Pian kokoontuivat rauhanneuvottelijat taas Brestiin. Sopimusvallat
eivät tietenkään olleet tulleet mukaan. Monet odottivat jonkinlaisella
jännityksellä tulisivatko venäläiset takaisin. He tulivat Trotskin
johtamina. Heidän oli pakko tulla. Heidän armeijansa hajaantuminen kävi
nopeasti ja voitti yhä enemmän alaa. Se oli täydellisen sekasotkun
tilassa ja tahtoi rauhaa. Meidän sotilaallinen asemamme oli siis
mahdollisimman suotuisa, meidän ei edes tarvinnut toimia sillä tavalla
kuin entente toimi Bulgaarian, Itävalta-Unkarin ja Saksan suhteen, vaan
ainoastaan selvästi ja päättävästi panna yksinkertaiset vaatimuksemme
täytäntöön.
Itsemääräämisoikeuden täytäntöönpanoa koskevassa kysymyksessä teimme
suuria myönnytyksiä. Me luovuimme kannastamme, että Kuurinmaan
ja Liettuan miehitettyjen alueiden väestö jo oli käyttänyt
itsemääräämisoikeuttaan, ja suostuimme siihen, että väestön mieltä
kysyttäisiin uudelleen. Me vaadimme vain, että sen tuli tapahtua, kun
alueet olivat miehitettyinä. Trotski piti siitä kiinni, että meidän oli
ensin tyhjennettävä alueet, väestö sai vasta sen jälkeen käyttää
itsemääräämisoikeuttaan.
Maan tyhjentäminen olisi sotilaallisista syistä ollut järjetön teko, me
tarvitsimme sitä elääksemme emmekä olleet halukkaat jättämään sitä
häikäilemättömän bolshevismin kynsiin. Jo näiden sotilaallisten syiden
vuoksi me kieltäydyimme tyhjentämästä maata, ollenkaan puhumattakaan
siitä, että itsemääräämisoikeuden toimeenpano bolshevismin solmuruoskan
alla oli mahdotonta. Molempiin kysymyksiin nähden ovat nyt luultavasti
mielipiteet selvinneet. Ylimmän armeijanjohdon edustama kanta lienee
nyt ymmärrettävissä. Jos me olisimme tyhjentäneet maan, niin olisivat
Venäjän bolshevikit jo aikaa sitten olleet aseellisena voimana
Saksassa. He eivät todellisuudessa välittäneet vähintäkään
itsemääräämisoikeuden toimeenpanosta, pyrkivät yksinomaan laajentamaan
valtaansa. He olivat väkivaltapoliitikkoja ja he otaksuivat, että
meidän tyhjentämämme alue muitta mutkitta lankeaisi heille. Olivatpa he
myöskin niin kansallisia, että pitivät -- itsemääräämisoikeudesta
huolimatta -- Kuurinmaan, Liettuan ja Puolan erottamista Venäjää
kohtaan vihamielisenä toimenpiteenä.
Itsemääräämisoikeuden täytäntöönpanosta Puolassa Venäjän kustannuksella
oli ennen kaikkea Itävalta-Unkarilla etua. Kaksoismonarkia tahtoi
Puolan avulla saavuttaa poliittista ja taloudellista voimaa.
Turkkilaiset vaativat Batumia ja Karsia itselleen; molemmat olivat
varsin kauan kuuluneet Turkin valtakuntaan. Meille nämä toiveet
merkitsivät vähän. Niiden toteuttaminen oli kuitenkin liittosuhteiden
mukaista.
Meidän puhtaasti sotilaalliset vaatimuksemme olivat niin vähäiset,
ettei niitä yleensä kannata ottaa lukuun. Armeijan hajalle laskeminen
oli jo täydessä käynnissä. Aseiden ja laivojen luovuttamista emme
olleet vaatineet.
