Rauhanneuvottelut Romaanian kanssa sujuivat yhtä kehnosti kuin
bolshevikki-Venäjän kanssa.
Brest-Litovskissa saamiemme kokemusten perusteella olin pitänyt
välttämättömän tarpeellisena, että ne kysymykset, joista oli
erimielisyyttä meidän ja Itävalta-Unkarin välillä, otettaisiin
seikkaperäisen ennakkoharkinnan alaisiksi, lähinnä valtakunnan
asianomaisissa virastoissa, ennenkuin ryhdyttäisiin
rauhanneuvotteluihin Romaanian kanssa.
Öljyn ja viljan saanti armeijalle ja kotimaahan tekivät Romaanian
rauhan taloudelliset määräykset erittäin tärkeiksi sodankäynnille.
Olihan niillä myöhemmin oleva erittäin suuri merkitys meidän
taloudelliselle elämällemme. Minä olin tammikuussa pyytänyt
päämajoitusmestaria pohtimaan näitä asioita juurtajaksain
berliiniläisvirastojen ja Mackensenin johdossa olevan ylikomennon
kanssa ja määrittelemään, mitä meidän oli vaadittava. Nämä työt
tarjosivat myöhemmin sopivan pohjan rauhanneuvotteluille. Niillä oli
vain osaksi puhtaasti sotilaallinen luonne, paljon enemmän tuntui
niiden vaikutus kansan taloudelliseen elämään.
Nämä ennakkotyöt kävivät sitä tärkeämmiksi, mitä enemmän rauhantekoa
Romaanian kanssa oli joudutettava -- lännessä tehtävän rynnäkön vuoksi.
Sotilaallisen asemamme perusteella olisimme voineet tehdä samanlaisen
rauhan kuin minkä entente meille saneli, nimittäin väkivaltarauhan.
Meillä ei ollut siihen mitään aihetta. Saksan tuli laatia ehtonsa
sotatilaa silmälläpitäen aina yleiseen rauhantekoon saakka, myöhemmin
eivät sen edut mitenkään vaatisi Romaanian heikontamista.
On tavattoman suuri ero, tekeekö maa, joka vielä edelleen on sodassa
koko maailman kanssa, rauhan yksityisen vastustajansa kanssa, vai
päätetäänkö koko maailmansota. Vaatimusten täytyy edellisessä
tapauksessa paljon jyrkemmin pitää silmällä sotatilaa ja sotilaallisia
edellytyksiä kuin sotatoimien yleisessä lopettamisessa. Aivan toista
on, jos pyritään siihen, kuten entente nyt tekee, ettei ainoastaan
heikonneta vastustajaa vuosikymmeniksi, vaan valtioita pyyhkäistään
maailman kartalta ja kokonaisia kansoja raahataan orjuuteen, mitä tähän
asti on pidetty vain vanhan ajan raakalaiskansain sodankäynnin tapoina
ja yksistään sille ominaisena.
Koko Dobrudshan liukuminen bulgaarialaisten käsiin, mitä Bulgaaria
vaati, ei olisi ollut Saksan tulevaisuudelle edullista. Minulle olisi
ollut mieluisinta, että Pohjois-Dobrudsha olisi jäänyt Romaanialle, se
vastasi parhaiten minun kantaani Dobrudshan kysymyksessä viimeisten
viiden neljännesvuoden aikana. Muu oli minun jätettävä diplomatian
ratkaistavaksi. Sen tehtävänä oli pysyttää Bulgaaria liitossa, mutta
samalla tuli sen torjua kaikki haitat, jotka voisivat syntyä, jos
maailmanliikeväylä Tshernavoda--Konstantsa joutuisi Bulgaarian
haltuun. Häämöittipä päämääränäni myöskin Saksan hallinnon alainen
Tshernavodan--Konstantsan vapaasatama-alue.
Me vastustimme kaikkia pitkälle meneviä aluevaltauksia, jotka
tuottaisivat Unkarille hyötyä Romaanian kustannuksella. Jotta Unkarin
raja olisi helpommin puolustettavissa, oli vain vähäinen rajan
suoristus Orsovan luona ja Moldaun mutkassa Kirlibaban eteläpuolella
sotilaallisessa suhteessa tarpeen. Vain tätä minä pidin oikeutettuna.
Ylintä armeijanjohtoa ei arveluttanut Bessarabian liittäminen
Romaaniaan ja armeijan säästäminen. Edellytyksenä oli, että Saksa ja
Itävalta-Unkari asettaisivat Romaaniassa, kuten valtiosihteeri v.
Kühlmannin ja kreivi Czerninin kanssa oli sovittu, ohjaksiin
hallituksen, joka olisi meille suopea ja joka muodostettaisiin
etupäässä tähän aikaan miehitetyllä alueella olevista henkilöistä.
