Saksan valtiopäivien rauhaa koskeva päätöslauselma oli aiheuttanut sen,
että Vatikaani ryhtyi rauhanvälittäjäksi. Elokuun keskivaiheilla
saatettiin julkisuuteen paavin elokuun 1:senä laatima rauhannootti,
jossa hän vetoaa sotaakäyvien valtojen päämiehiin.
Tässä nootissa kannatettiin rauhaa ilman aluevaltauksia ja
sotakorvauksia ja siinä vaadittiin meiltä paljon, ententelta vähän.
Saksan yleinen mielipide suhtautui siihen samalla tavalla kuin se
heinäkuussa oli suhtautunut valtiopäiväin rauhaa koskevaan
päätöslauselmaan. Oikeistoa edustava sanomalehdistö asettui sen suhteen
torjuvalle kannalle, enemmistöpuolueiden sanomalehdet suhtautuivat
siihen suopeasti ja vetosivat myös vihollismaiden järkevämpiin
aineksiin kehoittaen niitä asettumaan rauhannootissa lausuttujen
periaatteiden kannalle. Ententen sanomalehdistö yleensä asettui
kielteiselle kannalle ja sillä kannalla se myöhemminkin pysyi.
Hallitusten suhtautuminen noottiin oli samansuuntainen kuin kunkin maan
sanomalehdistön.
Valtakunnankansleri t:ri Michaelis luki meille Kreuznachissa
rauhannoottiin laatimansa vastausehdotuksen. Mielestäni ei tämä
rauhanhanke voinut antaa suotuisia tuloksia. Valtakunnankanslerin
vastaus ei ollut minun katsantokantani kanssa sopusoinnussa. Mutta minä
en lausunut arveluitani, tein ainoastaan vähäpätöisiä huomautuksia ja
esityksiä. Näihin puhtaasti teoreettisiin rauhanhankkeisiin nähden
täytyi minun asettua odottavalle kannalle, vaikkakin yhtämittainen
rauhasta puhuminen alkoi minusta tuntua hyvin vastenmieliseltä ja
vaikka pidinkin sitä sodankäynnillemme turmiollisena. Luodessani nyt
silmäyksen taaksepäin kadun syvästi, etten aikanaan kaikin voimin
ryhtynyt näitä hankkeita vastustamaan. Toivoinhan minäkin rauhaa ja sen
solmiminen oli valtiomiesten asia, mutta mielestäni oli lyhytnäköistä
puhua yhtämittaa kansalle rauhan mahdollisuudesta niin kauan kuin
vihollinen hautoi tuhoajatustaan. Ententen menettely rauhankysymyksen
suhteen oli kaukonäköistä ja esikuvaksi kelpaavaa.
Itävalta-Unkarin ja meidän vastauksemme paavin noottiin oli suopea,
monin paikoin diplomaattisesti myöntyvä. Vastauksen laatimistyöhön
kutsutun seitsemän kansanedustajan toivomuksesta otettiin
vastaukseen myöskin viittaus valtiopäivien rauhan asiassa tekemään
päätöslauselmaan, minkä kautta kantamme rauhankysymykseen nähden tuli
selvästi ilmaistuksi.
Entente asettui noottiin nähden torjuvalle kannalle tai ei antanut
mitään asiallista vastausta. Paavin hanke ei johtanut mihinkään
tuloksiin. Kävi niinkuin ennenkin oli käynyt. Saksan kansa tahtoi
rehellisesti rauhaa, mutta entente ei sitä halunnut. Se teki meidän
maassamme ja puolueettomissa maissa melutonta mutta tehoisaa
kiihoitustyötä "sopimusrauhan" iskusanallaan, mutta jos tuli
kysymykseen sellaisen rauhan tekeminen, väistyi se heti. Nyt kuten
ennenkin oli ententella vain yksi ajatus sodan suhteen: Saksa on
tuhottava. Paavin hanke ei voinut menestyä. On ollut nyt omituista
nähdä, että paavi on pidetty syrjässä Versaillesin neuvotteluista.
Rauhannootistaan ei paavi saanut ententelta kiitosta.
Kun valtakunnankansleri t:ri Michaelis otti vastaan virkansa, ilmoitin
minä hänelle, että herra Hugo Stinnes tunsi Japanin Tukholmassa olevan
lähettilään ja että hän oli antanut meille toiveita. Hän oli
aikeissa matkustaa Tukholmaan ja toivoi tapaavansa lähettilään.
Valtakunnankansleri otti tämän vuoksi puheilleen herra Stinnesin.
Kuinka asia sittemmin kehittyi, ei ole minun tiedossani.
Elokuun lopulla tai syyskuun alussa levisi äkkiä huhu, että
meillä olisi tilaisuus ryhtyä ententen kanssa neuvotteluihin.
