I.

Sotilaallinen asemamme maalla oli vuoden vaihteessa 1917/18 käynyt

meille suotuisammaksi kuin olimme milloinkaan uskaltaneet odottaa, mikä

johtui siitä, että Venäjä oli poistunut taistelevien riveistä. Me

voimme taas, kuten 1914 ja 1915, ajatella sellaista hyökkäystä maalla,

joka veisi sodan ratkaisevaan päätökseen. Voimasuhteet olivat meille

edullisemmat kuin koskaan.

Sukellussota ei ollut tähän mennessä saanut taloudellisesti aikaan

sitä, mitä amiraaliesikunnan päällikkö oli siltä odottanut ja mitä

minäkin asiantuntijain lausuntojen perusteella olin toivonut.

Huolimatta merilaitoksen vakuutuksista, että tehtiin mikä suinkin oli

mahdollista, täytyi minun yhä edelleenkin kiinnittää huomiotani

sukellusveneiden rakentamiskysymykseen. Sain myös edustajilta kirjeitä,

joissa minulle ilmoitettiin, että niitä voitaisiin rakentaa enemmän.

Minä olen näistä kirjeistä iloinnut, sillä nehän osoittivat, että

pyrkimykseni käydä sotaa kaikella tarmolla sai kannatusta, toiselta

puolen ne hämmästyttivät minua. Perustuslain mukaan ei minulla ollut

mitään tekemistä sukellusveneiden rakentamisen kanssa. Minua oli siihen

asti näiden herrojen taholta moitittu usein siitä, että huolehdin

asioista, jotka eivät minun virkaani kuuluneet. Oli käynyt yleiseksi

ilmiöksi, että jos kotimaassa oli jotakin vietävä läpi, käännyttiin

minun puoleeni. Minä en tässäkään tapauksessa voinut valitettavasti

muuta tehdä kuin jälleen seikkaperäisesti keskustella asianomaisten

merilaitoksen virastojen kanssa. Ylin armeijanjohto itse oli jo aikaa

sitten antanut armeijalle määräyksen, että milloin nimeltä mainitun

henkilön vapauttamista armeijasta vaaditaan asianomaisen viraston

taholta, on anomus otettava heti käsittelyn alaiseksi. Pitemmälle emme

voineet työväen vapauttamisessa mennä. Raaka-aineiden jakoa koskevalla

listalla oli sukellusveneiden rakentaminen pantu ensi sijaan. Kaikelle,

mikä oli sen kanssa yhteydessä, antoi ylin armeijanjohto ratkaisevan

merkityksen. Kysymys oli: millainen on sukellusveneiden toiminnan

johdosta asema oleva keväällä 1918? Voivatko sukellusveneet, joskaan ne

eivät kykenisi ratkaisevasti järkyttämään Englantia, vähentää tonnistoa

siinä määrin, ettei Amerikka saata tuoda uusia joukkojaan ainakaan

lähimmässä tulevaisuudessa meren yli, ja pääsevätkö ne vihollisen

tonnistoa vastaan taistellessaan antamaan iskuja myöskin amerikkalaisia

joukkoja kuljettaville laivoille?

Edustaja Erzberger oli heinäkuussa 1917 keskustellut minun kanssani

maailmantonniston vaikutuksesta sukellussodan tehoon ja lausunut siitä

valtiopäivilläkin mielipiteensä. Sukellussodan tuloksiin on

maailmantonnistolla epäilemättä ollut suuri vaikutus, mutta ratkaiseva

ei sen merkitys yksin ole ollut. Jos esim. Englannin täytyi

kaupankäyntiään varten Amerikan kanssa ottaa laivoja pois Austraalian

ja Amerikan reitiltä, niin ne puuttuivat sieltä; austraalialainen

vilja, josta Englanti oli riippuvainen, jäi Austraaliaan eikä

edistänytkään Englannin ja ententemaiden muonittamista. Sanalla

"maailmantonnisto" ei minun mielestäni ilman muuta ole ratkaistu

kysymys, minkä tähden sukellussota ei tuhonnut Englantia eikä vienyt

sotaa päätökseen. Myöskin maataloudellisen tuotannon nousu Englannissa

on keventänyt sen taloudellista elämää ja hidastuttanut sukellussodan

vaikutusta. Rakennettiinko ententen maissa uusia laivoja enemmän kuin

oli alkuaan suunniteltu, joten vihollinen myöskin sen kautta sai tukea,

ei ole tiedossani. Ratkaiseva merkitys oli sillä seikalla, että

ententellä oli ollut kahden vuoden aikana tilaisuus taloudellisesti

järjestäytyä sukellussodan vaatimusten mukaan ja kehittää sotilaallista

puolustustaan. "Mutta laivasto ... pääsi (tosin Amerikan avulla!)