Viroa ja Liivinmaata me emme vaatineet, vaikka mielellämme olisimmekin
bolshevismin vallasta pelastaneet saksalaiset heimolaisemme, kuten
muunkin väestön. Tätä vaatimusta ei Trotskille asetettu, vaikkakin se
oli pohdittavana ja tuli sotilaalliseksi välttämättömyydeksi
taistelussa bolshevismia vastaan. Rauhan tuloa eivät ole meidän
vaatimuksemme estäneet, esteenä sille ovat olleet vain bolshevismin
vallankumoukselliset aikomukset ja meikäläisten neuvottelijain samoin
kuin kotimaan ja Itävalta-Unkarin epäröinti, ne kun eivät olleet
selvillä Venäjän vallankumouksen oikeasta luonteesta. Kun kenraali
Hoffmann kerran esiintyi voimakkaammin sotilaallisen edun kannalta
jouduttaakseen neuvotteluja ja samalla asettaakseen aidan Trotskin
propagandatoiminnalle, kävi paheksumisen murina monissa saksalaisissa,
itävalta-unkarilaisissa ja yleensä sellaisissa lehdissä, jotka
ententepropagandan malliin puhuivat aina sopimusrauhasta. Tällaisissa
olosuhteissa olisi Trotski ollut narri, jos hän olisi vähääkään antanut
perään; sellaiseen hän oli liian viisas ja tarmokas. Hän alkoi puhua
yhä uhkamielisemmin, vaikkei hänellä ollut mitään reaalista voimaa
tukenaan; hän esiintyi yhä enemmän vaatijana. Hän uhkasi, kun muka
saksalais-itävaltalais-unkarilaisella taholla puuttui suoruutta, kutsua
pois Venäjän edustajat, ja hän oli kovasti mielissään, kun häntä
pyydettiin luopumaan tästä aikeesta, jota hän tietenkään ei ollut
voinut toden teolla tarkoittaa. Trotski ja entente-vallat iloitsivat
neuvottelujen pitkittymisestä; edellinen käytti jokaista tilaisuutta
vaatiakseen neuvottelujen siirtämistä puolueettomalle alueelle. Hän
julisti bolshevistisia aatteitaan kipinäsähkösanomina maailmalle ja
erittäinkin Saksan työväestölle. Bolshevismin tarkoitus oli saada
meidät yllytetyiksi vallankumoukseen ja siten Saksanmaa suistuksi
häviöön. Tämä päämäärä kävi jokaiselle päivänselväksi, joka ei ollut
umpisokea.
Neuvottelut eivät edistyneet hiukkaakaan. Jos edelleen toimittaisiin,
niinkuin tähän saakka oli Brestissä toimittu, ei rauhan saavuttamisesta
ollut mitään toiveita, sen sijaan saattoi olla varma meidän henkisen
sotakykyisyytemme laskeutumisesta yhä alemmas. Minä istuin
Kreuznachissa kuin hiilillä ja vaadin kenraali Hoffmannia
jouduttamaan neuvotteluja. Hän käsitti täydellisesti sotilaallisen
välttämättömyyden, mutta ei asemassaan kyennyt määräävästi vaikuttamaan
asiain kulkuun.
Tammikuun 18:ntena Trotski lähti Pietariin, missä bolshevikit
hajoittivat perustavan kokouksen. He antoivat näin maailman tietää,
mikä käsitys heillä oli kansan vapaudesta. Mutta saksalaiset eivät
tahtoneet mitään nähdä eikä mitään oppia.
Trotski oli sanonut olevansa vain kuusi päivää poissa. Mutta hän palasi
takaisin vasta 30:ntenä.
Tammikuun 23:ntena kenraalisotamarsalkka ilmoitti minun pyynnöstäni
eräässä neuvottelussa Berliinissä, että meidän täytyi saada asiat
idässä selviksi. Niin kauan kuin ei siihen oltu päästy, täytyi pitää
hyviä lännessä tarvittavia divisioonia yhä siellä. Jos venäläiset
viivyttivät edelleen neuvotteluja, oli ne keskeytettävä ja ryhdyttävä
uudestaan sotaan. Bolshevikkihallitus kukistuisi sen kautta, mutta
uuden hallituksen täytyisi solmia rauha.
Toisetkin syyt panivat minut vaatimalla vaatimaan päätöksen tekoa.
Kreivi Czernin oli oikeassa, kun hän ivallisesti puhui "henkisestä
painiskelusta". Siihen ei ainakaan Brest, kun sota vyöryi suurinta
ratkaisuaan kohti, ollut paikan, ajan eikä kilpatoverin puolesta
sovelias tilaisuus. Mitä mahtoivatkaan ententen valtiomiehet ajatella
meidän rauhantarpeestamme, kun tyydyimme siihen, että Trotski ja
bolshevikkihallitus, jota ei mikään valtio ollut tunnustanut, kohteli
meitä sillä tavoin. Heidän ja heidän kansojensa tahdonlujuutta tämä
vain suunnattomasti vahvisti. Miten tuiki välttämätön mahtoikaan rauha
olla Saksalle, kun se suorastaan juoksi sellaisten ihmisten jälessä ja
sieti heidän julkisesti meitä ja meidän sotajoukkoamme vastaan
tähdättyä propagandaansa! Kaikissa puolueettomissa ja vihollismaissa
täytyi tällaisten johtopäätösten syntyä kuin itsestään. Miten
saattaisivatkaan ententevaltain johtajat, varsinkaan Clemenceau ja
Lloyd George, vielä olla rauhasta huolissaan, kun me annoimme
turvattomien anarkistien venäläisten näin näin kohdella itseämme? He
saivat huoletta jättää pelon, että heitä uhkaisi mikään vaara meidän
taholtamme. Miten tämä vaikuttaisi sellaisten vastustajain
rauhantekohaluun, oli päivän selvää.
