Tammi- ja helmikuun kuluessa siirrettiin länsirintamalla hyökkäykseen
määrätyt divisioonat asemistaan. Niiden tilalle asetettiin osittain
muilta sotanäyttämöiltä saapuneita divisioonia. Tästä hetkestä alkaen
oli niiden omistettava aikansa kokonaan harjoituksiin ja varusteluihin.
Me emme saattaneet varustaa kaikkia divisioonia sotatarpeilla ja
hevosilla yhtä suuressa määrin, vaan täytyi meidän tässä suhteessa
antaa etusija ensinnä hyökkäykseen määrätyille divisioonille.
Samalla tavoin meneteltiin divisioonain ulkopuolella toimivissa
hyökkäysosastoissa, armeijatykistössä, järeässä tykistössä,
miinanheittäjäosastossa j.n.e. Hyökkäysdivisioonain hevosille annettiin
lisätty ravintoannos.
Ylin armeijanjohto on pitänyt valitettavana sitä, että armeijan
keskuudessa näin muodostui "hyökkäys-" ja "asemadivisioonan" käsitteet.
Se koetti ehkäistä tätä, voimatta kuitenkaan muuttaa tosiasiaa, joka
nämä käsitteet oli synnyttänyt.
Me olimme vähitellen tuoneet hyökkäykseen kaiken, mikä ajateltavissa
oli. Yksityisiä divisioonia oli vielä tulossa idästä.
Toivoimme niillä voimilla, joita joka taholta olimme koonneet, voivamme
hyökätä 50 km:n levyisellä yhtenäisellä rintamalla. Oli laskettu
saatavan 20-30 patteria ilman miinanheittäjiä jokaista kilometriä
kohti. Noudattamalla säästeliäisyyttä joissakin paikoin voitiin
hyökkäystä vieläkin laajentaa. Koko länsirintamalla oli meillä silloin
suunnilleen 25-30 divisioonan ylivoima. Mutta ylivoima ei ollut niin
tuntuva, sillä vihollisarmeijoilla oli käytettävänään runsaasti
erikois-aselajeja ja myös aluejoukkoja, joita ei meillä siinä määrässä
ollut. Mutta kuitenkin olivat voimasuhteet meille edullisemmat kuin
milloinkaan ennen. Ne tarjosivat menestysmahdollisuuden. Me aioimme
tehdä hyökkäyksen 50-60 divisioonalla. Länsirintaman muiden osien
heikontumista ei voinut välttää.
Myös Itävalta-Unkarin puoleen oli ylin armeijanjohto kääntynyt. Se oli
lähettänyt pattereita, mutta varustanut ne valitettavasti niin
huonosti ampumatarpeilla, että meille oli niistä hyvin vähän apua.
Itävalta-unkarilaisia divisioonia ei ollut saatavissa. Niiden miesluku
oli liian alhainen ja saattaisi vasta myöhemmin kohota, kun muutamia
satojatuhansia miehiä palaisi Venäjältä sotavankeudesta. Saksalaisten
joukkojen poistaminen Italian rintamalta ja idästä, missä niiden
hallussa oli ollut huomattava osa asemia, asetti muuttuneesta
sotatilanteesta huolimatta entistä suuremmat vaatimukset
itävalta-unkarilaisille joukoille.
Hyvin mielellään olisi ylin armeijanjohto ottanut XV:n turkkilaisen
armeijaosaston länsirintamalle; mutta Turkin armeijan surullinen tila
pakotti lähettämään sen Aasiaan. Myöhemmin kaduin tätä. Kun Enverillä
oli yhä vain Kaukaasia mielessään, vei hän osaston Batumiin, missä se
joutui olemaan hyödyttömänä. Paljon parempaan tarpeeseen olisi se
joutunut lännessä.