sukellusveneistä voitolle ja vähensi suuresti niiden toimintaa",

kirjoitti "Economist" syyskuun 7:ntenä 1918. Sodassa on tulevaisuutta

tutkiva katse vielä paksumman verhon peittämä kuin rauhan aikana,

varsinkin niin monimutkaisella alalla kuin sukellussotaa koskevissa

asioissa. Niitä ei vihollinenkaan tuntenut. Siten on selitettävissä,

ettei merilaitoksemme osannut tarkoin arvostella kysymyksessä olevia

seikkoja. Tämänkin alan vastuunalaiset miehet ovat velvollisuuden ja

omantunnon mukaisesti työskennelleet ja laskelmiaan tehneet. Joskaan

sukellussota ei lokakuuhun 1918 mennessä saanut ratkaisua aikaan,

painoivat sen saavutukset kuitenkin paljon vaa'assa. "Se oli suurin

vaara, joka Englantia on koskaan uhannut", kirjoitti "Morning Post"

lokakuun 3:ntena 1918. Väärin olisi myöskin olla tunnustamatta sen

tavatonta vaikutusta sopimusvaltain koko talouselämään ja olla

ottamatta lukuun sitä huojennusta, jonka se länsirintamalle on

tuottanut. Historian asiaksi jää hankkia selvyyttä tähän kysymykseen ja

tutkia sen monimutkaista ongelmaa. Meidän sukellusveneittemme miehistön

suoritukset ovat kautta aikojen säteilevän loistavia sankaritekoja,

joista isänmaa ja laivasto voivat ylpeillä.

Vuodenvaihteessa 1917/18 saatoin vedota merilaitoksen mielipiteeseen

sukellussotakysymyksessä. Sen käsitys oli toivehikas. Tosin minä olin

tullut epäilevämmäksi ja ajatukseni pysähtyivät väkisinkin siihen

mahdollisuuteen, että Yhdysvaltain uudet joukot alkavat keväästä 1918

alkaen saapua jatkuvasti Eurooppaan. Kuinka suuria joukkoja Amerikka

voisi lähettää, en osannut arvata; mutta varmasti saattoi otaksua,

etteivät ne ententelle voineet korvata Venäjän edustaman voiman

menetystä ja että voimasuhteet olisivat meille keväällä suotuisammat

kuin myöhemmin kesällä ja syksyllä, paitsi jos siihen mennessä

saavutimme suuren voiton.

Ylin armeijanjohto joutui syksyn lopulla pohtimaan laajakantoista

kysymystä: saattoiko se käyttää keväällä vallitsevia suotuisia suhteita

suureen taisteluun lännessä, vai pitikö sen, yrittämättä tätä,

rajoittua järjestelmälliseen puolustukseen ja vain suorittaa

sivuhyökkäyksiä, esimerkiksi Italiassa tai Makedoniassa.

Neliliittoa piti koossa vain Saksan aseiden voiton toivo.

Itävalta-Unkarin armeija oli väsynyt; se oli menettänyt 1.800.000

miestä vangiksi joutuneina, täyteväkeä puuttui. Sen taisteluvoima oli

vähäinen, Italiaa vastaan sillä oli suunnilleen riittävästi väkeä. Jos

Venäjä todellakin poistui taistelevien riveistä, saattoi toivoa, että

armeija edelleenkin olisi tehtävänsä tasolla. Epäiltävää oli

riittäisikö voimia muihin päämääriin. Oli luultavaa, että

Itävalta-Unkarin hallitus tekisi, niinkuin jo v. 1917, myöskin 1918

ilmoituksen, ettei armeija enää jonkun määräajan kuluttua voisi olla

taistelussa mukana. Oli suhtauduttava vakavasti mahdollisuuteen, että

Itävalta-Unkarin sotilaallinen voima todellakin oli jo loppumaisillaan.

Selvää oli, ettei sen poliittinenkaan voima tulisi kestämään hetkeäkään

kauemmin. Vain armeija piti vielä kaksoismonarkiaa koossa.

Bulgaarian armeijalla oli riittävästi täytejoukkoja; tosin oli

Bulgaariankin pakko kutsua riveihinsä vieraita aineksia. Joukot olivat

vuonna 1917 taistelleet auttavasti, armeijan henki oli kohonnut.

