Saksan sisäiset olot kehittyivät yhä onnettomaan suuntaan.
Puolueet taistelivat valtiopäivillä hallitusta vastaan vallasta
ja tämä taistelu sai yhä jyrkemmän muodon. Yhä alastomammin ja
peittelemättömämmin ilmaisi tämä parlamenttarismi olemuksensa
ammattipoliitikkojen edustamana ja kaikenlaisiin iskusanoihin
verhoutuneena. Valtakunnankansleri t:ri Michaelis koetti taistella sitä
vastaan kuten ennenkin ja joutui varsin pian työnsä uhriksi. Hän
kulutti voimansa tähän taisteluun eikä saanut aikaa työskennellä sodan
hyväksi.
Yhdysvaltojen vastauksessa paavin noottiin oli Wilson jälleen yrittänyt
sekaantua Saksan sisäisiin asioihin ja koettanut saada kuilun kansan ja
hallituksen välille; tämä herätti valtiopäivillä paheksumista. Mutta
meillä ei ollut nytkään voimaa pyhällä vihalla torjua luotamme moista
tekoa.
Tapahtumat laivastossa kesällä 1917 osoittivat selvästi, miten pitkälle
vallankumouksellinen henki jo oli levinnyt. Oli kysymyksessä
laivastolakon kautta pakottaa rauhantekoon. Tähän hankkeeseen ei
kiinnitetty sitä huomiota, jonka se välttämättömästi olisi ansainnut;
vakava varoitus jäi tehottomaksi.
Hallituksen esiintyminen ei ollut voimakasta. Siinä tuntui koko ajan
heikolle hallitusvallalle ominainen epävarmuus. Valtakunnankansleri
t:ri Michaelis tunsi tosin selvästi vaaran, joka uhkasi riippumattomien
sosialimedokraattien taholta sodankäyntiä. Mutta hän ei ehkäissyt tämän
puolueen vallankumouksellista toimintaa. Heidän sanomalehdistönsä,
jonka turmiollinen vaikutus oli näytetty toteen, sai edelleenkin
levittää hajoittavasti vaikuttavia kirjoituksiaan.
Valtiopäivät eivät näkyneet laisinkaan ymmärtävän, mitä sota vaati,
huomattavat edusmiehet asettautuivat suojelemaan kansanedustajia,
joiden läheinen suhde laivaston tapahtumiin oli todistettu, jotka
pyrkivät vallankumoukseen ja horjuttivat mieskuria. Saksan kansa ei
saanut riittävästi tietoa tapahtumain tavattomasta vakavuudesta.
Laivastolle täytyi tällaisen menettelytavan tuottaa arvaamatonta
vahinkoa. Mutta armeijassakin keskusteltiin laivaston tapahtumista.
Asian ratkaisu teki syvän vaikutuksen.
Saksan kansan sotakuntoisuus oli heinäkuusta ohimenevän nousun jälkeen
vaipunut taas nopeasti arveluttavan matalalle tasolle. Henki, joka oli
syksyllä 1918 ja v. 1919 riisuva Saksan kansan aseista, alkoi olla
huomattavissa. Meidän anomukseemme, että saisimme ottaa käsiimme
sanomalehdistön johdon ja sisäisen valistustyön, ei Venäjän
vallankumouksesta ja laivaston tapahtumista huolimatta tullut
minkäänlaista vastausta, joka olisi ollut jossain määrin sopusoinnussa
aseman vakavuuden kanssa.
Sotaministeriön kanssa keskusteltuaan oli ylin armeijanjohto tullut
siihen tulokseen, että nyt oli viimeinkin perustettava erikoinen
virasto valtiojärjestyksen kumoamiseen tähtäävien hankkeiden
torjumiseksi. Tätä tarkoittavat esitykset menivät Berliiniin ja niistä
neuvoteltiin siellä valtakunnan viranomaisten kanssa. Mutta nytkään ei
saavutettu mitään. Ylimmän armeijanjohdon edustaja ehdotti nyt tätä
tarkoitusta varten osaston perustamista sijaisyleisesikunnan yhteyteen.
Siihen suostuttiin joka suhteessa. Sen toiminta sai kontrollin
luonteen, mutta työala tuli varsin pian korkeapoliittiseksi; oli
kuvaavaa, ettei hallitus kaikesta huolimatta suostunut ottamaan
haltuunsa tätä osastoa, kuten sen velvollisuus minusta olisi ollut ja
kuten olin tarkoittanut. Ylimmälle armeijanjohdolle ei jäänyt muuta
keinoa kuin taas ryhtyä tehtävään, joka ei kuulunut sen toimialaan!
