Brest-Litovskin rauhanneuvottelut alkoivat joulukuun 22:sena 1917.
Neuvottelujen kulun täytyi pakostakin vaikuttaa sotilaallisiin
päätöksiin, kun maailmansotaa vielä parhaillaan käytiin. Oli kysymys
siitä, sujuisivatko neuvottelut niin, että me voisimme hyökätä ja
sittenkin päättää jättiläistaistelun onnellisesti, säästyäksemme
voitetun surulliselta kohtalolta.
Saksan tulevaisuudelle oli ehdottomasti välttämätöntä, että koko
mutkikas itäaluekysymys saisi sellaisen ratkaisun, joka vastaisi
Preussin ja Saksanmaan etua ja supistaisi puolalaisvaaran
mahdollisimman vähiin. Joulukuun 18:ntena Kreuznachissa tehdyt
päätökset antoivat siitä ehkä vielä takeet.
Neuvottelijoilla oli tavattoman raskas vastuunalaisuus. Eikä sitä
suinkaan keventänyt kotimaassa vallitseva mieliala, joka oli päässyt
kehittymään vihollisen harjoittaman propagandan lumoissa, kun ei
vastapainona ollut voimakkaan ja tarkoitusperistään tietoisen
hallituksen valistustoimintaa. Sillä ei ollut ollenkaan käsitystä
vihollisen sodanhalusta ja se pelkäsi millään tavoin ärsyttää
vihollista ja siten vaikeuttaa rauhan tekoa. Siksi se asettui
kielteiselle kannalle kaikkeen todelliseen toimintaan nähden,
välittämättä, koituiko tästä vahinkoa isänmaan tai sodankäynnin eduille
ja samalla myös lopullisen rauhan saannille.
Saksan valtuutettu Brest-Litovskissa oli valtiosihteeri v. Kühlmann,
hänen alleen kuului ylimmän armeijanjohdon erikoisedustaja kenraali
Hoffmann. Itävalta-Unkari oli lähettänyt kreivi Czerninin. Muutkin
neliliiton vallat olivat edustetut. Valtiosihteeri v. Kühlmann
kieltäytyi olemasta puheenjohtajana. Esimiehyys vaihteli sitten
neliliittovaltojen kesken.
Venäjän edustajilla katsottiin olevan joka suhteessa yhtä suuret
oikeudet. He tekivät heti omia ehdotuksia.
Joulukuun 25:ntenä ilmoitti kreivi Czernin neliliiton nimessä
suostuvansa Venäjän ehdotukseen rauhan solmimisesta ilman väkivaltaisia
alueanastuksia ja ilman sotakorvauksia.
Tällä pohjalla kutsuttiin myöskin entente-valtoja ottamaan osaa
yleisiin rauhanneuvotteluihin. Määräajaksi asetettiin tammikuun 4:s
kello 10 illalla.
Neliliiton johtava valtiomies, kreivi Czernin, selitti tämän johdosta:
jos entente-vallat olisivat silloin olleet halukkaita rauhantekoon,
niin olisi periaate "ilman valtauksia" saatu täydelleen toteutetuksi.
Kansojen itsemääräämisoikeudesta tuli venyvä ja epäselvä periaate, joka
ei vastannut Saksan etuja ja jota voittaja käytti hyväkseen.
Yksinkertaisten täsmällisten vaatimusten sijaan oli asetettu sarja
näkökohtia, joiden pohtiminen oli ehdottomasti vievä sangen pitkän
ajan. Myöskin entente-valloille osoitettu kutsu saattoi vaikuttaa vain
hidastuttavasti. Eikä ollut minkäänlaista toivoa, että siihen
suostuttaisiin. Niistä päätöksistä, jotka oli tehty joulukuun 18:nnen
neuvotteluissa, joissa Hänen Majesteettinsa oli puheenjohtajana, ei
ainoakaan säilynyt. Tulevaisuutemme idässä joutui vaaranalaiseksi.
Mahdotonta oli arvata, miten lättiläiset nyt tulisivat menettelemään.
