Armeijan harjoittaminen hyökkäykseen kysyi taas valtavaa työtä; siihen
täytyi käyttää talvi 1917/18, samoin kuin edellisenä talvena oli
harjaannuttu puolustussotaan.
Samoin kuin taktillisista ohjeista silloin laadittiin
"Puolustustaistelu", syntyi nyt "Hyökkäystaistelu asemasodassa". Meidän
oli taas palautettava hyökkäystä varten armeijan mieleen kaikki ne
oivalliset periaatteet, jotka olivat ennen sotaa meidän ohjesääntöjemme
henkenä. Niitä oli uusilla, taisteluista saaduilla kokemuksilla
täydennettävä. Ehkäisemättä hyökkäyksen pontevuutta oli saatava tappiot
pysymään niin vähäisinä kuin suinkin. Armeijan ajattelu oli jälleen
juoksuhautasodasta ohjattava hyökkäykseen.
Puolustussodassa oli taisteluvoimat hajoitettava verrattain tasaisesti
määrätylle alalle, kun taas hyökkäyksessä oli tärkeätä löytää tietty
ehdoton painopiste ja sen mukaan määrätä voimien jako. Puolustussodassa
eivät maan korkeussuhteet merkinneet erittäin paljon. Sen oli Arrasin
taistelukin selvästi osoittanut. Voitiin säilyttää asemia, jotka olivat
aivan vihollisen nähtävillä. Usein olivat joukot luulleet, etteivät ne
voisi tulla toimeen ilman tätä tai tuota kukkulaa; mutta vaikka
kukkulaa ei saatukaan, selvittiin sentään. Liikuntasodassa hyökättäessä
tuotti kukkulan valloitus taktillisen ratkaisun. Sen valloittamiseen
oli periaatteellisesti pyrittävä.
Oli taaskin saatava istutetuksi selkeä käsitys siitä, miten leveä
hyökkäysvyön tuli olla. Ennen kaikkea oli tehostettava periaatetta,
ettei ole hyökättävä yksistään ruumiilla vaan aseilla. Taistelulinja
oli pidettävä ohuena, mutta sen tuli saada aina ravintoa takaa. Samoin
kuin puolustuksessa tuli myöskin hyökkäyksessä ryhmityksiä väljentää ja
toteuttaa pontevasti jalkaväen tarkka-ampujaryhmätaktiikkaa. Vihollisen
joukkotaktiikkaa, joka on harjaantumattomille joukoille edullinen, ei
meidän tullut pitää esikuvana.
Jalkaväkikomppaniain tuli olla perehtyneitä keveän konekiväärin
käyttöön. Sitä pidettiin vielä jalkaväen sivuaseena. Se, että keveä
konekivääri selvemmin sanottuna on itse "jalkasotamies" ja tähänastinen
jalkasotamies "kiväärimies", ei ollut vielä mennyt jalkaväen, vielä
vähemmän armeijan lihaan ja vereen. Keveä konekivääri oli ja sen
täytyikin olla ammuntatehonsa vuoksi, sikäli kuin se voitti alaa,
kiväärin sijasta jalkaväen ampumataistelun pääkannattaja. Tämä ei
merkitse sitä, ettei kiväärimiehen tarvinnut enää ampua -- päinvastoin
oli hänen ampumataitoonsa kiinnitettävä mitä suurinta huomiota.
Keveä konekivääri ja kiväärimiehet olivat jalkaväen
tarkka-ampujajoukkona, joiden oli hädässä ja vaarassa, taistelussa
elämästä ja kuolemasta pysyttävä yhdessä. Jalkaväen ammuntatehoa oli
vielä kaikenlaatuisten nopeastiladattavien käsiaseiden ja erilaisten
kiväärigranaattien avulla lisättävä.
Kun raskaan konekiväärin kantovoima ja teho on suurempi, tuli sen
tehtäväksi pitää taampana olevista asemista vastustajaa tulen alaisena
ja siten helpottaa tarkka-ampujaryhmien etenemistä vihollista kohti.