Meidän sotataloudellisen elämämme epäkohdat tulivat yhä räikeämmin
näkyviin ja herättivät yhä suurempaa katkeruutta.
Meidän taloudellinenkin asemamme oli kärjistynyt. Raaka-aineiden puute
alkoi olla yhä tuntuvampi.
Elintarpeisiin nähden olimme selviytyneet, mutta hyvin vaikeata se oli
ollut. Talvella 1916/1917 ei ollut mahdollista kuljettaa perunoita.
Lanttujen täytyi tulla avuksi. Monet näkivät silloin nälkää. Keväällä
ja kesällä olivat varastot taas suuremmat. Mutta ne riittivät
ainoastaan Romaanian vehnän ja maissin ohella. Ryhtymällä suuressa
määrin ennenaikaiseen puintiin voitiin selvitä sen lyhyen ajan yli,
joka oli vanhan ja uuden sadon välillä. Me elimme siten etukäteen.
Hevosten ravinto oli hyvin niukalla; laiduntaminen, johon jo varhain
ryhdyttiin, auttoi paljon. Oli tullut huono kauransato eikä heinääkään
ollut saatu paljon. Saattoi jo ennakolta nähdä, että eläinten
ruokkiminen kävisi yhä vaikeammaksi.
Hiilensaanti näytti taatummalta kuin talvella 1916/17. Lämmitys oli
ollut välttävää.
Öljyvarat olivat tavattoman pienet; Romaanian tuotantoa oli
välttämättömästi kohotettava. Maaseutu kulki taas pimeitä talvi-iltoja
kohti.
Tulevaisuus näytti valtakunnankanslerin t:ri Michaeliksen erotessa
varsin vakavalta. Minä toivoin, että Venäjän tuhoutuminen, jota ei enää
käynyt epäileminen, sittenkin rohkaisisi mieliä. Tämä saattoi meidän
Italiassa saamamme loistavan menestyksen ja länsirintamalla
suorittamaimme sankaritekojen yhteydessä todellakin vaikuttaa
kohottavasti ja hälventää pettymystä siitä, ettei sukellussotamme
täysin vastannut toiveita. Ententen kansat eivät voineet samaan aikaan
vedota mihinkään samanlaiseen. Niillä oli ollut vain vastoinkäymistä,
mutta niillä oli vankka luottamus itseensä ja hallitukseensa ja ne
asettautuivat lujalla kansallisella mielellä tukemaan suurmiehiään,
jotka johtivat niitä voimakkaalla kädellä. Vastahakoiset ainekset eivät
voineet päästä tehoisiksi. Saksa oli onnettomuudekseen kulkenut
päinvastaista tietä. Valtiopäivät vastustivat lujaa johtoa, sotaa
vastustavat ainekset voittivat alaa kansassa. Kanslerien valtiollinen
johto pysyi olemattomana. Niin kehittyivät olosuhteet sotaakäyvissä
valtioissa yhä enemmän meidän vahingoksemme. Vihollisen toivo, että me
sisäisesti sorrumme, korvasi sen sotilaallisessa suhteessa kärsimät
pettymykset. Sellaisia ajatuksia ei meillä voinut olla mahtavimmista
vihollisistamme ja siitä johtui, hyvästä sotilaallisesta asemastamme
huolimatta, syvä erotus toisiaan vastaan taistelevien kansojen
voitontunteessa.
Tohtori Michaelista seurasi lokakuun lopulla kreivi v. Hertling. Hän
oli ensimmäinen valtakunnankansleri, jonka kruunu oli nimittänyt
valtiopäivien enemmistön mielipiteen mukaan. Näin pitkälle oli jo
vallan siirtyminen parlamentin hyväksi mennyt, se ilmeni myös useissa
ministerinnimityksissä. Tästä hetkestä alkaen oli valtiopäivien
enemmistö enemmän kuin ennen vastuunalainen Saksan kansan kohtalosta.
Ylin armeijanjohto sai tästä nimityksestä tietää vasta sitten, kun se
jo oli saanut varman muodon. Kreivi v. Hertlingin käsitys meistä oli
parantunut. Minulle hän oli tuntematon. Me odotimme hänen täyttävän ne
tehtävät, jotka hallituksen oli sodankäyntiin nähden suoritettava,
saavan aikaan voimakkaan johdon sisäänpäin, nostavan henkistä
sotakykyisyyttämme, ratkaisevan jo tohtori Michaelikselle tehdyt
ehdotukset täyteväen hankkimisesta ja saavan vihollista vastaan
tähdätyn propagandan varmaan käyntiin.