Vaara, että valkovenäläiset ja liettualaiset joutuisivat Puolan
valtaan, kasvoi tavattomasti. Puola itse hyötyi aika lailla
Itävalta-Unkarin etujen kustannuksella. Rajojen välttämätöntä
sotilaallista turvaamista ei ollut ajateltu. Minä keskustelin kenraali
Hoffmannin kanssa ja valitin, että neuvottelut olivat menneet tähän
suuntaan. Ei ollut ihme, että hän sanoi uskoneensa, että Kreuznachissa
oli joulukuun 18:ntena juuri näin päätetty. Minä ilmoitin hänelle,
ettei meille ollut annettu minkäänlaisia tietoja neuvottelujen kulusta
ja pyysin häntä, koska nyt kerran oli tehty neljäntoista päivän
aselepo, esittämään valtiosihteeri v. Kühlmannille sen lujan
vaatimuksen, että hän tekee voitavansa meidän Kuurinmaata ja Liettuaa
tarkoittavien suunnitelmiemme toteuttamiseksi ja puolalaisen
suojavyöhykkeen hankkimismahdollisuuden säilyttämiseksi, joita me
olimme tähän asti pitäneet Hänen Majesteettinsa antamien ohjeiden ja
valtakunnankanslerin kanssa tehtyjen sopimusten perusteella valtakunnan
vaatimuksina. Kenraali Hoffmannin pyynnön johdosta valtiosihteeri v.
Kühlmann asettui nyt sellaiselle kannalle, joka lähenteli Kreuznachissa
tehtyjä sopimuksia, joutuen täten epäilemättä jonkinlaiseen
ristiriitaan kreivi Czerninin kanssa. Tukeakseen valtiosihteeri v.
Kühlmannia tämä uhkasi, niin käsittämätöntä kuin se olikin, sillä, että
Itävalta-Unkari tekee yksityisrauhan. Yhteisneuvotteluissa näkyi
tuottavan haittaa se, etteivät liittoutuneet olleet varemmin tehneet
sopimuksia keskenään.
Venäjän bolshevikkiedustajain puheista kävi alusta alkaen selville,
että ententelle oli hyvin tärkeätä saada neuvottelut venymään niin
pitkälle kuin suinkin ja että bolshevikit itse yhä vielä uskoivat
ententen avulla saavansa aikaan maailmanvallankumouksen. Heidän
pyrkimyksenään oli muodostaa Brestin neuvottelut omien aatteittensa
suureksi propaganda-sotaretkeksi. Tämä oli meidän sisäisille oloillemme
sitäkin vaarallisempaa, kun vain ani harvat käsittivät bolshevismin
hajoittavan vaikutuksen yhteiskunnallisessa suhteessa. Erittäinkin
arvioivat sitä väärin valtiopäivien enemmistöpuolueet, joilta
sen luonne jäi huomaamatta. Ne näkivät sen, mitä Venäjän
bolshevikkiedustajat Brestissä olivat esittäneet, vain tukevan niiden
omia ihanteellisia maailmanrauhaharrastuksia ja merkitsevän
yleismaailmallisen veljeyden alkamista. Minä olin aivan toisella
kannalla. Minä olin selvillä siitä, että bolshevismi, olipa sillä
ententen kannatus tai ei, olisi meille tavattoman vaarallinen
vihollinen, jonka loitolla pitäminen kysyisi meiltä sotilaallista
voimaa, vaikka rauhakin saataisiin aikaan.
Joulukuun lopulla erosivat edustajat tekemättä erityisempiä sopimuksia
ja lähtivät kukin kotimaahansa, tullakseen taas koolle Brestiin 14
päivän kuluttua tammikuun alussa.
Ylipäällikkö ja minä lähdimme myös tammikuun alussa Berliiniin
keskustellaksemme valtiosihteeri v. Kühlmannin kanssa ja saadaksemme
hänet nopeampaan neuvottelutoimintaan. Minä halusin myöskin tavata
kenraali Hoffmannia; hänkin oli tällöin Berliinissä. Tammikuun 2:sena
oli Hänen Majesteettinsa luona neuvottelu. Minä viittasin siihen, että
lännessä odotettavan taistelun vuoksi olisi pikainen rauha idässä
välttämätön; ainoastaan siinä tapauksessa, että rauha saataisiin aivan
ulottuville, voisi joukkojen poiskuljetus, mikä oli välttämätöntä, heti
alkaa. Sotilaallisista syistä pitäisi kaikkia viivyttämisyrityksiä
vastustaa. Me olimme kyllin voimakkaat sitä estämään. Erityisiä tähän
suuntaan käyviä ohjeita ei valtiosihteeri v. Kühlmann kuitenkaan
saanut.
Sen jälkeen tuli vielä kerran puolalainen rajavyöhyke keskustelun
alaiseksi. Kreivi Czernin oli käyttänyt Brestissä-oloaan valtiosihteeri
v. Kühlmannin taivuttamiseksi siihen, että rajavyöhyke tulisi
pienemmäksi kuin mitä joulukuun 18:ntena oli päätetty. Tämä oli
nähtävästi tähän myöntynyt ja saanut myöskin kenraali Hoffmannin
suostumuksen, joka sai nyt tehtäväkseen esittää asian Hänen
Majesteetilleen. Vedoten kenraali Hoffmanniin Hänen Majesteettinsa
yhtyi kannattamaan valtiosihteeri v. Kühlmannin mielipidettä.