Valtakunnankansleri ja herra v. Kühlmann, josta valtakunnankanslerin
vaihtuessa oli tullut ulkoasiainviraston valtiosihteeri, puhuivat siitä
salaperäisesti. Eversti v. Haefteniltä kuulin, että yhdenaikaisesti
Englannin entisen ministeripresidentti Asquithin heinäkuun 29:ntenä
pitämän puheen ja siihen liittyvien Lloyd Georgen lausuntojen kanssa
oli eräästä puolueettomasta maasta ilmoitettu, että Englanti odotti
selitystä aikeistamme Belgian suhteen. Valtakunnankansleri sanoi
minulle nyt, että aloite keskusteluihin ryhtymiseen oli tullut
Englannista. Luonnollisesti tulin iloiseksi: Jos Englannissa oli
syntynyt rauhaan taipuva mieliala, olivat rauhanmahdollisuudet nyt
suuremmat kuin ennen, jolloin me yksipuolisesti olimme rauhaa
toivoneet. Arvostelin sen vuoksi nyt rauhankysymystä suopeammin kuin
ennen.
Valtakunnankanslerin kanssa käsittelimme nyt Belgian kysymystä
monipuolisesti.
Päämäärämme oli Belgian liittäminen Saksaan taloudellisessa suhteessa.
Tällöin otettiin huomioon, että Belgia jo ennen sotaa oli läheisissä
taloudellisissa suhteissa Saksaan. Valtakunnan hallitus luuli, että
tästä voidaan saada kiinnekohta keskusteluille Englannin kanssa. Minä
toivoin, että valtiosihteeri v. Kühlmann syyskuun lopulla
valtiopäivillä pitämässään puheessa antaisi Belgian suhteen mainittuun
suuntaan käyvän selityksen. Syyskuun 20:ntenä oli eversti v.
Haeftenillä tilaisuus keskustella tästä asiasta. Valtiosihteeri asettui
kuitenkin torjuvalle kannalle ja lausui: "Kuka on Teille sanonut, että
minä aion myydä hevosen (Belgian)? Minun on ensin se asia ratkaistava.
Toistaiseksi ei koni ole myytävänä." Lokakuun 9:ntenä pitämässään
puheessa ei hän maininnut Belgiaa, vaan lausui, valtiopäiväin
osoittaessa hänelle myrskyistä suosiotaan, Elsass-Lothringenista ja
valtakunnan alueen koskemattomuudesta:
"Niin kauan kuin saksalainen käsi jaksaa kantaa kivääriä, ei
valtakunnan alueen, isiemme kunniakkaan perinnön, koskemattomuus voi
tulla minkäänlaisten neuvottelujen tai myönnytysten alaiseksi."
Tällä emme siis olleet päässeet Englantia askeltakaan lähemmäs.
Rauhanmahdollisuuksista ei ollut sittemmin puhetta. Tiedustellessaan
asiaa valtiosihteeri v. Kühlmannilta ei ylin armeijanjohto saanut
selvää vastausta. Tunsin pettyneeni ja kaduin, että olin antanut
toiveille valtaa. Vain tästä syystä olin pyytänyt, ettei
valtakunnankansleri pitäisi suurta puhettaan, jonka hän aikoi pitää
syyskuun lopulla. Pelkäsin nimittäin, että se vähentäisi
rauhanmahdollisuuksia. Olisi sittenkin ollut parempi, jos hän olisi
puhunut. Hänen suhteensa erinäisiin valtiollisiin puolueisiin oli
sellainen, että mielestäni on kuitenkin epävarmaa, olisiko hän voinut
saada valtiopäivät ja kansan yhtymään, kuten hän itse toivoi. Hän
asettui vastustamaan näiden puolueiden pyrkimyksiä päästä valtaan,
mutta valtiopäiviin ei hänellä ollut itselläänkään mitään suhteita.
Odotin myös jonkinmoisia tuloksia Brüsselissä toimivan
ulkoasiainviraston edustajan v. der Lanckenin suhteista ranskalaisiin
valtiomiehiin. Herra v. der Lancken matkusti kyllä Sveitsiin, mutta
ranskalainen herra ei sinne saapunutkaan.
Sattumalta kuulin vielä, että valtiosihteeri v. Kühlmann oli
rauhankysymyksen vuoksi asettunut yhteyteen Brüsselissä olevan Espanjan
lähettilään kanssa.
Vain nämä rauhanhankkeet tulivat minun tietooni vuonna 1917. N.s.
presidentti Wilsonin tarjouksesta, jonka müncheniläinen herra Jaffe oli
jättänyt ulkoasiainvirastolle, olen minä vasta toimestani erottuani
lukenut sanomalehdistä.