Minä asetuin uudestaan yhteyteen sotaministerin ja sotaviraston
päällikön kanssa, jona jo pitkän aikaa oli ollut kenraali Scheuch,
huomauttaen, että oli välttämätöntä saada lisätyksi armeijan tarpeiden
tuotantoa, mutta tälläkään kerralla ei heillä ollut tarmoa ryhtyä
toimeen. Epäilemättä olivat molemmat herrat sekavien sisäisten
olosuhteiden vaikutuksen alla ja tunsivat olevansa niiden kahleissa,
sen sijaan että olisivat niitä hallinneet.
Minä palasin siihen, mihin olin pyrkinyt syksyllä 1916 tekemissäni
anomuksissa: Saksan kansan kaikki voimat on todella saatava
palvelemaan voiton asiaa. Oli aivan ilmeisesti tullut näkyviin, että
siviiliasevelvollisuuslaki ei ollut tarkoitustaan vastaava, vaan että
se lisäksi vaikutti vahingollisesti. Se ei sitä paitsi asettanut
yksityisen työvoimaa tyydyttävästi isänmaan palvelukseen eikä armeija
saanut tarpeellisessa määrässä takaisin riveihinsä palvelusvapautusta
saaneita. Kysymys työnantajan ja työntekijän lähentämisestä, jonka
merkitys varsinkin siirtymäkauden taloudelle ja järjestykselle maassa
sodan jälkeisenä aikana oli niin tavattoman suuri, ei ollut hitustakaan
edistynyt.
Kenraali Scheuchin toivomusta noudattaen otimme me,
kenraalisotamarsalkka ja minä, vastaan vapaiden käsityöläisyhdistysten,
myöhemmin myöskin kristillisten käsityöläisyhdistysten ja
virkailijayhdistysten edustajia. Me huomautimme näille herroille
vakavasti, että oli aivan välttämätöntä saada tuetuksi ja rohkaistuksi
kotimaan mielialaa, sillä muuten kärsii siitä ehdottomasti myöskin
armeijan mieliala. Siviiliasevelvollisuuslain arvosteleminen ei ollut
meidän asiamme. Herrat lupasivat tukea meidän pyrkimystämme mielialan
kohottamiseksi ja sanoivat vastustavansa lakkoa; huomasin
mielihyväkseni että he tunsivat suuren vastuunalaisuutensa. He
ilmaisivat minulle joukon yksityisiä toivomuksia kotimaan
työväenoloihin nähden, jotka eivät tosin minua suoranaisesti koskeneet,
mutta herättivät kuitenkin mielenkiintoani. Ne toimitettiin
asianomaisiin virastoihin pyynnöllä että epäkohdat poistettaisiin.
Toivon, että minä keskustelun kuluessa sain herroille selväksi armeijan
ja kotimaan sisäisen yhteenkuuluvaisuuden ja että he huomasivat,
kuinka suureksi arvioin sisäisten olosuhteittemme merkityksen
sodankäynnillemme. He istuivat vieraina meidän päivällispöydässämme ja
tulivat varmaankin huomaamaan, että me kohtelimme kunnioituksella
toisin ajatteleviakin ja pyrimme yhteistyöhön isänmaan onneksi. Arvoton
juoru että vain "suurteollisuus" meidän luonamme kävi tuhkatiheään,
vaikeni sen johdosta hieman. Meitä innostivatkin aivan toiset
näkökannat. Me tunsimme johtavamme koko aseisiin tarttunutta kansaa
emmekä vain osaa silloin vielä aseellisesta kansastamme. Tässäkin
suhteessa me olimme vastakohtana, vaikkakaan ei jyrkässä
muodossa, hallitukselle, joka tietoisesti nojasi valtiopäiväin
vasemmistoenemmistön edustamaan demokraattiseen ja radikaaliseen
kansanosaan, toisen osan pysyessä aivan eristettynä. Lainsäädännön
vasemmistuminen, joka helpotti lakkoja ja jätti työnhaluiset
suojattomiksi, joka nuorisolle antoi yhteenliittymisoikeuden ja
yhdistymisvapauden ja antoi heidän raaistua, sen sijaan että
olisi heitä kasvattanut, sekä samanaikaiset oikealle tähdätyt
rankaisumääräykset osoittavat tänään selvästi jokaiselle, mitä tietä
hallitus kulki.