Bulgaaria tarvitsi joukkonsa Makedonian rintamalla; armeijan
lukumäärään nähden se olisi kyllä kyennyt lähettämään joukkojaan
länteen; mutta se ei osoittanut mitään ymmärtämystä sodan yhteisiä
pyrkimyksiä kohtaan. Se ei aikoinaan ollut tahtonut kulkea edes Tonavan
yli, ja nyt se luovutti sangen vastahakoisesti saksalaisia joukkoja
Makedoniasta, vaikka kysymyksessä olikin vain muutama jääkäripataljoona
ja joku määrä pattereita ja vuoristokonekiväärijoukkoja. Ne
bulgaarialaiset joukot, jotka tulivat Dobrudshasta näiden sijalle,
olivat lukumäärältään huomattavasti voimakkaampia. Me jätimme
saksalaisiakin joukkoja. Poistuvien saksalaisten joukkojen
sotatarvevarasto jätettiin sinne tai korvattiin erityisillä
aselähetyksillä.
Meillä oli runsaasti sotatarpeita sotaliikkeen jatkamiseen lännessä.
Sitävastoin oli tila, mitä täydennysjoukkoihin tulee, hyvin
huolestuttava, meidän anomuksemme eivät olleet saaneet mitään aikaan.
Sotaministeriö luovutti todellakin syksyllä 1918 tapahtumain
pakotuksesta miehistöä kotimaan joukoista ja varusväestä, joka olisi jo
aikaisemminkin voitu liittää armeijaan. Ylimmällä armeijajohdolla
itsellään oli vielä reservejä itäarmeijassa ja Romaaniassa olevassa
varusväessä, niistä kun voitiin ottaa sitä mukaa kuin asema lujittui
kaikki 35 vuotta nuoremmat miehet. Täten heikkeni näiden joukkojen
taistelukyky huomattavasti. Erikoisaselajeissa ja etappijoukoissa oli
ylimmällä armeijanjohdolla vielä voimanlähde, joskaan ei erittäin
tuottava. Minä koetin myös saada yhä enemmän naisia kiinnitetyksi
työhön, jotta miehet vapautuisivat. Naisista oli muodostettava
apupuhelinkunta.
Täyteväkikysymyksen ei olisi tarvinnut olla niin epäsuotuisa.
Karkureina karisi armeijasta väkeä tavattoman paljon. Niiden lukumäärä
puolueettomissa maissa, kuten esim. Hollannissa, nousi kymmeniin
tuhansiin. Vielä useammat oleskelivat huolettomina kotimaassaan, ja sen
sietivät vaieten toiset saman kansan jäsenet, eivätkä viranomaisetkaan
mitenkään häirinneet heitä. Nämä ja piileskelijät rintamalla, joita
myöskin oli useita tuhansia, alensivat ratkaisevalla tavalla
taistelevien joukkojen voimaa, etupäässä jalkaväessä, missä niitä oli
eniten. Jos kaikki nämä olisi pysytetty armeijassa, ei täyteväkikysymys
olisi käynyt niin kireäksi. Lisää täyteväkeä olisi kyllä voitu hankkia,
jos kotimaassa olisi ollut oikeata halua sodankäyntiin. Tällä halulla
oli ratkaiseva merkitys, mutta sitä ei ollut olemassa.
Sota nielee ihmisiä. Se kuuluu sodan luonteeseen. Nykyaikainen
puolustussota vaatii enemmän uhreja kuin hyökkäys, sekin puhuu
jälkimäisen puolesta. Elo-, syys- ja lokakuu vuonna 1918 maksoivat
meille paljon enemmän kuin maalis-, huhti- ja toukokuu samana vuonna.
Viimeksimainittujen kuukausien menetyksenä olivat suurimmaksi osaksi
lievästi haavoittuneet, jotka palasivat takaisin. Ne vangit, jotka
menetimme puolustustaistelussa, täytyi meidän merkitä lopullisesti
hukatuiksi. Valitettavasti oli itsestään selvää, että tappiot joka
tapauksessa kaikista taktillisista varokeinoista huolimatta tulivat
olemaan hyvin suuret, kun taistelussa käytettiin niin suuria joukkoja.