Liikenneolot kaikkialla rintaman selkäpuolella oli saatu

kuntoon. Saksalaisen armeijaryhmäkomennon ja muiden saksalaisten

komentoviranomaisten vaikutus oli kasvanut. Mutta tämä vaikutus ulottui

vain yhtä pitkälle kuin saksalainen komentovalta. Armeijaryhmäkomennon

koulussa edistettiin koko armeijan kasvatusta. Toimintaansa nojaten se

saattoi odottaa luottamuksella tulevia taisteluja. Minä neuvottelin

usein kenraali Gantshevin kanssa ja pyysin myöskin häntä puolestaan

toimimaan Bulgaarian armeijan voimistuttamiseksi. Hän piti sen asemaa

edellisen vuoden kokemusten perusteella varmana, vain Kreikan armeijan

asettaminen liikekannalle huolestutti häntä. Se, että hän vaatiessaan

Saksasta sotavälineitä ja joukkoja meni liian pitkälle, johtui hänen

tehtävänsä laadusta. Kaikki hänen sanansa ilmaisivat toivoa, että

saksalaiset voittavat länsirintamalla.

Bulgaaria oli miehittänyt kaiken sen, mitä se rauhan aikana halusi

pitää. Se oli voitostaan varma -- se ei ajatellut enää sotaa, vaan

ainoastaan, miten se tulisi nauttimaan voittonsa hedelmistä rauhan

aikana. Kansa ja armeija olivat sotaan väsyneitä. Radoslavovin hallitus

alkoi seisoa heikolla pohjalla. Maassa alkoi kiihoitus hallitusta ja

sotaa vastaan. Lähimpänä tarkoituksena oli saada toiset puolueet

valtion lihapatojen ääreen. Niin kasvoi vaara, että ententen vaikutus

Bulgaariassa pääsisi yhä suurempaan valtaan. Tämä vaara oli sitäkin

suurempi kun tähänastinenkaan hallitus ei estänyt meitä vastaan

harjoitettavaa propagandaa. Nyreys meitä kohtaan kasvoi Bulgaariassa

siitäkin syystä, että me emme valuuttasyistä ottaneet vastaan

riittävästi tupakkaa. Monet bulgaarialaiset katsoivat tästä kärsivänsä

vahinkoa. Yhdysvaltain edustaja, joka yhä oli Sofiassa, käytti tätä

tilannetta tavattoman taitavasti hyväkseen ja sai bulgaarialaiset

kohdistamaan suuret voiton toiveensa hyviin Sveitsin frangeihin.

Useille bulgaarialaisille oli kiusaus niin suuri, etteivät he sitä

kestäneet. He kääntyivät taas ententen puoleen, jolla puolen heidän

sydämensäkin aina oli ollut.

Bulgaariasta tulin ehdottomasti siihen käsitykseen, että se olisi

meille uskollinen niin kauan kuin meidän kävisi hyvin. Mutta jos meidän

voiton toiveemme vähenisivät, tai jos meillä olisi vastoinkäymisiä, no

niin, silloin olisi pakko kaiken käydä, niinkuin käynyt on. Miksipä

olisi kansojen elämässä toisin kuin ihmisten elämässä? Niin kauan

uskoin armeijan pitävän puoliaan kuin saatoin luottaa Bulgaarian

uskollisuuteen.

Turkki oli uskollinen liittolainen, mutta sen voimat olivat lopussa;

oliko se siihen itse syypää vaiko ei, oli samantekevää. Sen miesvoima

väheni nopeasti, sen armeija oli osaksi olemassa enää vain paperilla.

Palestiina joutuisi helposti Englannin saaliiksi, ellei siellä olevia

joukkoja vahvistettaisi. Jos ne lyötäisiin hajalle, olisi sillä

laajakantoiset, poliittiset seuraukset; sitä oli koetettava estää,

vaikkakaan sodan ratkaisu ei tulisi siellä tapahtumaan.

Saksassa vallitsi näennäisesti parempi henki kuin liittolaistemme

keskuudessa, mutta sielläkin se oli ilmeisesti voimakkaasti alentunut,

samoin oli myöskin mieliala laskenut. Kotimaan väestön tarmoa minä

kylläkin kuvittelin suuremmaksi kuin se oli. Minä toivoin

täyteväkikysymyksen järjestyvän.

