Helmikuun 13:ntenä neuvoteltiin Homburgissa. Sillä oli ratkaiseva
merkitys idän tapahtumille. Valtakunnankansleri, varakansleri,
valtiosihteeri v. Kühlmann, kenraalisotamarsalkka, amiraaliesikunnan
päällikkö ja minä otimme siihen osaa. Hänen Majesteettinsa Keisari oli
vain silloin tällöin läsnä.
Ylimmän armeijanjohdon taholta oli jo lähetetty valtakunnankanslerille
joukko sähkösanomia, joissa pyydettiin aselevon irtisanomista. Tällä
hetkellä ei Venäjän armeijaa enää tarvinnut taistelutekijänä ottaa
lukuun; mutta entente seisoi väijyksissä pyrkien lujittamaan sen
rintamaa, ja bolshevikkijohtajat olivat teon miehiä, jotka pystyisivät
toimimaan propagandalla ja -- jos heille suotiin aikaa -- aseilla ilman
ententeakin.
Milloin tahansa saattoi Venäjän rintama tavalla tai toisella ruveta
uudelleen vahvistumaan. Eikä Romaania tekisi milloinkaan rauhaa, jollei
Venäjä tehnyt sitä ensin. Kaikki hyökkäily lännessä olisi silloin
tuloksetonta. Samalla menetettäisiin myös tilaisuus voitokkaasti
lopettaa maailmansota, jota me yhä vielä heikkoine liittolaisinemme
kävimme valtavaa ylivoimaa vastaan. Me tarvitsimme myöskin Ukrainan
apujoukoksi bolshevismia vastaan, kaikkein vähimmin saatoimme nyt
jättää sitä bolshevismin valtaan. Siltä taholta pyydettiin jo nyt apua.
Mistä hankitaan se vilja, jonka Itävalta-Unkari sen asianomaisten
virastojen antaman selityksen mukaan niin kipeästi tarvitsee? Saksa ei
voinut sitä antaa, mutta siihen olisi kuitenkin johduttu; Saksalla oli
itsellään tavattoman niukasti, se oli jo edellisenä vuonna
turvautumalla varhaispuintiin elänyt liiaksi kädestä suuhun ja tarvitsi
muualta lisää. Romaania ei enää tuottanut sitä mitä toivottiin.
Vieläkin synkemmäksi kävisi tulevaisuus, jos tuleva sato meillä ja
liittolaismaissa oli huono, samoin Romaaniassa, missä todellisuudessa
tuli täydellinen kato. Kokonaan oman onnensa nojaan jätettynä, ilman
ulkoa saatua lisää ei Saksa voinut elää, sen osoitti ankara hätä
talvella 1918/19. Tämä hätä olisi ilman Ukrainaa varmasti tullut,
vaikkapa ei valtiojärjestyksen kukistaminen olisikaan ollut
vaikuttamassa asiaan.
Ukrainan kanssa tehty rauha oli maan runsaan bolshevikkiaineksen takia
yhä vielä heikolla pohjalla. Neliliiton edustajat rauhanneuvotteluissa
olivat täysin selvillä siitä, että meidän tuli Ukrainasta käsin antaa
viljan hankinnalle sotilaallista tukea, jollemme tahtoneet, että rauha
tulisi pelkäksi maailmaa harhaanjohtavaksi ilveilyksi.
Jotta bolshevikit eivät voisi muodostaa uutta rintamaa, tuli heidän
itärintamalla seisoville joukoilleen antaa nopea voimakas isku, joka
tuottaisi meille samalla myöskin suuret määrät sotatarpeita. Laajemmat
sotaliikkeet eivät täällä nyt tulleet kysymykseen.
Ukrainassa oli bolshevismi tukahutettava. Siellä saattoi saada aikaan
sellaiset suhteet, jotka tuottaisivat meille sotilaallista hyötyä ja
antaisivat meille viljaa ja raaka-aineita; sentähden meidän täytyi
täällä tunkeutua syvälle sisämaahan. Meillä ei ollut muuta keinoa.
Estääksemme ententea tukemasta Venäjää, mihin se siihen aikaan vielä
pyrki, oli sen joukot ja sotatarpeet saatava pysymään Muurmanin
rannikolla. Ellei sitä voitaisi tehdä, saattoi pitää varmana, että
Englanti tulisi Pietariin ja sieltä käsin toimisi meitä vastaan. Meidän
oli estettävä sitä asettumasta sinne ja Suomenlahden rannalle ja
iskemällä bolshevikkijoukkoja vastaan päästävä Liivinmaan ja Viron läpi
aina Narvaan asti, voidaksemme sieltä käsin tarpeen vaatiessa
hyökkäillä. Suomestakin, joka bolshevikkien ahdistamana oli pyytänyt
meiltä apua, saatoimme saada liittolaisen bolshevikkeja vastaan. Teho
Pietaria vastaan vahvistuisi ja toimintamahdollisuus Muurmaninrataa
vastaan saataisiin myös aikaan. Minä olin jo pitemmän aikaa ollut
yhteydessä muutamien suomalaisten herrojen kanssa. Mainitsen ennen
muita Suomen nuoren valtion ensimmäisen lähettilään Berliinissä, herra
Hjeltin, joka palveli maataan lämpimin sydämin. Nuorista suomalaisista,
jotka rakastivat hehkuvasti isänmaataan, oli sodan alussa muodostettu
jääkäripataljoona, jota käytettiin Mitaun taisteluihin. Silloin näytti
vielä epävarmalta, joutuisimmeko Suomessa sotatoimiin. Me tuimme sitä
suoranaisesti aseilla.