Luonnollisesti oli sen seurattava jalkaväen etenemistä. Vaikkakin se
itse kuului jalkaväkeen, oli se näin ollen tullut jonkinlaiseksi
jalkaväen seuralais-aseeksi.
Toinen seuralais-ase oli kevyt miinanheittäjä, joka tuli kysymykseen
erikoisesti, milloin oli edessä luja vastarinta lyhyen välimatkan
päässä. Kun se oli alkuaan syntynyt ja tarkoitettu asemasotaa varten,
oli se nyt tehtävä helposti kuljetettavaksi, mukavaksi käsitellä ja
asianomaisen tähtäyslaitteen avulla välittömään ammuntaan soveltuvaksi.
Kevyt miinanheittäjä kuului olennaisena osana jalkaväkipataljoonaan,
joka tuli taistelussa yhä enemmän taktilliseksi yksiköksi
divisioonassa, samoin kuin ryhmä komppaniassa.
Nämä seuralais-aseet eivät vielä riittäneet tekemään jalkaväen
etenemistä sen vaarallisella tiellä mahdolliseksi ilman suurta
mieshukkaa. Tykistön päävoimat valmistivat luonnollisesti rynnäkköä.
Mutta ne saattoivat tehdä sen vain suurissa piirtein ja jättivät vielä
vihollisen puolelle paljon vastustuspesiä, jotka nyt lyhyen välimatkan
päästä tai aivan läheltä oli kukistettava pikku työllä. Jokaisessa
divisioonassa erotettiin sentähden tykistöstä likitaistelua varten
kenttäkanuunat, jotka siirtyivät jalkaväkitykkeinä pataljoonien tai
jalkaväkirykmenttien käytettäviksi. Erityisten jalkaväkitykistön
patterien luomiseen oli myös ryhdytty, mutta työ edistyi hitaasti.
Sitä paitsi oli jokaisella divisioonalla oma komppaniansa, joka käytti
keskijäreitä miinanheittimiä. Tämä komppania oli tehty mahdollisimman
liikuntakykyiseksi ja tarpeen vaatiessa se voitiin jakaa pataljoonien
kesken. Lopuksi oli vielä liekinheittäjiä, jotka saattoi panna
toimimaan lyhyen välimatkan päästä suojapaikoissa ja kellareissa olevaa
vihollisen miehistöä vastaan.
Tankkeja meillä ei ollut jalkaväen seuralais-aseena. Se oli pelkästään
hyökkäysase ja meidän hyökkäyksemme onnistuivat ilman tankkejakin.
Siitä huolimatta oli meidän ehdottomasti hankittava kaikkea, mikä oli
omiaan keventämään jalkaväkemme elämää. Olen jo maininnut, että meidän
automobiiliteollisuudellamme oli täysi työ kuorma-automobiilien
valmistamisessa ja ettei meillä ollut niitä niin paljon, että olisimme
voineet, kuten ententen taholla tehtiin, pitää jalkaväkemme kauan
kaukana taistelukentän vaikutuksilta ja kuitenkin toimittaa sen
mukavasta suojapaikasta ajoissa taistelupaikalle. Siitä syystä pidin
kuorma-automobiilien valmistusta erittäin tärkeänä. Jos asemamme
käyttöaineisiin nähden oli epäedullinen, niin oli käyttöaineita
lisättävä. Kuorma-automobiilien valmistus ei saanut kärsiä. Me emme
voineet tehdä liiaksi reservimme ja jalkaväkemme kuljettamiseksi
automobiileilla. Armeijan ylikomento on usein saanut kipeästi tuntea,
ettei sillä ole ollut niitä tarpeeksi käytettävänään. Kun päälliköt
valittivat minulle, miten vaikeata oli pitää huolta varsinkin
sotatarpeista, ja sen panivat automobiilien puutteen syyksi ja minä
heille silloin huomautin, että olihan heillä niitä, vastattiin minulle,
että niitä oli pitänyt käyttää jalkaväen kuljetukseen. Ylin
armeijanjohto ei voinut kaikkea hankkia. Se käänsi nyt huomionsa
myöskin tankkikysymykseen.