Keisarilla oli luonnollisesti päätösvalta. Perustelu koski minuun
kuitenkin; olin uskonut, että kenraalisotamarsalkka ja minä olimme
Hänen Majesteettinsa vastuunalaiset sotilaalliset neuvonantajat.
Rajavyöhykkeen supistaminen niin suuressa määrin merkitsi mielestäni
Itä- ja Länsi-Preussin maakunnille uhkaavaa vaaraa. Pidin
velvollisuutenani vielä kerran tehostaa kantaani, mutta seurauksena oli
vain se, että tunsin herättäneeni keisarin tyytymättömyyttä.
Tammikuun 4:ntenä keskustelin kenraali v. Lynckerin kanssa suhteestani
keisariin. Siitä, mitä oli tapahtunut, täytyi minun vetää se
johtopäätös, ettei Hänen Majesteettinsa enää tuntenut minua kohtaan
sitä luottamusta, jota minun tuli nauttia voidakseni hoitaa ylenmäärin
raskasta tointani. Minun on asettauduttava Hänen Majesteettinsa
käytettäväksi ja pyydettävä saada toinen tehtävä. Kenraali Lyncker
neuvoi minua keskustelemaan asiasta kenraalisotamarsalkan kanssa, joka
oli palannut Kreuznachiin tammikuun 3:ntena. Minä suostuin siihen ja
keskustelin hänen kanssaan 5 p:nä. Hän pyysi minua luopumaan aikeestani
ja lupasi itse ottaa asian järjestelyn toimekseen, mihin minä ilmoitin
olevani tyytyväinen.
Siitä, mitä oli tapahtunut, saatiin Berliinissä vihiä, mikä oli
erittäin valitettavaa, ja asian sanottiin olevan yhteydessä ilman muuta
Brestin neuvottelujen kanssa. Selitys ei pitänyt ollenkaan paikkaansa.
Kuten myöhemmin 1918 minun erotessani, koski nytkin asia sitä, että
Hänen Majesteettinsa oli keisarinani ja ylimpänä sotapäällikkönäni
asettunut minuun nähden henkilökohtaisesti kannalle, joka teki asemani
sietämättömäksi ja loukkasi omanarvontuntoani.
Valitettavasti oli tammikuun 2 päivä sumentanut myöskin suhdettani
kenraali Hoffmanniin. Olemme kuitenkin suorin sanoin jälestä päin
selvittäneet asian.
Tämän tapahtuman johdosta kenraalisotamarsalkka lähetti Hänen
Majesteetilleen tammikuun 7:ntenä kirjelmän. Hän huomautti
vastuunalaisuudesta, joka sekä hänellä että minulla oli siitä, että
rauhan tulos antaa Saksan kansalle niin lujat ja hyvät rajat, etteivät
vastustajamme aivan pian uskalla uuteen sotaan ryhtyä. Tämän päämäärän
saavutuksen oli tehnyt kysymyksenalaiseksi valtiosihteeri v. Kühlmannin
poikkeaminen Hänen Majesteettinsa joulukuun 18:ntena antamista
ohjeista, mutta myöskin tammikuun 2:sena annettu kaikkein korkein
päätös Puolan rajaa koskevassa kysymyksessä.
Myöskin kosketeltiin kirjelmässä tammikuun 2:sen päivän
istunnossa sattuneita tapahtumia ja sitä vaikeaa asemaa, johon
kenraalisotamarsalkka ja minä olimme Hänen Majesteettiinsa nähden
joutuneet. Se päättyi näin:
"Niin kauan kuin vain neuvotellaan eikä toimita, väistyvät ristiriidat
(ulkoasiainvirastoon nähden) näennäisesti taka-alalle. Mutta jos,
niinkuin nyt itävaltalais-puolalaisessa kysymyksessä Itävallan suhteen
tai Brestissä Venäjän suhteen, ryhdytään toimintaan, niin käy
katsantokantani välinen ristiriita koko räikeydessään ilmi. Joka kerta
tulee tämä ja sen mukana nykyinen tilanne toistumaan.
"Teidän Majesteetillenne kuuluu ratkaisun korkea oikeus. Mutta Teidän
Majesteettinne ei vaatine, että vilpittömät miehet, jotka ovat Teidän
Majesteettianne ja isänmaata uskollisesti palvelleet, omalla
arvovallallaan ja omassa nimessään ottaisivat osaa tekoihin, joita he
sisimmästä vakaumuksestaan pitävät kruunulle ja valtakunnalle
vahingollisina ja joita he siksi eivät voi hyväksyä.