Vaikeuksista täyteväkeen nähden ei ollut päästy maaliskuussa 1918,
vaikka käytettävänä olikin muutamia satojatuhansia miehiä. Ne
alkoivat olla yhä enemmän uutena epävarmana tekijänä valtavassa
voimainmittelyssä. Englanti ja Ranska saivat myös taistella
samanlaisia vaikeuksia vastaan. Syksyllä 1917 kuului englantilaisiin
divisiooniin vielä kaksitoista pataljoonaa, nyt yhdeksän. Ranska oli
Aisnen--Champagnen taistelun jälkeen laskenut hajalle yli 100
pataljoonaa ynnä paikallis- ja paikallisreservijoukkoja. Amerikkalaiset
joukot, joiden taistelukyky ei saattanut olla suuri, eivät olleet vielä
saapuneet. Sukellussota oli jatkunut edelleen, emme voineet tietää,
kuinka paljon tonnistoa entente voisi käyttää joukkojen kuljetukseen.
Armeija oli voittanut edellisen vuoden taistelujen jättämät raskaat
sielulliset vaikutukset, se kun tiesi nyt siirryttävän puolustuksesta
hyökkäykseen. Henki tuntui kauttaaltaan lujittuneen, mutta maaliskuussa
1918 ei voinut olla näkemättä, että maanalainen myyräntyö paikoittain
edistyi. Vuoden 1899 ikäluokan saavuttua rekryyttikeskuksiin alkoi
kuulua valituksia tästä täyteväestä ja sen moraalisesta tilasta.
Tehtiin sekin hämmästyttävä huomio, että useilla rekryyteillä oli
suuria rahavaroja käytettävänään. Tämä vaikutti varmaan äärettömän
katkeroittavasti vanhempiin miehiin, jotka olivat olleet kauan
rintamalla.
Henkisen sotakuntoisuuden kohottamiseksi kotimaassa ei tehty mitään.
Epäkohdat sotatalouselämässä olivat päivä päivältä käyneet
räikeämmiksi. Armeijan kohonnut mieliala heijastui nyt vähän aikaa
kotimaassakin ja oli omiaan johtamaan harhaan. Suuren joukon henki
pysyi kylmänä, vihollisen harjoittaman propagandan lumoissa, se oli
vaipunut omiin harrastuksiinsa ja huoliinsa, mutta ne eivät johtuneet
siitä, että sodan lopputulos näytti peloittavalta. Kotimaa ei kyennyt
enää terästämään armeijan hermoja; se jäyti jo sen ydintä; me emme
voineet tietää, kuinka laajalle riippumattoman sosialidemokraattisen
puolueen myyräntyö oli levinnyt. Tammikuun lopulla 1918 tehdyt lakot
loivat vielä kerran räikeätä valoa sen pyrkimyksiin; tämä puolue kasvoi
yhtämittaa ja oli taatusti johtajainsa hallittavana samalla kuin
ammattikuntien vaikutusvalta väheni.
Hallituskaan, vaikka se esiintyikin pontevasti lakkoja vastaan, ei
niissä huomannut ajan merkkejä enempää kuin syksyllä 1917 meriväen
levottomuuksissa. Voimakkaalla kädellä oli ryhdyttävä järjestystä
ylläpitämään Saksassa siinäkin tapauksessa, että sotatarpeiden tuotanto
hetkeksi vähenisi, tämä asia selvisi yhä enemmän. Muussa tapauksessa
oli pelättävissä, että kumoukselliset pyrkimykset tuottaisivat meille
vielä paljoa suurempaa vahinkoa. Hallitus tunsi sen kannan, mikä
ylimmällä armeijanjohdolla oli tässä asiassa. Noina päivinä edistettiin
tuntuvasti Saksan vallankumousta. Reinickendorfissa perustettiin
silloin, niinkuin nyt vasta olen saanut tietää, Saksan ensimmäinen
työ- ja sotamiesneuvosto. Täten oli todellisuudessa meidän omassa
keskuudessamme syntynyt arka kohta taistelussa olemassaolomme puolesta.
Ratkaisevaa merkitystä sotaan nähden en uskonut sillä vielä olevan.
Uskoni Saksan kansaan oli suurissa piirtein vielä järkkymätön.