Tankki oli Cambrain taistelussa ollut erinomaisen tehokas. Mutta siellä
se puskikin ohueen, osaksi vanhemmilla ikäluokilla miehitettyyn ja
tykistöön nähden huonosti varustettuihin asemiin. Kaikissa muissa
tapauksissa se oli joukolle luonnollisestikin tuottanut haittaa,
mutta määräävällä tavalla ei se ollut vaikuttanut. Minulla oli
"tankkikauhusta" paljon vakavampi käsitys kuin joukolla itsellään.
Bourlonin ja Bourlonin-metsän taisteluissa oli meidän jalkaväkemme
lyhyen välimatkan päässä taisteltaessa kokoonkäärityin räjähdyspanoksin
suoriutunut vihollisen tankeista. Meidän tykistömme oli ampunut ne
rikki. Myöskin konekiväärien teräsammukset olivat pystyneet niihin.
Hermot, kuri ja pelottomuus olivat parhaat aseet tankkia vastaan.
Niiden avulla moni urhoollinen sotamies nousi vihollisen tankkiin tai
ampui sen lyhyen matkan päästä rikki. Vasta meidän jalkaväkemme kurin
laskeuduttua ja taisteluvoiman heikennyttyä vaikuttivat tankit, kun
niitä ryntäsi määrättömät joukot, keinotekoisen sumun yhteydessä
tuhoisasti sotatapahtumien kulkuun.
Me muodostimme saaliiksemme joutuneista tankeista osastoja. Minä näin
ensiksi valmistuneet erään hyökkäyspataljoonan harjoituksessa
helmikuulla 1918. Vaikutus ei ollut suurenmoinen. Meidän
tankkiosastomme kärsivät seuraavissa taisteluissa ankaria tappioita
saamatta mitään aikaan.
Kenttä-voimaliikennepäällikkö oli jo aikaisin saanut tehtäväkseen
suunnitella tankkien rakentamista. Tankkimalli, jonka hän esitti
keväällä 1917 ylimmälle armeijanjohdolle, ei vastannut vaatimuksia.
Minä kehoitin häntä tarmokkaasti edistämään tankkien rakentamista. On
mahdollista, että minun olisi pitänyt esittää vaatimukseni
tehokkaammin, on mahdollista, että meillä silloin 1918 ratkaisussa
olisi ollut useampia tankkeja; mutta minä en tiedä, mitä armeijan
tarpeita me olisimme silloin voineet vähentää. Enempää ei voinut
työväkeä vapauttaa palveluksesta, kotimaiset viranomaiset eivät
hankkineet uutta väkeä. Jos väkeä olisi ollut saatavissa, olisi meidän
täytynyt ottaa se täyteväeksi armeijaan. V. 1918 emme olisi missään
tapauksessa ehtineet saada summittain tankkeja, ja vain suurin määrin
käytettynä on tankilla arvonsa.
Kun teollisuus sodan loppupuolella kykeni rakentamaan tankkeja
nopeammin ja suuremmat määrät, tilasi ylin armeijanjohto niitä
sotavirastolta suuremman joukon.
Jalkaväen rynnäkön tukemiseksi lentäjillä järjestettiin erityisiä
taistelulentäjäosastoja. Nämä ahdistivat, niinkuin yksityiset lentäjät
tähän asti olivat tehneet, korkealta ilmasta alas syösten ja tiukasti
pitkin maan pintaa poislentäen, konekivääreillä ja keveillä pommeilla
vihollisten jalkaväkilinjoja, tykistöä ja, sikäli kuin edistyttiin,
myöskin vihollisen reservejä, kolonnia ja kuormastoa, vieläpä kaukaa
rientäviä marssikolonniakin. Nämä lentoeskaaderit, jotka oli alkuaan
tarkoitettu vain jalkaväen seuralais-aseiksi, saivat lopulta suuria
taktillisia tehtäviä. Sen kautta sai lentoase mitä tärkeimmän
toimialan, lentäjät eivät olleet ainoastaan tiedusteluelimiä, joiden
tätä tehtäväänsä täyttäessään tuli taistella, he eivät olleet vain
pomminheittäjiä, joiden oli saatava häiriötä aikaan kaukana vihollisen
selkäpuolella, heidän piti myös, samoin kuin jalkaväen ja tykistön ja
kaikkien muiden joukkojen, ottaa osaa maataisteluun. He olivat niinkuin
kaikki muutkin aselajit tuhoamisaseena suuressa maataistelussa. Se oli
heidän tarkoituksensa, ilmataistelu oli vain siihen johtava keino.