Hallitus asettuikin tässä suhteessa läheiseen yhteyteen romaanialaisten
kanssa, jotka halusivat vilpittömästä vakaumuksesta asettua Saksan
puolelle.
Jottei mikään yllätys romaanialaisten taholta kävisi mahdolliseksi,
vaadittiin sotilaalliselta taholta sen lisäksi, että kuninkaan ja
kuninkaallisen perheen on poistuttava maasta yleiseen rauhantekoon
asti.
Itävalta-Unkarille oli Saksan valtiollisen vaikutuksen lujittaminen
Romaaniassa erittäin vastenmielistä. Se pelkäsi tätä samoin kuin Saksan
taloudellistenkin etujen lisääntymistä. Kreivi Czernin asettui
kummassakin suhteessa vastakynteen ja teki tyhjäksi pyrkimyksemme sen
kautta, että hän tammikuun lopulla lähetti Romaanian hallituksen luona
olleen entisen sotilasedustajamme, eversti Randan, Romaanian kuninkaan
luo Jassyyn vakuuttamaan tälle, että hän oli valmis hankkimaan
Romaanialle kunniakkaan rauhan.
Minä kuulin Kreuznachissa kiertoteitse tästä valtuutuksesta ja se teki
minuun mahdollisimman ikävän vaikutuksen. Neuvotteluissa helmikuun
4:ntenä ja 5:ntenä viittasin, miten arveluttava eversti Randan saama
tehtävä oli; kreivi Czernin ei sanonut siihen mitään eikä ihmeellistä
kyllä valtiosihteeri v. Kühlmannkaan. Minä tulin näin vakuutetuksi
siitä, että valtiosihteeri tiesi everstin lähettämisestä ja oli antanut
siihen suostumuksensa. Muuten hän olisi tietenkin ollut tästä kreivi
Czerninin omavaltaisesta menettelystä yhtä hämmästynyt kuin min&kin
olin siitä kuullessani. Näin oli astuttu kaltevalle pinnalle. Jos
olimme ryhtyneet neuvotteluihin kuninkaan kanssa, hänet siis tavallaan
uudestaan tunnustaneet, niin emme ainakaan voineet vaatia häntä
luopumaan kruunusta ja poistumaan maasta. Tätä tarkoittikin kreivi
Czernin. Hänelle oli kuningas tarpeen Itävalta-Unkarin aseman
lujittamiseksi Romaaniassa; mutta Saksa antoi -- neliliiton ryhtyessä
neuvotteluihin kuninkaan kanssa -- Romaaniassa oleville uskollisimmille
kannattajilleen iskun vasten kasvoja ja saattoi heidät sietämättömään
asemaan, jossa heidän nyt täytyy olla.
Erittäin merkitseväksi tuli vastaisuudelle se, että diplomaatit
uskottelivat uskottelemistaan keisarille ja ylimmälle armeijanjohdolle,
että kuninkaan poistumisesta pitävät romaanialaiset itse huolen.
Sotilaallisessa suhteessa on meihin täten vaikutettu turmiollisesti.
Toivoen, että Romaanian hallitus muuttuisi ja omasta aloitteestaan
panisi toimeen kuninkaan karkoittamisen maasta, en tehnyt vaatimusta
Romaanian armeijan täydellisestä aseistariisumisesta.
Edellä esitetyt seikat painoivat Romaanian neuvotteluihin
puolinaisuuden leiman, joka oli koko rauhalle ominaista.
Neuvottelujen johto oli uskottu lähinnä kenraalisotamarsalkka v.
Mackensenille. Hän näki varsin pian Itävalta-Unkarin jarrutuksen
tunkeutuvan kaikkialle. Sotatila vaati täälläkin selvyyttä siitä, oliko
meidän uudestaan tartuttava aseisiin, vai saavutammeko rauhan. Uusi
hallitus muodostui, mutta sen kokoonpano ei vastannut lainkaan meidän
etujamme. Tämän vuoksi eivät neuvottelut helmikuun kuluessa edistyneet
hiukkaakaan. Helmikuun 24:ntenä ottivat diplomaatit johdon. Se siirtyi
yhä ilmeisemmin kreivi Czerninin käsiin. Valtiosihteeri v. Kühlmann ei
esiintynyt sillä tavalla kuin meidän arvomme ja meidän osallisuutemme
Romaanian kukistamiseen sekä sotilaallinen asemamme olisi vaatinut.