Rintamalla olevilla johtajilla ja joukoilla oli samoin kuin ylimmällä
armeijanjohdolla tunne, että ne voivat täyttää tulevissa taisteluissa
vaatimukset, jotka niille asetetaan. Toivoimme saavuttavamme voiton,
vaikka joukot eivät enää olleetkaan samanlaisia kuin vuonna 1914, ne
olivat ainoastaan jonkinlaista suuren sotilaallisen kokemuksen
saavuttanutta nostoväkeä. Vihollisen laita ei ollut paremmin. Milloin
olimme hyökänneet samanlaisilla ja vieläkin vähemmin hyökkäykseen
koulutetuilla joukoilla, olimme saavuttaneet voiton. Emme tosin
tienneet, mihin tulokseen pääsisimme, saisimmeko murretuksi vihollisen
rintaman ja suoritetuksi ratkaisevan sotaliikkeen, vai olisiko hyökkäys
tulokseton. Tämä oli epätietoista -- kuten kaikki sodassa.
Helmikuun 13:ntenä tapahtuneessa asiain esittelyssä Homburgissa lausuin
keisarille ja valtakunnankanslerille vastaisista tapahtumista lännessä
seuraavaa:
"Taistelu lännessä on valtavin sotilaallinen tehtävä, joka milloinkaan
on uskottu millekään armeijalle ja jossa Englanti ja Ranska kahden
vuoden aikana ovat tehneet turhia yrityksiä. Puhuin eilen 7:nnen
armeijan johtajan kanssa; hän sanoi olevansa sitä enemmän tehtävän
suuruudesta tietoinen, mitä enemmän hän sitä ajattelee. Näin
ajattelevat kaikki vastuunalaisuutensa tuntevat miehet länsirintamalla;
luulen myös itse koko olemuksessani tuntevani tämän sotilaallisen
päämäärän valtavuuden, minun kun tulee kenraalisotamarsalkalle luoda
niiden ehdotusten pohja, joille Hänen Majesteetiltaan pyydetään
lopullista vahvistusta. Tämä tehtävä saa onnellisen ratkaisun vain
siinä tapauksessa, että sodankäynti vapautuu kaikista sietämättömistä
kahleista, kun viimeinenkin mies on saatettu mukaan ottamaan osaa
ratkaisuun ja on sen hengen läpitunkema, jonka rakkaus keisariin ja
valtakuntaan ja luottamus sotilaallisen johdon voimaan ja isänmaan
suuruuteen antaa. Näitä sielullisia seikkoja ei saa arvioida liian
vähiksi, ne antavat voimia suurimpiin urotöihin. Niitä täytyy kohottaa
voimakkaalla esiintymisellä idässä.
"Länsiarmeija odottaa tilaisuutta näyttää, mihin se kykenee. Ei tule
luulla, että tästä hyökkäyksestä tulee samanlainen kuin Galitsiassa ja
Italiassa; siitä tulee valtava kamppailu, joka alkaa yhdessä kohden,
jatkuu toisessa ja vaatii pitkän ajan, on vaikea, mutta on oleva
voittoisa..."
Menestyksen huippuna olisi sotaliike, jossa saisimme panna liikkeelle
koko etevämmyytemme. Sen saavuttaminen oli viimeinen päämäärämme. Jos
se ei onnistuisi ensi hyökkäyksellä, täytyisi sen onnistua myöhemmin.
Luonnollisesti olisi asema silloin jo epäsuotuisampi; missä määrin, se
riippui amerikkalaisten apuvoimien saapumisesta ja niiden arvosta,
samoin niistä tappioista, joita vastaiset taistelut tuottaisivat meille
ja vihollisille. Kaikki tarkoitti tässä suhteessa suotuisan tilaisuuden
käyttämistä. Otin tietenkin huomioon, että meidän oma armeijamme tulisi
heikentymään. Se ei vain saanut heikentyä yhtä paljon kuin vihollinen.
Jatkuvilla hyökkäyksillä pitäisimme myös huolen siitä, että aloite
pysyi meidän käsissämme. Näihin päämääriin minun täytyi tyytyä.
Ilmoitin keisarille, että armeija oli koossa ja astui hyvin
valmistuneena täyttämään "historiansa suurinta tehtävää".