Myöskään ei vihollista vastassa seisova sotamies voinut ymmärtää tätä
viikkokausia kestänyttä puhetulvaa, jolla ei ollut mitään
käytännöllistä tarkoitusta ja josta ei ollut mitään tuntuvaa tulosta.
Hän toivoi luonnollisesti, että sitä, minkä hän äärimmäisyyteen asti
voimiaan ponnistaen tuhansilla kieltäymyksillä ja henkensä uhalla oli
saavuttanut, myöskin voimakkaasti ja määrätietoisesti käytettäisiin.
Olihan tekeillä ensimmäinen rauha, jonka tuloksia rintama odotti yhtä
suurella jännityksellä kuin kotimaa. Meidän täytyi vihdoinkin ottaa
ratkaiseva askel: vain se voisi jälleen tuoda selvyyttä meille ja
myöskin muuanne.
Oli käynyt ilmi, ettei Trotski puhunut koko Venäjän puolesta, vielä
vähemmin Romaanian. Ukrainan edustajat, jotka saapuivat Brestiin
tammikuun 12:ntena, asettuivat jyrkästi bolshevikki-edustajia vastaan.
He saivat etupäässä kenraali Hoffmannilta tukea ja antoivat neliliiton
edustajille tilaisuuden erikoissopimuksien tekoon. Nämä liikkuivat
käytännöllisellä pohjalla eivätkä eksyneet pilventakaisten
tulevaisuussuunnitelmien alalle, joiden toteuttamiseen tarvitaan
vuosisatoja, jos niitä ylipäänsä milloinkaan on mahdollista toteuttaa.
Tammikuun 30:ntenä alkoivat neuvottelut Trotskin kanssa uudestaan
Brestissä. Asiat saivat nyt sen omituisen luonteen, että kaikki kävi
hänen mielensä mukaan.
Mutta diplomaatit näkyivät jo itse huomanneen, etteivät keskustelut
hänen kanssaan veisi mihinkään tulokseen. Valtiosihteeri v. Kühlmann ja
kreivi Czernin katkaisivat nyt omasta puolestaan neuvottelut ja olivat
jo helmikuun 4:ntenä taas Berliinissä. Ukrainan kanssa jatkettiin
neuvotteluja sillä perustalla, että se sitoutui toimittamaan suuret
määrät viljaa Itävalta-Unkarille ja Saksalle, minkä sijaan se Puolaan
päin, molempien maiden välisellä riidanalaisella Holmin alueella, saisi
suotuisan rajan. Itävalta-Unkari lupasi sen lisäksi luoda
Itä-Galitsiasta ukrainalaisen kruununmaan.
Pohtiakseni valtiosihteeri v. Kühlmannin ja kreivi Czerninin kanssa
tilannetta olin minäkin helmikuun alussa lähtenyt Berliiniin.
Kokouksessamme 4 ja 5 p:nä minä sain valtiosihteeri v. Kühlmannin
lupaamaan, että 24 tuntia Ukrainan kanssa tehdyn rauhan
allekirjoittamisen jälkeen rikotaan kokonaan välit Trotskin kanssa.
Kaiken kuulemani perustalla vakaantui minussa yhä vain se mielipide,
että bolshevikki-Venäjä ei halunnut minkäänlaista rauhaa. Se asetti
toivonsa ententeen samoin kuin yleisen vallankumouksen syttymiseen
Saksassa eikä uskonut meidän pystyvän tekoihin. Tammikuun lopulla 1918
Berliinissä tämän yhteydessä vastoin huomattavain työväenjohtajain
tahtoa puhjenneet poliittiset lakot lienevät tätä toivetta
vahvistaneet. Niin läheisessä yhteydessä oli osittain jo silloin meidän
työväenliikkeemme bolshevismin kanssa. Sen nenässä olevat miehet ja
johtava sosialistinen sanomalehti, joka taisteli myöhemmin bolshevismia
vastaan, eivät olleet vielä silloin huomanneet tätä seikkaa. Silloin
kuului tietenkin vielä asiaan taistella yhteistä vihollista, vanhaa
laillista valtaa vastaan ja siten tieten tai tietämättä järkyttää
isänmaan perustuksia. Kun sitten tämä päämäärä näytti saavutetulta ja
valta joutui omiin käsiin, silloin oli tuli, jota oli oltu
sytyttämässä, hulmahtanut leimuavaksi liekiksi. Silloin sanottiin:
"Kuulkaa, talonpojat, tätä me emme ole tarkoittaneet."