Kenraali v. Arzille saattoi olla jotakuinkin yhdentekevää, tehtiinkö
rauha tänään vai huomenna, mutta Saksan ylimmälle armeijanjohdolle se
ei ollut yhdentekevää. Minä käännyin usein valtakunnankanslerin puoleen
ja pyysin töiden jouduttamista, ja samanlaisen kehoituksen annoin
kenraali v. Hellille, joka oli Mackensenin armeijaryhmän esikunnan
päällikkö ja ylimmän armeijanjohdon edustaja neuvotteluissa. Oli
suureksi haitaksi Saksan asialle, että Romaanian sotilaspiirin
esikunnan päällikkö eversti Hentsch oli juuri näinä päivinä kuollut.
Kenraali Hell ei saanut viedyksi asiaa läpi. Minä olin otaksunut, että
minun vaatimukseni hetkellä, jolloin sotilaallinen asemamme oli
tavattoman vahva -- saatoimmehan ahdistaa Romaanian armeijaa joka
puolelta -- olisi johtanut tarmokkaaseen esiintymiseen Romaaniaan
nähden. Hallitus piti kuitenkin velvollisuutenaan vastata minun
vaatimuksiini myöntyväisyydellä. Tämä yksinkertainen seikka kuvastaa
sitä mitä jyrkintä eroa, joka oli olemassa hallituksen ja minun
ajatustapani välillä.
Maaliskuun 5:ntenä solmittiin Buftean ennakkorauha, jonka määräykset
otettiin Bukarestin rauhansopimukseen. Maaliskuun lopussa tulivat
neuvottelut jonkinmoiseen päätökseen.
Dobrudshan kysymys jäi ratkaisematta. Turkkilaiset, jotka olivat olleet
mukana Dobrudshaa valloittamassa, asettivat bulgaarialaisille, jotka
tahtoivat saada sen kokonaan itselleen, vastavaatimukseksi
Adrianopolin länsipuolella ja Maritsan itäpuolella olevien v. 1914
luovutettujen alueiden palauttamisen Turkille. Minä pidin Turkin
vaatimusta oikeutettuna ja kohtuullisena. Valtiomiesten monista
välitysehdotuksista huolimatta eivät nämä valtiot päässeet sovintoon.
Dobrudsha luvattiin Bulgaarialle aivan Tshernavodan--Konstantsan rataa
myöten, Pohjois-Dobrudsha joutui neliliiton yhteisomaisuudeksi.
Kuitenkin sitoutuivat liittolaiset takaamaan Romaanialle kauppatien
Konstantsan kautta. Tätä ratkaisua ehdotti Radoslavov itse; mikä hänet
sai siihen, en tiedä. Tämä tulos oli puolinaisuudessaan onneton, se
herätti katkeruutta bulgaarialaisissa eikä tyydyttänyt turkkilaisia.
Maaluovutukset Unkarille, mihin romaanialaiset kreivi Czerninin
vaatimuksesta suostuivat, olivat melkoisia. Kenraali Hellille
lähetettiin yhä uusia kehoituksia vastustaa näitä vaatimuksia, mutta
hän ei saanut mitään aikaan.
Romaania sai luvan Bessarabian liittämiseen alueihinsa.
Sotilaallisessa suhteessa rauhansopimus velvoitti romaanialaiset
armeijan hajallelaskemiseen ja vähentämiseen; osa sotavälineistä oli
jätettävä liittolaisten haltuun. Ranskalaisen sotilaslähetystön oli
poistuttava Venäjän kautta. Mutta romaanialaisille jäi Moldau, myöskin
sotilaalliseksi komentoalueeksi, ja he saivat pitää muutamia
asestettuja divisioonia Bessarabian miehittämiseksi. Saksalla ja
Itävalta-Unkarilla oli oikeus jättää valtausarmeijaksi Valakiaan kuusi
divisioonaa, joista neljä oli saksalaista. Kenraalisotamarsalkka
Mackensenin tuli hoitaa Valakian hallintoa aina rauhan ratifioimiseen
asti.
Rauhan taloudelliset sopimukset eivät tuottaneet Saksalle sitä, mitä
minä olin toivonut. Ne eivät käyneet Romaanialle mitenkään erikoisemmin
rasittaviksi.
Paitsi viljan ja öljyvarojen hankinnalla oli Tonavan laivaliikenteellä
suuri merkitys. Minä toivoin voivani hankkia Baierin Lloydille
kauppaetuja. Itävalta-Unkarin menettely oli tässäkin asiassa varsin
kuvaavaa, samoin myöskin meikäläisten neuvottelijain. Kenttärautateiden
päällikön täytyi suuressa päämajassa panna koko tarkkaavaisuutensa
käytäntöön, jotta Saksan edut Tonavalla edes jossain määrin tulisivat
turvatuiksi.