Jalkaväen etenemiselle hyökkäystaistelussa oli tykistön valmistavalla
joukkoteholla mitä ratkaisevin merkitys. Hyökätessä piti asettaa 20-30
patteria, siis noin 100 tykkiä, kilometriä kohti hyökkäysrintamaan;
nämä olivat lukuja, joita ei kukaan olisi ennen uskonut, vielä vähemmin
oli koskaan sitä ampumatarpeiden paljoutta kuviteltu, jonka ne
heittivät viholliseen. Se oli todellakin joukkotehoa! Ja kuitenkin oli
niin suunnattoman paljon tilaa avarassa luonnossa, nämä teräsmassatkaan
eivät hävittäneet kaikkea elämää, jalkaväellä oli yhä sittenkin työtä
yllin kyllin.
Tämä tykkien paljous ammusmäärineen oli asetettava suorastaan
etumaisille linjoille; vain täällä saattoi tykkien kantavuus kauas
vihollisen alueelle päästä oikeuksiinsa ilman että niitä tarvitsi
siirrellä. Samalla tuli niiden olla edestä ja ilmasta näkymättömissä
Tällaisista asemista ei voitu käydä päiväkausia kestäviä
tykistötaisteluja, sillä avoimet tykit ja avoimet ampumatarpeet olisi
ammuttu murskaksi. Ammuntakokeilu, jota varemmin olimme käyttäneet, ei
käynyt päinsä; sillä olisi vain herätetty vihollisen huomiota ja
saatettu tykistökamppailu ennen taistelua meille epäedulliseen asemaan.
Oli sen vuoksi keksittävä menettelytapa, joka otti nämä seikat huomioon
ja antoi ilman edelläkäypää kokeilua takeet siitä, että ammunta oli
tyydyttävän tehokasta. Me olimme jo puolustustaisteluissa koettaneet
päästä sille kannalle, ettei sulkutulen tilaa tarvinnut alituiseen
tarkastaa. Sään vaikutus (tuuli, ilman paine) ja tykkien
erikoisominaisuudet (sytytinkomerojen suuruus ja putken ja lavetin tila
muussa suhteessa) tulivat pysyvän tutkimisen alaisiksi ja tulokset
otettiin ammuttaessa huomioon. Tätä menetelmää me kehitimme
nyt mahdollisimman huolellisesti. Tykistön tarvitsemain
ilmastohuomioiden teko järjestettiin yhtenäiselle kannalle käyttämällä
ilmataisteluvoimain komentokenraalin apua. Kaikki patterit saattoivat
näin saada nopeasti tiedot säänvaikutuksesta. Kaikki tykkien
erikoisominaisuudet tutkittiin rintaman takana koeammunnan avulla. Näin
kävi mahdolliseksi kussakin yksityistapauksessa yksinkertaisten
taulukkojen avulla määritellä, kuinka paljon säännöllistä
tähtäyskorkeutta oli kohotettava tai alennettava tiettyyn maaliin
tarkoitettaessa. Edellytyksenä tietenkin oli, että välimatka
maaleihin oli ehdottomasti oikein laskettu. Ensimmäisenä ehtona oli
kartta-aineiston virheettömyys sekä kaikkien patterin nollapisteiden
trigonometrinen ja topografinen mittaus paikalla ja mahdollisimman
täsmällinen tähtäysmaalien merkintä karttoihin valokuvaustiedustelun
sekä äänen- ja valonmittauskuntien antamien tietojen nojalla. Se kysyi
suunnattomasti työtä. Uusi menetelmä herätti varsinkin vanhain
tykkimiesten taholla ankaraa vastarintaa. Siitä huolimatta se oli
otettava käytäntöön ja se onkin täysin vastannut toiveita.