Minä keskustelin sotaministerin kanssa kotimaassa vallitsevista
valitettavista ilmiöistä ja viittasin muun muassa minun mielestäni
epätyydyttävään sanomalehdistön valvontaan. Varusväkeä koskevat seikat
tulivat keskustelunalaisiksi. Täytejoukkojen opetus ja kuri jättivät
paljon toivomisen varaa, sotilaallinen tervehdys tapahtui joko
huolimattomasti tai jätettiin kokonaan tekemättä. Varusväki työskenteli
epäilemättä hyvin vaikeissa oloissa. Täälläkin tuntui yhä enemmän
sopivien upseerien puute. Rintama-armeija ei tietenkään voinut
luovuttaa kenttäpalveluskykyisiä, mutta oli kuitenkin saatavissa joukko
sodassa vioittuneita upseereja, jotka olivat säilyttäneet vanhan
tarmonsa. Mutta hekin läksivät pois muuanne, ja kotimaan tavattoman
huonot palkkaussuhteet pakottivat heitä usein siihen. Tässäkin olisi
vain suuripiirteinen toiminta voinut saada muutoksen aikaan. Yhä
edelleen antoi täytejoukko-osastojen tila sotaministeriölle aiheen
mahdollisuuden mukaan vahvistaa toimivan armeijan rekryyttikeskuksia,
jotta täytejoukot joutuisivat mahdollisimman pian pois kotimaasta
ja voisivat kosketuksissa rintaman kanssa kehittyä lujiksi
sotamiehiksi. Vuoden 1899 ikäluokka siirrettiin talvella 1917/18
kenttärekryyttikeskuksiin.
Jotta täyteväen saanti sodan jatkuessa olisi taattu, otin tämän
kysymyksen uudestaan harkittavakseni. Minä pidin täyteväkikysymystä
niin perin tärkeänä, että myöskin kansan tuli ottaa siihen osaa. Vain
siten se voisi selvitä, vain siten voisi kansa selvästi nähdä ja
ratkaista oman kohtalonsa. Syyskuun 10:ntenä 1917 oli ylin
armeijanjohto tehnyt valtakunnankanslerille tästä asiasta vakavia
esityksiä. Kenraalisotamarsalkka oli kirjoittanut:
"Armeijalla on nykyään aivan riittämättömästi täyteväkeä, varsinkin
puuttuu harjoitettua täyteväkeä arveluttavassa määrässä kaikkien
aselajien alalla...
"Jollei armeijalle onnistuta toimittamaan sen tarvitsemaa täyteväkeä,
niin käy sodan loppu kysymyksenalaiseksi."
Paitsi sotatarmon kohottamista ja laajempaa valistustyötä vaati
täyteväen saaminen mielestämme siviiliasevelvollisuutta koskevan
lain parantamista, työmiesten työtehon kohottamista. Sitä paitsi
tuli teollisuuden alalta luovuttaa mahdollisimman paljon
kenttäpalveluskuntoista väkeä keväällä v. 1918 sekä pitentää
asevelvollisuusaikaa. Kirjelmä päättyi:
"Mutta velvollisuuteni vaatii minua tehostamaan, että asema muodostuu
ehdottomasti kriitilliseksi, ellemme tarmokkaasti ja heti toimi. Jos
tässä mielessä toimimme, niin on armeija vievä sodan hyvään päätökseen.
"Kaikilta virastoilta, joiden alaisia edelläkäsitellyt kysymykset ovat,
vaaditaan siis suunnatonta vastuunalaisuutta. Varsinkaan eivät
valtiopäivät, ammattiyhdistykset j.n.e. saa olla epätietoisia siitä,
että ne epäröinnillä tai toimettomuudella ottavat niskoilleen raskaan
syyllisyyden.
"Ei tarvinne huomauttaa, että nopea toiminta on tarpeen, kun kuukausia
on hyödyttömästi kulunut."
Tästäkään kirjelmästä ei ollut mitään tulosta. Saivatko valtiopäivät
tästä tietoa, on minulle tuntematonta.