Berliinissä tapahtuneessa neuvottelussa kreivi Czernin esitti syyt,
jotka olivat saaneet hänet tekemään Ukrainan kanssa kaksoismonarkialle
epäsuotuisan rauhan, jonka hän pelkäsi herättävän voimakasta
vastarintaa puolalaisten taholta. Hän pyysi tästä syystä eräitten
poliittisten päätösten salassa pitämistä. Itävallan asema ruokavaroihin
nähden oli niin huono, kun Romaanian apulaitteet ehtymistään ehtyivät,
että se tarvitsi välttämättömästi viljaa Ukrainasta, muuten olisi sillä
nälkäkuolema edessä. Itävalta-Unkarin muonituspäällikkö kenraali
Landwehr, antoi tähän surulliseen kuvaan lisäpiirteitä valaisemalla
armeijan muonitusta. Hän pyysi minulta ihan heti apua. Kun herra v.
Waldow piti sitä, huolimatta meidän omista ahtaista sangen vakavista
muonitusoloistamme, rajoitetussa määrässä mahdollisena, niin en voinut
lausua epäilyksiä sen suhteen. Tavattoman vakavat olivat ne
vaikutelmat, jotka minä täällä sain ja todennäköisesti ne tekivät syvän
vaikutuksen myöskin toisiin herroihin, joilla oli tekemistä näiden
kysymysten kanssa.
Toinen asia, joka tuli täällä pohdinnan alaiseksi, oli taaskin
Itävallan ehdottama Puolan kysymyksen ratkaisutapa. Minä olin tällä
kertaa etupäässä vain kuulijan asemassa. Mielihyväkseni puhuivat
valtiosihteeri v. Stein ja kreivi v. Rödern sekä eräät muut herrat
taloudellisista syistä itävaltalais-puolalaista ratkaisua vastaan.
Rajavyöhykkeistä ei tällä kertaa ollut ollenkaan puhetta.
Itävalta-Unkarin lähettiläs, ruhtinas Hohenlohe, jota minä muuten
lämpimästi kunnioitan, moitti minua kiihtyneenä neuvottelujen kulusta
siitä, että tuotin Itävalta-Unkarille vaikeuksia. Minä saatoin
huomauttaa siihen, että tänään olivat muut herrat, enkä minä, puhuneet
itävaltalais-puolalaista ratkaisua vastaan. Puolan kysymys jäi
ratkaisematta.
Myöskin Romaanian rauhanehdoista keskusteltiin lyhyesti. Minä vaadin
tässäkin kysymyksessä ryhtymistä tarmokkaaseen työhön.
Valtiosihteeri v. Kühlmann ja kreivi Czernin lähtivät neuvottelun
jälkeen takaisin Brestiin.
Ukrainan kanssa tehty rauha allekirjoitettiin siellä helmikuun 9:ntenä.
Minä pyysin nyt, että valtiosihteeri v. Kühlmann helmikuun 5:ntenä
antamansa lupauksen mukaan rikkoisi välinsä Trotskin kanssa. Mutta hän
asettui kielteiselle kannalle.
Samana päivänä yllytti Venäjän hallituksen kipinäsähkösanoma Saksan
armeijaa kieltäytymään tottelemasta ylintä sotaherraansa.
Kenraalisotamarsalkan Hänen Majesteetilleen tekemästä ehdotuksesta
keisari käski nyt valtiosihteeri v. Kühlmannin jättää Trotskille
uhkavaatimuksen meidän tähänastisten ehtojemme hyväksymisestä sekä
samalla vaatia Itämerenmaiden tyhjentämistä. Jälkimmäinen määräys oli
Kühlmannin mielestä Itävalta-Unkarin ja kotimaan mielialan vuoksi
jätettävä täyttämättä. Hänen Majesteettinsa myöntyi siihen, että tästä
vaatimuksesta luovuttiin.
Valtiosihteeri v. Kühlmann ahdisti nyt Trotskia selvään ratkaisuun.
Tämä kieltäytyi kaikista sitoumuksista, mutta ilmoitti samalla, että
sota oli päättynyt ja Venäjän armeijan hajallelaskeminen pantu
käyntiin.
Tästä johtui luonnollisesti täydellinen sekavuus idässä. Meidän oli
mahdotonta jättää asioita siellä näin keskeneräiseen tilaan. Se voi
tuottaa meille joka hetki uusia vaaroja, kun meidän oli lännessä
kamppailtava elämästä ja kuolemasta. Sotilaallinen asema vaati
selvyyttä. Sitä varten päätettiin kokoontua Homburgiin neuvottelemaan.