Uuden menetelmän opettaminen joukoille ja niiden harjoittaminen siinä
uskottiin kapteeni Pulkowskille, joka teki tehtävänsä suurella innolla
ja taidolla.
Tykistön vaikutusta tuli miinanheittäjien täydentää lyhyillä
välimatkoilla.
Ylin armeijanjohto pyrki siihen, että jalkaväki, joka sai olla
etumaisissa asemissa valmiina, voisi ryhtyä rynnäkköön lyhyen, vain
muutamia tunteja kestäneen tykkitulen jälkeen.
Tämän lyhyen, valtavan tulen tuli kaasun avulla, joka levisi laajojen
alojen yli, lamauttaa vihollisen tykistö ja pakottaa vihollisen
jalkaväki pysymään suojapaikoissaan.
Jalkaväen hyökkäyksen alkaessa tuli tykkitulen yhä pitää kurissa
vihollisen tykistöä ja samalla asettua meidän jalkaväkemme eteen ja
raivata sille tietä kulkemalla valtavana tulijyränä sen edellä.
Jalkaväen tuli pysyä aivan tämän ammusseinän takana ja se tekikin niin
ihmeteltävällä kylmäverisyydellä. Kun tykistön tulijyrä on kulkenut
vihollisen yli, tuli vihollinen kätköpaikoistaan esille, ja silloin
kävi jalkaväkemme seuralais-aseineen sitä vastaan taisteluun tykistön
tulihälyytyksen soidessa.
Selvää oli, että mitä lähempänä tulijyrää jalkaväki pysytteli, sitä
vähemmin jäi viholliselle aikaa lähteä asemistaan, sitä helpommin
yllätettiin vihollinen kätköpaikoissaan. Sentähden sai tulijyrä edetä
kentän yli vain niin nopeasti kuin jalkaväki voi sitä taistellen
seurata. Tämä nopeus oli etukäteen määrättävä, sillä huolimatta
kaikista yrityksistä ja kaikista aivojen ponnistuksista ei oltu
keksitty mitään taktillis-teknillistä keinoa näiden tulijyräin
ohjaamiseksi. Myöskin pinnanmuodostus ja maaperä oli otettava huomioon
jalkaväen etenemistä laskettaessa ja tulijyrän kulkunopeutta
määrättäessä. Vahvemmin varustetut vihollislinjat kysyivät pitempää
taistelua ja vaativat pysäyttämään tulijyrän pitemmäksi aikaa. Näin
saattoi tulijyrän tunkeutuminen kilometrin verran eteenpäin vaatia noin
yhden tunnin ajan. Aina huomattiin haitalliseksi, jos tulijyrä pääsi
jalkaväen edelle. Hyökkäys joutui silloin hyvin helposti pysähdyksiin.
Tulijyrää ei silloin voinut siirtää takaisin, tai ainakin se tuotti
suurta ajanhukkaa. Mutta jalkaväellemme koitui tappioita, joita
kaikkien johtajain tuli välttää.
Välimatkan lisääntyessä kävi tulijyrä ohuemmaksi; jo liian pienen
kantovoimankin vuoksi joutui tykkejä pois toiminnasta. Viimein ei
mikään kantovoima enää riittänyt, tuli lakkasi. Jalkaväki jätti nyt
tulijyrän. Jo nyt oli tykistö pantava liikkeelle ja varustauduttava
valmistamaan uutta jalkaväen rynnäkköä. Jalkaväki ei voinut tulla ilman
sitä toimeen huolimatta kaikista lisäaseistaan ja sen käytettäväksi
annetuista tykeistä.
Etukäteen ei voinut päättää, miten jalkaväki suoriutuisi taistelusta
joutuessaan tykistötulijyrän ulkopuolelle. Oli järjestelmällisesti
pidettävä huolta siitä, että järeä tykistö ja suunnattomat
ampumatarvevarastot kulkivat jälessä. Juuri ammusvarastot ratkaisivat
asian. Usein kuljetettiin mukana aivan liian paljon tykkejä. Oli
tavattoman vaikea kuljettaa joukoittain kuljetusneuvoja ensin
omien ja sitten vihollisen asemien ja kaikkien juoksuhautojen,
piikkilankaesteiden ja syvien suppiloiden yli. Tämän vyöhykkeen
silloittamiseksi tarvittiin huolellisia esitöitä ja paljon kaikenlaisia
apuneuvoja.
