

edullisemmat kuin meidän, etenkin verrattuna meidän Sommen

taistelukentällä oleviin joukkoihimme. Tämä johtui asian luonnosta. Me

koetimme poistaa tämän epätasaisuuden ampumalla monia paikkakuntia

kauaskantavilla tykeillämme ja heittämällä pommeja. Rauhallisilla

rintamilla 7:nnestä armeijasta Sveitsin rajaan asti lepäsivät

joukkomme asemissaan, olipa niillä aikaa harjoittaa pataljoonia,

jalkaväkirykmenttejä ja tykistöä patterittain. Samalla kuin pidettiin

huolta kurin lujittamisesta, vallitsi vilkas harjoitustyö koko armeijan

selkäpuolella ja useissa kohdin rintamaa.

Joukkojen varustamista jatkettiin yhä suurempaa täydellisyyttä

kohti. Jalkaväkikomppaniat, joilla tähän asti oli ollut 4

kevyttä konekivääriä, saivat viidennen, ja myös parannettuja

kiväärigranaatteja. Kolonnille ja kuormastolle annettiin konekiväärejä,

joilla ne voivat puolustautua lentohyökkäyksiä vastaan; tykistön

varustaminen niillä saatiin vähitellen suoritetuksi.

Ensimmäiset tankkikiväärit saapuivat; ne olivat tehokkaita, mutta

valitettavasti hyvin raskaita ja vaativat käyttäjikseen 2 miestä. Siten

menetettiin taas yksi kiväärimies.

Miehistön muonitus oli riittävä, mutta ei ollut vihollisen muonitukseen

verrattavissa. Elintarvesuhteet kääntyivät edullisiksi; hevoset saivat

kylliksi ravintoa ja saattoivat voimistua. Vilja-annos oli vain

niukka. Terveysolot olivat tähän asti olleet hyvät. Ensimmäiset

espanjantautitapaukset ilmestyivät; sotilaslääkärien taholta ne

selitettiin lieviksi.