Armeija oli kestänyt vuoden 1917 voitokkaasti; mutta samalla oli käynyt

ilmi, että jos länsirintama asettui pelkän puolustuksen kannalle, ei

sen kestävyys enää ollut taattu, entente kun käytti niin suunnattomasti

sotatarpeita. Sielläkin, missä taktilliset suhteet olivat aivan

säännölliset eivätkä niin epäsuotuisat kuin Wytschaeten kaaren tai

Laffaux'n mutkan taistelussa, olimme me menettäneet alueita ja

kärsineet raskaita tappioita. Nämä tappiot olivat suuremmat kuin

meidän hyvin johdetuissa hyökkäyksissämme. Vihollisen valtavat

taisteluvälineet olivat tehneet viholliselle paljon helpommaksi hyökätä

kuin meidän oli puolustautua. Tämä seikka tuli tietenkin sitä enemmän

näkyviin, kuta enemmän meidän jalkaväkemme sai nostoväen luonteen ja

kuta enemmän se suli, kun parhaat ainekset kuoleman ja haavoittumisen

johdosta joutuivat pois sen riveistä ja kuta tuntuvammin siinä kuri

höltyi.

Oli myöskin odotettavissa, että vihollinen ottaisi menneistä

taisteluista oppia, järjestäisi hyökkäyksensä leveille rintamille,

kuten Aisnen ja Champagnen rinnakkaistaistelussa huhti- ja toukokuussa

1917, ja koettaisi saavuttaa menestystä yllätyksen avulla.

Käytettävissä olevat valtavat sotatarvemäärät antoivat sille siihen

tilaisuuden.

Sotajoukolle oli tavattoman raskasta pysyä yhtämittaa odottavalla

puolustuskannalla. Oli jo paljon piilottelijoita. He tulivat heti

takaisin, kun taistelu oli päättynyt. Oli tullut säännöksi, että

divisioonassa, joka oli palannut taistelusta toivottoman vähälukuisena,

oli muutaman päivän perästä aivan toinen, paljoa edullisempi miesluku.

Joukot eivät enää vihollisen sotavälineiden raivoa vastaan osoittaneet

puolustuksessa vanhaa vastustuskykyä. Ne ajattelivat kauhulla edessä

olevia puolustustaisteluja ja ikävöivät liikuntasotaan. Romaaniassa,

Itä-Galitsiassa, Italiassa ja myöskin Cambrain taistelussa, missä

liikuntasota oli tullut kysymykseen, olivat saksalaiset joukot

suorittaneet loistavia sankaritekoja ja uudestaan osoittaneet olevansa

vihollista etevämmät, vaikkakaan niiden toimintakyky ei enää ollut niin

kestävää kuin v. 1914. Myös oli tullut näkyviin ilmiöitä, joista

päättäen liitokset eivät enää olleet niin lujat kuin sodan alussa. Yhtä

paljon kuin puolustus masensi joukkoja, kohotti hyökkäys niiden mieltä.

Hyökkäystä vaati armeijankin etu; puolustustaistelussa täytyi armeijan

vähitellen sortua vihollisen yhä vain musertavammaksi käyvän

sotaväline- ja mieslukuylivoiman alle. Se tunsi sen itse. Se toivoi

lännessä hyökkäystä ja odotti sitä Venäjän kukistumisen jälkeen syvällä

sielullisella helpotuksella. Minä ilmaisen tällä armeijan mielialan,

mitä tulee hyökkäykseen ja puolustukseen. Se kuvasti ajatusta, jonka

valtavaa voimaa en voinut olla tuntematta: vain hyökkäyksellä saattaa

lopettaa sodan. Monet ja etevimmät kenraalit olivat samaa mieltä.

Tietenkään en ole antanut sellaisten mielialojen johtaa toimintaani,

siihen oli vastuunalaisuudentunteeni liian suuri. Vain minun asiani on

ollut ratkaisevan ehdotuksen teko, siitä olen aina ollut tietoinen.

Joukkojen ja johtajien toivomus oli minulle vain kuvastimena, josta

saatoin nähdä, mitä sotajoukko itse tunsi voimakseen ja heikkoudekseen.