"Teidän Majesteettinne ei vaatine, että minä teen Teidän
Majesteetillenne ehdotuksia sotaliikkeistä, jotka kuuluvat
maailmanhistorian vaikeimpiin, elleivät ne ole tarpeen määrättyjen
sotilaallis-valtiollisten päämäärien saavuttamiseksi.
"Pyydän alamaisimmin, että Teidän Majesteettinne itse perusteellisesti
ratkaisee asian. Kenraali Ludendorffin ja minun persoonani eivät saa
merkitä mitään, kun on kysymyksessä valtion onni."
Hänen Majesteettinsa jätti kirjelmän valtakunnankanslerin
vastattavaksi. Meidät oli kutsuttu tammikuun keskivaiheilla
keskustelemaan hänen kanssaan.
Valtakunnankansleri kreivi v. Hertling asettui ennen kaikkea sitä
käsitystä vastaan, että myöskin kenraalisotamarsalkka ja minä olisimme
vastuunalaiset rauhanehdoista. Hän tehosti sitä, että hän yksin oli
vastuunalainen. Kenraalisotamarsalkalla ei ollut kreivi v. Hertlingiin
nähden enempää kuin aikoinaan oli ollut valtakunnankansleri v.
Bethmanniinkaan nähden aikomus millään tavalla loukata tämän
valtio-oikeudellista toimivaltaa. Mutta tässä oli kysymyksessä meidän
siveellinen vastuunalaisuutemme, jonka me syvällä sydämessämme tunsimme
ja jota ei kukaan voinut siitä poistaa, samoin kuin se, että armeija ja
kansa piti kenraalisotamarsalkkaa ja minua ehdottomasti vastuunalaisina
rauhasta. Tähän oli hallitus itse syypää, sillä se oli kerta toisensa
jälkeen vedonnut mielipiteittensä yhtäpitäväisyyteen ylimmän
armeijanjohdon kanssa ja vetänyt esille meidän muistutuksiamme
suunnitelmia ja toiveita vastaan, joita se ei omasta puolestaan
hyväksynyt.
Kreivi v. Hertling ei ollut näin tehnyt, hän koetti nähtävästi vapautua
ylimmän armeijanjohdon luulotellusta holhouksesta. Tapa, millä se
tapahtui, sai minut useinkin hämmästymään. Myös tammikuun
keskivaiheilla pysyi valtakunnankansleri ankarasti tällä kannalla.
Valitettavasti ei hallitus ilmoittanut julkisuudessa selvästi ja kyllin
pontevasti, että se hallitsi Saksaa eikä kenraali Ludendorff.
Oikeastaan ei ollut mitään epäselvyyttä olemassa valtakunnankanslerin
valtio-oikeudellisesta vastuunalaisuudesta ja meidän, ylipäällikön ja
minun persoonani, vaiteliaasta moraalisesta osallisuudesta vastuuseen.
Mutta kuta selvemmäksi valtakunnankansleri veti tuon väliviivan, sitä
raskaammaksi kävi vastuunalaisuus hänelle itselleen.
Saimme nyt myöskin kuulla, että kreivi v. Hertling oli lausunut
nimenomaan hyväksyvänsä kreivi Czerninin Brestissä pitämän joulupuheen.
Hän ajoi siis, mihin hänellä oli oikeus, omaa politiikkaansa eikä
antanut meidän kanssamme tehtyjen sopimustenkaan itseään sitoa. Mikä
sai kreivi v. Hertlingin siirtymään tällaiselle kannalle, on minulle
vielä tänäkin päivänä käsittämätöntä. Me pidimme Hänen Majesteettinsa
joulukuun 18:ntena tekemiä päätöksiä sitovina ja me edellytimme, että
valtakunnankansleri ilmoittaisi meille, miten niitä mahdollisesti on
muutettu. Muussa tapauksessa ei ikäviä väärinkäsityksiä ja
persoonallista kahnausta voinut välttää. Niihin olikin jouduttu. Ne
olisivat olleet kartettavissa, jos me olisimme saaneet tarpeelliset
tiedot. Kenraalisotamarsalkan ja minun arvostelun asiallinen puoli
olisi pysynyt samanlaisena. Mutta me olisimme antaneet mielipiteillemme
toisen ilmaisumuodon.
Neuvottelut eivät saaneet mitään muutosta aikaan yhtä vähän kuin Hänen
Majesteettinsa ilmoitus kenraalisotamarsalkalle. Varsinkaan emme
saaneet mitään ilmoitusta siitä, mitä sotilaallis-poliittisia päämääriä
tultaisiin tavoittelemaan. Tähän asti oli kreivi v. Hertlingin
päämääränä lännessä ollut, ettei Belgia saanut muodostua vihollistemme
rintamaansijoitusalueeksi. Tämä mielipide kävi yhteen ylimmän
armeijanjohdon mielipiteen kanssa.