Mitä hyökkäyksen myöhempään kulkuun tulee, piti ylin armeijanjohto
tärkeimpänä seikkana sitä, että ensimmäisellä linjalla olevat
divisioonat jatkoivat taistelua päiväkausia. Minä vastustin sitä
käsitystä, että nämä jo toisena tai kolmantena päivänä olisi
vaihdettava toisella linjalla oleviin divisiooniin. Sodan alussa olimme
taistelleet viikkomääriä päästämättä joukkoja lepäämään. Tähän ei
tietenkään nykyinen armeija enää pystynyt. Mutta niin taaja vaihto ei
kuitenkaan vielä ollut tarpeen kuin monet halusivat.
Mitä enemmän hyökkäys edistyi, sitä enemmän se muuttui liikuntasodaksi.
Kun korkeampien johtajien puolustustaistelussa piti pysytellä kaukana
takana voidakseen todella ohjata taistelua, tuli heidän nyt olla edessä
ja sitä lähempänä, mitä enemmän taistelu muuttui liikuntasodaksi. Tässä
tuli johtajan tehdä nopeita päätöksiä ja asianhaarain vaatiessa
innostaa omalla persoonallisella esimerkillään.
Lopulta tuli liikuntasodassakin, kuten Romaaniassa, Itä-Galitsiassa ja
Italiassa oli käynyt, semmoinen rintama vastaan, jota ei toistaiseksi
enää voitu murtaa. Meidän täytyi silloin asettua puolustusasemiin ja
ryhmittyä syvään selkäpuolelle. Mutta oli vaikea tietää, milloin sopiva
ajankohta oli tullut. Useinkin tuli käydyksi tarpeettomia taisteluja.
Suurissa hyökkäyksissämme olimme saaneet nähdä, miten tärkeä jatkuva
veresten voimien saanti on. Selvää oli, että sitä teroitettiin mieliin.
Oli tehtävä kaikki mahdolliset valmistukset, jotta hyökkäystä
voitaisiin seurata varusasemien toiselle puolen rautateitse, maanteitse
ja puhelimitse ja päästä yhteyteen asianomaisten laitosten kanssa vasta
valloitetulla alueella.
Joukkojen opetus kaikilla sotanäyttämöillä tapahtui näiden
periaatteiden mukaan. Romaaniaan lähetettiin erittäin kokenut kenraali,
jonka piti harjoittaa joukkoja länsirintaman ohjelmaa seuraten, jotta
niitä voitaisiin käyttää piakkoin Ranskassa rauhanteon myöhästymisestä
huolimatta.
Lännessä pantiin jälleen toimeen kursseja korkeampia johtajia ja
esikuntaupseereja varten, mutta myös alemmille johtajille
ryhmäpäällikköön asti, joiden merkitys hyökkäyksen menestymiselle oli
hyvin huomattava. Armeijassa syntyi vilkas elämä. Muokkaus ulottui
rekryyttien harjoittamisesta aina sekajoukkojen opetukseen tai
ampumakenttäharjoituksiin. Tulijyrän käyttöä ja jalkaväen etenemistä
sen kintereillä harjoitettiin käyttämällä kovia panoksia. Kurin
lujittamista piti jokainen johtaja nyt, kuten ennenkin, armeijamme ja
kaiken menestyksen perustuksena. Sille annettiin sitä suurempi arvo,
kuta selvemmin alkoi tuntua, että kotimaan vaikutus armeijaan oli
turmiollinen. Samoin kuin rauhan aikana pidettiin erittäin tärkeänä
kunkin yksityisen miehen erikoisharjoitusta, suurempia sekaharjoituksia
oli vain harvoin.