Opittuani tuntemaan valtakunnankansleri kreivi v. Hertlingiä tulin
vakuutetuksi ja sain pian ottaa lukuun, ettei tämäkään mies ollut
mikään sotakansleri. Kreivi v. Hertling oli tavallaan lähtenyt
eduskuntaenemmistöstä ja hän asettui kokonaan sen kannalle ja
sopimusrauha-ohjelman kannattajaksi. Hän lausui tämän päivänselvästi
ensimmäisessä suuressa puheessaan saamatta ententen taholta
minkäänlaista vastakaikua. Hän nimitti itseään "sovintokansleriksi".
Minä luulen, ettei aika ollut vielä kypsä sovintoon. Me tarvitsimme
kansleria, joka omistautui kokonaan korkean asemansa sotaisille
tehtäville, toimi voimakkaasti ja tarmokkaasti ja selitti kansalle sitä
uhkaavat vaarat. Kaikkea tätä vastaan puhui kreivi v. Hertlingin
luonne. Hänellä oli taito kohdella valtiopäiväpuolueita, mutta hän
antoi niille kuitenkin silloinkin perään, kun sodankäynti vaati toisin.
Rehellinen tahto saattoi kreivi v. Hertlingin ottamaan toimen vastaan;
mutta aika vaati voimakasta personallisuutta. Työtaakka oli hänen
korkealle iälleen ja heikontuneelle terveydelleen liian suuri.
Pitäisikö minun se taas Hänen Majesteetilleen sanoa? Kuka olisi tuleva
kansleriksi, sen jälkeen kun keisari uudelleen oli ilmoittanut olevansa
ruhtinas v. Bülowin ja suuramiraali v. Tirpitzin nimittämistä vastaan?
Kuka oli se mies, joka muurin aukkoon asettuisi taistelemaan ja
päämääriensä vastustamattomalla voimalla yhdistäisi kansan ja johtaisi
sitä? Monet olivat jo tulleet luokseni ehdottaen minua kansleriksi.
Tämä ajatus oli epäonnistunut, joskin tarkoitus oli hyvä. Työ, joka
minun oli suoritettava, oli summattoman suuri; voidakseni johtaa
maailmansotaa, täytyi minun vallita sotakoneistoa. Tämä kysyi jo
tavatonta työvoimaa. Mahdotontahan oli sen lisäksi vielä ottaa vastaan
niin merkillisen kömpelösti työskentelevän hallituksen johto, joka
vielä paljon suuremmassa määrin vaati miehen kokonaan. Lloyd George ja
Clemenceau saattoivat olla diktaattoreja, mutta sodankäynnin
yksityisseikkojen kanssa he eivät olleet tekemisissä. Saksa tarvitsi
diktaattoria, joka oli Berliinissä eikä suuressa päämajassa. Tällaisena
diktaattorina täytyi olla mies, joka täydellisesti näki ja tunsi
kotimaan olot. Häntä olisi Berliini mahdollisesti seurannut. Minä en
voinut ottaa vastaan tätä tehdä. Taistelin itseni kanssa ja se selveni
minulle. Minua ei pidättänyt vastuunalaisuuden pelko, vaan selvä tieto,
ettei yhden ihmisen voima riitä samalla aikaa johtamaan kansaa
kotimaassa ja vihollista vastassa seisovaa armeijaa tässä kansan- ja
maailmansodassa kaikkien vastustusten ja ristiriitojen keskellä, joita
minä huonoon huutoon joutuneen militarismin edustajana olisin
kaikkialla kohdannut. Olosuhteet olivat kuitenkin koko lailla
toisenlaiset kuin aikaisemmissa sodissa. Kaikenlaiset vertailut, joita
minuun nähden tällöin tehtiin, olivat epäonnistuneita; ajalle ja
olosuhteille ei ollut mitään vertauskohtia löydettävissä. Fredrik Suuri
oli yksinvaltias ja hänellä oli arvovalta Jumalan armosta, Napoleon
tiesi ainakin loistavan nousunsa alussa, että hänellä oli koko Ranska
takanaan. Yksi asia oli kuitenkin varma, vallan piti olla yksissä
käsissä.
Minun ei auttanut muuta kuin oman valtavan rintamatyöni ohella yhä
edelleen kamppailla hallituksen kanssa saadakseni sen, mitä sotajoukko
viimeiseen ja ratkaisevaan voittoon tarvitsi. Minä olin tietoinen
tehtäväni vaikeudesta, mutta toivoin, että Venäjän kukistuminen tekisi
mahdolliseksi onnellisen ratkaisun. Tässä suhteessa erosi nykyinen
asemani heinäkuussa 1917 vallinneesta asemasta, jolloin ensimmäinen
sotakansleri erosi.