Meidän sota- ja muonitusasemamme vaati aselevon irtisanomista, selviä
suhteita ja nopeaa toimintaa idässä. Uutta voimainkäyttöä en pitänyt
suotavana. Mutta olisi ollut sotilaalliselta kannalta mieletöntä
katsella, kuinka vihollinen kokosi uudestaan voimiaan, oli siis
toimittava. Sitä vaati sodan rautainen laki. Vasta sitten saattoi olla
rauhan saannista varma. Yksinomaan siihen minä pyrinkin.
Tässä mielessä minä tein esityksiä valtakunnankanslerille ja
varakanslerille ja osoitin vakavin sanoin, miten hirvittävän
raskas meidän tehtävämme lännessä oli. Minä lausuin, ettei
bolshevikkien johtajien kanssa ylipäänsä ollut rehellinen rauha
saavutettavissa, he tulisivat yhä edelleenkin työskentelemään
vallankumouksen virittämiseksi Saksassa. Tätä vaaraa emme voineet
kyllin suureksi arvioida. Bolshevismilta voimme me itseämme
edelleen turvata vain tiukan rajansulun avulla. Sulkulinjan
ulottamisella Pohjanlahteen päin oli tosin haittansa; mutta
Väinänlinnan--Riianlahden linja ei juuri vaatinut vähemmän joukkoja
kuin Väinänlinnan--Peippusjärven--Suomenlahden linja suurten vesien
takia. Kaikki välilinjat maksaisivat melkoista enemmän. Ei tahdottu
tietenkään ryhtyä rajattomiin sotaliikkeisiin vaan paikallisesti
rajoitettuihin toimenpiteisiin. Tehostin myöskin sitä, että minulle
olisi luonnollisesti mieluista saada auttaa bolshevikkien ahdistamia ja
meiltä apua pyytäviä Liivinmaata ja Viroa sekä varsinkin saksalaisia
heimoveljiämme.
Valtakunnankansleri ja varakansleri eivät ensin tahtoneet suostua
aselevon irtisanomiseen. Kielteistä kantaansa he perustelivat
yksinomaan sisäpoliittisilla syillä ja Itävalta-Unkaria koskevilla
seikoilla. Samat näkökohdat määräsivät myöskin valtiosihteeri v.
Kühlmannin kannan. Kaikki ulkopoliittiset syyt saivat jäädä syrjään.
Vähitellen muuttivat kuitenkin molemmat ensiksimainitut herrat mieltään
ja suostuivat aselevon irtisanomiseen, minkä he tekivät etupäässä
muonitustilanteemme vuoksi. Valtiosihteeri v. Kühlmann pysyi edelleen
vastustavalla kannalla. Mutta hän selitti, että vastuunalainen
valtiomies oli valtakunnankansleri eikä hän, ja koska tämä oli
päättänyt sanoa irti aselevon, niin ei hänkään kieltäytyisi jatkamasta
yhteistyötä. En voinut otaksua muuta kuin että valtiosihteeri v.
Kühlmann ei pitänyt omaa kantaansa juuri erikoisen pätevänä, muuten
olisi hänen kaikista valtio-oikeudellisista selityksistä huolimatta
täytynyt tehdä omaan persoonaansa nähden luonnolliset johtopäätökset.
Ulkoasiainviraston valtiosihteerin virka on siksi korkea, ettei sen
haltija saanut antaa pakottaa itseään niin tärkeään päätökseen kuin
kysymyksessä oleva oli. Hänen menettelynsä ei saattanut herättää
minussa sitä luottamusta, jota olisin toivonut voivani tuntea
ulkoasiainviraston johtajaa kohtaan.
Valitettavasti joutui tämän tähden myöskin kärsimään suhteeni muihin
tämän viraston herroihin. Heidän joukossaan oli useita huomattavia
voimia, varsinkin niissä, jotka eivät olleet ammattidiplomaatteja. Minä
olen ollut näistä hankauksista sitäkin enemmän pahoillani, kun en
takertunut henkilöihin, vaan pidin kiinni asiasta. Minulle oli yhtä
selvää kuin Saksan kansan suurelle enemmistöllekin, että tämä virasto
kaipasi perinpohjaista uudistusta.
Valtakunnankanslerin esityksestä Hänen Majesteettinsa Keisari
hyväksyi aselevon irtisanomisen, taikka, kuten katsottiin olevan
valtio-oikeudellisesti oikeampaa sanoa johtopäätöksen, että aselepo
lakkaa itsestään, koska Trotski kieltäytyy allekirjoittamasta
rauhansopimusta. Minulle oli tietenkin yhdentekevä, kummallako tavalla
asia tulkittiin.