Tehtiin kaikki, mikä oli mahdollista, sotajoukon kehittämiseksi
hyökkäystaisteluun, samoin kuin sitä oli edellisenä vuonna harjoitettu
puolustustaistelua varten. Upseerien kasvatustyötä ja tarkoin
harkittuja ohjeita saa isänmaa kiittää siitä, että kuolleiden ja
haavoitettujen lukumäärä meillä suuruudestaan huolimatta oli tuntuvasti
pienempi kuin vihollisella. Umpimähkäisten arviolaskelmani mukaan ovat
Englanti ja Ranska kuolleissa menettäneet paljon yli 2,000,000 miestä.
Venäjä yhtä paljon. Jos lasken, että vain puolet venäläisistä on
kaatunut taistelussa saksalaisia vastaan, mikä todellisuudessa lienee
liian vähän, niin ovat viholliset menettäneet paljon yli 3,000,000
kaatunutta, kun taas kaatuneiden luku saksalaisten taholla on
suunnilleen 2,000,000. Toisilla rintamilla kaatuneiden lukumäärän
lasken yhtä suureksi ystävän ja vihollisen taholla. Suhde on siis
meille edullinen ja tulee sitä edullisemmaksi, mitä enemmän asia
selviää. Nämä luvut ovat hirvittäviä. Mutta siitä huolimatta ne
todistavat, että me olemme koettaneet olla tunnollisia ankarassa
vastuunalaisuudessamme sotilaitamme kohtaan.
Hyökkäystä valmistellessa ei unohdettu puolustustakaan, meidän kun
täytyi olla varustautuneita vihollisen vastahyökkäyksiin.
Puolustussodan perusteet pysyvät voimassa, vain tankkeja vastaan
suunnatuille toimenpiteille annettiin huomatumpi sija. Niinpä jalkaväen
seuralais-aseet hyökkäys- ja puolustussodassa tarkoittivat osaltaan
myös tätä. Mitä suurinta huomiota kiinnitettiin siihen, että tykistö
oppi välitöntä yksityisammuntaa tankkeja vastaan, mihin varsinkin
soveltuivat kenttäkanuunat ja miinanheittäjät. Raskaiden konekiväärien
ammuksia lisättiin. Yhä enemmän kokeiltiin tankkien tuhoamista
kääröpanoksilla (geballte Ladungen), kaikki kokemukset, joita oli saatu
niitä vastaan taisteltaessa, saatettiin joukkojen tietoon ja niiden
mielipiteet asiasta otettiin huomioon.
Puolustusasemia tarkastettiin mahdollisten tankkihyökkäysten varalta,
ansoja, tiesulkuja rakennettiin, miinojakin asetettiin ja useihin
paikkoihin asetettiin tykkejä tankkien torjumiseksi. Luonnollisesti
vaikuttivat näihin puolustustöihin työvoimain vähyys ja armeijassa
vallitseva käsitys tankkihyökkäyksen tehosta.
Sotaministeriö teki meille tuontuostakin selkoa tankkien torjuntaan
käytettävien välineiden rakenteesta koettaen lakkaamatta kehittää
niitä.
Olin taas usein rintamalla ja vilkkaassa ajatuksenvaihdossa armeijain
ylikomentojen kanssa hyökkäystaistelussa noudatettavasta taktiikasta ja
hyökkäyksestä itsestään. Sain kuulla eri asioissa joukon lausuntoja
vastaan ja puolesta. Vieläkin kaikuvat korvissani keskustelut
tulijyrästä ja esikentästä. Lopulta täytyi minun ottaa ratkaiseva
askel, sitä vaati velvollisuuteni. Taktilliset periaatteet
tunnustettiin oikeiksi ja joukot omaksuivat ne mielellään. Ne jättivät
joka suhteessa riittävästi tilaa yksityiselle toimintavapaudelle.
Olin läsnä useissa harjoituksissa ja keskustelin monien rintamalta
tulleiden herrojen kanssa. Kävi ilmi, että joukkojen ei ollut helppo
asettua vaadittuun väljään ryhmitykseen. Tuiki tarpeellista oli jatkaa
harjoituksia pitkälle maaliskuuhun asti.