Hallitsijasukua koskevaa kysymystä ei ratkaistu; yhtä vähän tehtiin
mitään päätöstä siitä, saisivatko ententen lähetit jäädä Jassyyn vai
ei. Kaikki jäi entiselleen. Jassyssa pidettiin yhä peliä meitä vastaan.
Me olimme jättäneet sinne ententelle lujan kiinnekohdan. Vain meille
vihamieliset romaanialaiset valtiomiehet lähetettiin Sveitsiin, jotta
he sieltä käsin sitä tehokkaammin toimisivat meitä vastaan. Romaanian
kansan piti saattaa edesvastuuseen sotayllyttäjä Bratianu ja hänen
kumppaninsa; se oli kaikki pelkkää ilveilyä.
On ikävä muistella noita Bukarestin neuvotteluja. Toukokuun 7:ntenä
allekirjoitettiin vihdoinkin rauhansopimus. Valtiomiehet antoivat
meidän jäädä siihen toivoon, että hallitsijasukukysymyksestä sovitaan
myöhemmin. Rauhaa ei enää ratifioitu, Bulgaarian luopuminen muutti
yhdellä iskulla Romaanian aseman ja osoitti meille myös, miten
vaillinainen tämä rauha oli maailmansodan aikana.
Tämäkin rauhanteko leimattiin Saksassa väkivaltarauhaksi, niin paljon
kuunteli kansa vihollisen propagandaa, niin vähän kykeni meidän
hallituksemme johtamaan.
* * * * *
Asema itärintamalla oli keventynyt valtavasti maaliskuun 3:ntena
Brest-Litovskin rauhan ja maaliskuun 5:ntenä Bufteassa tehdyn
ennakkorauhan johdosta. Todelliseen rauhaan Venäjän kanssa ei
kuitenkaan ollut päästy. Oli yhä edelleen olemassa vaara, että
muodostuu uusi itärintama, mihin entente ja bolshevismi aluksi
hiljaisessa yhteisymmärryksessä pyrki. Vasta kun neuvostohallitus
huomasi, että entente väijyi sen henkeä ja tahtoi asettaa toiset
vallanpitäjät peräsimeen, jotka voisivat hyödyttää sitä enemmän
sodassa, kääntyi se ententesta Saksan puoleen voimistuakseen sisäisesti
ja ahdistaakseen Saksaa toistaiseksi ainoastaan propagandalla eikä enää
aseilla.
Romaaniassa ei ententen vaikutusta ollut tehty täydellisesti tyhjäksi.
Asema oli sielläkin epäselvä.
Toimenpiteillä Venäjää vastaan helmikuun keskivaiheella ja
niihin liittyvällä tarmokkaalla esiintymisellä sekä joukkojen
häikäilemättömällä kuljetuksella idästä länteen saatiin aikaan se,
ettei vitkastelu neuvotteluissa aiheuttanut sodankäynnille mitään
huomattavia haittoja. Romaaniassa olleet divisioonat oli tosin otettu
länsirintamalta; hyökkäys oli siellä taas mahdollinen. Yli 40
divisioonaa tuli länteen. Niissä oli sitä ennen vaihdettu vanhemmat
ikäluokat nuorempiin. Jäljelle jääneissä divisioonissa sai miesluku
olla pienempi ja niistäkin luovutettiin myöhemmin nuorempaa miehistöä
täyteväeksi lännessä olevalle armeijalle. Itään jäi vielä kuitenkin
paljon. Me olimme saaneet vain lujan aseellisen rauhan. Monet vaarat
uhkasivat meitä vielä siellä. Olojen lujituttua ylin armeijanjohto
vähensi kevään ja kesän kuluessa edelleen idässä olevia joukkoja.
Itärintaman ylipäällikölle saapui usein tiedusteluja, voitiinko vielä
enemmän lähettää länteen. Mitä vain oli luovutettavissa, se
lähetettiin. Ylin armeijanjohto tiesi, että se sai länttä varten kaikki
mitä suinkin liikeni. Mutta idän äärettömät alat, jotka eivät ole
saksalaisilla mitoilla mitattavissa, tarvitsivat tietyt mieslukunsa,
jos me tahdoimme suorittaa tehtävämme sodan ja sotataloustilanteen
vaatimusten mukaan. Neljä saksalaista divisioonaa, jotka jätettiin
Romaaniaan, ja kaksi itävalta-unkarilaista divisioonaa oli vähin määrä,
millä saatettiin siellä tulla toimeen. Näistäkin neljästä saksalaisesta
divisioonasta otettiin kevään kuluessa miehiä. Mackensenin armeijaryhmä
luovutti mielellään kaikki, mitä se ei välttämättä tarvinnut,
tehdäkseen menestysmahdollisuudet lännessä niin suuriksi kuin suinkin.