Meidän ja liittolaistemme asema ja armeijan tila vaativat hyökkäystä,

joka toisi pikaisen ratkaisun. Tämä voi tulla kysymykseen vain

länsirintamalla. Kaikki edellinen oli ollut vain päämäärään johtavia

keinoja ja tarkoittanut sellaisen tilanteen luomista, joka tekisi sen

mahdolliseksi. Tähän mennessä ei vielä ollut päästy sellaiselle

kannalle. Kuudella, seitsemällä divisioonalla me olimme voineet käydä

taistelua Italiassa. Lännessä ei sellainen voimankäyttö riittänyt. Minä

luovuin nyt kaikista aikeista hyökätä Italian tai Makedonian

rintamalla. Kaikki riippui nyt siitä, saatiinko riittävästi voimia

kootuksi hyökkäyksen tekoon lännessä.

Tähän vaaditaan valtavia taisteluvälineitä ja runsaasti joukkoja, jotka

ovat, samoin kuin niiden johtajatkin, hyökkäykseen harjoitettuja. Jos

tämä ehto voitiin ajoissa täyttää, silloin ei vain ollut mahdollista,

silloin suorastaan täytyi hyökätä. Hyökkäys on voimakkain

taistelumuoto, vain se tuo ratkaisun. Sitä todistaa jokainen

sotahistorian lehti. Hyökkäys on kuin vertauskuva siitä, että hyökkääjä

on vihollista voimakkaampi. Odottaminen olisi hyödyttänyt vain

vihollista, se kun tiesi varmasti saavansa lisäjoukkoja.

Olin täysin selvillä siitä, että hyökkäys lännessä olisi

maailmanhistorian vaikeimpia sotaliikkeitä. Minä en sitä salannut.

Myöskin Saksan kansan oli annettava kaikkensa. Kuta suurempi puute

miehistä oli, sitä lujempi täytyi Saksan sotatarmon olla, sitä

voimakkaampaa työtä vaadittiin hallitukselta sodankäynnin hyväksi. Ylin

armeijanjohto oli, kuten aikanaan Tannenbergin taisteluun, koonnut

ratkaisua varten kaikki, mitä eri sotatantereilta vain liikeni. Me emme

voineet milloinkaan tulla kyllin lujiksi. Toiselta puolen oli otettava

huomioon, että Euroopan rintamat olivat keskenään mitä lähimmässä

yhteydessä. Epäonnistuminen Italiassa, Makedoniassa tai idässä saattoi

ehkäistä meidän sotaliikkeitämme lännessä.

Saksalaisten joukkojen jättäminen Italian rintamalle oli turhaa.

Vuoden vaihteessa alettiin niitä kuljettaa pois. Me valvoimme

nyt vain sotataloudellisessa suhteessa etujamme miehitetyllä

italialaisella alueella, joka joutui Itävalta-Unkarin hallittavaksi.

Venäläis-romaanialaiselta rintamalta me kuljetimme huolimatta

Bulgaarian vastustuksesta bulgaarialaisia joukkoja Makedoniaan, jotta

sieltä voitaisiin saada vapaaksi muutamia saksalaisia joukko-osastoja.

Suurisuuntainen joukkojen siirto Galitsiasta ja Bukovinasta Ranskaan ja

Belgiaan oli pantu alulle. Oli myös välttämättä lopullisesti

ratkaistava kysymys joukkojen kuljetuksesta Balkanin niemimaalta ja

itärintamalta. Mutta meidän oli sitä ennen saatava selvyys siitä,

millaisiksi suhteemme muodostuisi Venäjään ja Romaaniaan ja mikä olisi

bolshevismin kanta ententeen ja neliliittoon -- ei vain sotaakäyvänä,

vaan myöskin vallankumouksellisena valtana. Tämä selvyys meidän oli

saatava pian. Oli joka tapauksessa selviydyttävä sangen laajasta

kuljetusliikkeestä. Amerikkalaisen vaaran vuoksi näytti olevan

välttämätöntä niin varhain kuin suinkin mahdollista ryhtyä taisteluun

lännessä. Kun armeijan tuli saada riittävästi aikaa harjaantua

hyökkäykseen, kävisi suunnitelman toteuttaminen mahdolliseksi

maaliskuun puolivälissä. Hevosilla oli silloin jo ainakin laitumilla

jotain syötävää. Tämäkin täytyi ottaa huomioon meillä vallitsevan

rehunpuutteen takia.

Jos asiat menisivät Brest-Litovskissa mieltä myöten, jos työ siellä

sujuisi hyvin, niin oli odotettavissa, että tähän aikaan voitaisiin

antaa valmiita taisteluvoimia voitokkaaseen hyökkäykseen lännessä.

Vitkastelu ei ollut hyväksyttävissä. Ilman muuta saattaa ymmärtää,

millä jännityksellä me seurasimme rauhanneuvottelujen kehitystä.