Mainittujen salaperäisten rauhanhuhujen yhteydessä oli kruununneuvoston
kokoontuminen Berliiniin syyskuun 11:ntenä. Pidin velvollisuutenani ja
virkatehtäviini kuuluvana vielä kerran selvään lausua julki, mitä Saksa
tässä sodassa hankittujen kokemusten nojalla tarvitsi turvatakseen
tulevaisuutensa ja esitin tässä tilaisuudessa ja muulloinkin syksyllä
vuonna 1917 käsitykseni asemasta seuraavaan tapaan:
"Sisäinen tilanne on asianomaisten alojen edustajain ilmoitusten mukaan
rehun ja kivihiilen puutteen vuoksi vaikea. Ikävä kyllä ovat
kivihiilipulaamme kärjistäneet edellisinä kuukausina sattuneet
laiminlyönnit. Rahataloutemme asema on erittäin vakava. Valtiopäiväin
enemmistö ei ole syytön sisäisen tilanteemme kireyteen. Työväki- ja
samalla myös täytejoukkokysymys on huolestuttava. Mutta olen sitä
mieltä, että nämä sisäiset vaikeudet täytyy valtakunnan nykyisen
hallituksen lujalla johdolla kyetä voittamaan. Joka tapauksessa ne ovat
voitettavissa."
Venäjän luhistumisen vuoksi pidin meidän sotilaallista asemaamme
ententen asemaa parempana, mutta lausuin siitä:
"Siitä huolimatta minä olen sitä mieltä, että meidän olisi pyrittävä
rauhaan ennen talven tuloa, jos rauha antaa meille, mikä on meille
välttämättömintä, mitä me tarvitsemme turvataksemme vastaisen
taloudellisen kehityksemme, ja jos sen kautta taloudellisesta ja
sotilaallisesta asemastamme tulee sellainen, että voimme levollisesti
suhtautua uuteen puolustussotaan."
Käsitellessäni niitä sotilaallisia ja sotataloudellisia päämääriä,
joihin meidän tulisi pyrkiä, otin lähtökohdakseni ennen sotaa
vallinneet rajasuhteet ja sodan aikana ilmenneet tosiasiat. 3-vuotisen
sodan kestäminen oli meille mahdollinen ainoastaan siten, että Saksassa
oli riittävästi kivihiiltä sekä rautaa ja elintarpeita niin runsaasti,
että ne, kun niitä saatiin lisää valtaamiltamme alueilta ja
puolueettomista maista, riittivät, rauta tyydyttävästi, elintarpeet
vain sikäli, että me, vihollisen saarron alaisina kun olimme, voimme
jatkaa elämäämme, jos rajoitimme ruoka-annokset pienimpään mahdolliseen
määrään. Vain sen kautta, että olimme tässä sodassa, johon meidät
pakotettiin, hyökkäyskannalla ja laajensimme aluettamme länteen ja
itään, saatoimme säilyttää henkemme. Olisimme olleet auttamattomasti
hukassa, jos olisimme pysyneet omilla rajoillamme.
Häviömme ei olisi vältettävissä, jos vihollinen olisi saanut pitkäksi
aikaa haltuunsa saksalaisia alueita. Me olisimme kuolleet nälkään,
sotataloutemme olisi tuhoutunut. Kivihiilen, raudan ja elintarpeiden
merkitys sodankäynnille oli tunnettu jo ennen tätä sotaa. Mutta vasta
nykyinen pitkä sota on osoittanut maailmalle selvästi, mikä ratkaiseva
merkitys on kivihiilellä ja raudalla. Ennen sotaa tajuttiin kyllä, mikä
vaara uhkasi Ylä-Schlesian kivihiilialuetta. Miljaardisuostunnassa
jäivät myös tämän alueen suojelemista tarkoittavat toimenpiteet
sikseen. Voimalähteitämme lännessä pidettiin turvattuina joukkojen
sijoituksella.
Kivihiili- ja rauta-alueemme asema maamme rajojen lähellä oli yhtä
epäedullinen kuin strateeginen asemamme Euroopan keskellä. Jokaisen
muun maan asema oli parempi. Ylä-Schlesiassa olivat rauta- ja
kivihiilikenttämme aivan vihollismaan rajalla. Sama oli lännessä
Lothringenin malmi- ja Saarbrückenin kivihiilialueen laita.
Ala-Reinin--Westfaalin teollisuusalue ei ollut millään tavoin suojattu
Belgiaa vastaan. Keski-Saksan ruskohiilialueiden merkitys oli
edellisten rinnalla vähäinen.
Hävitysaseitten alalla oli sodassa suuresti kehitytty. Kanuunain
kantavuus oli suurentunut, lentäjien toimintapiiri laajentunut. Mutta
näitten toiminta riippui useista ehdoista. Jokainen kauas ampuvan
kanuunan kuula ei vielä merkinnyt sitä, että työnteko sen kantamilla
olisi pysähtynyt. Sen me tulimme huomaamaan pommittaessamme keväällä
1918 ranskalaisia kivihiilikaivoksia ja usein muulloinkin. Lentäjien
toiminta on sääsuhteista riippuvainen. Ellei niin olisi laita, olisimme
me voineet useammin pommittaa Lontoota ilmasta. Kun arvostelin kaikkea
sitä merkitystä, mikä uusilla sodankäyntivälineillä olisi vastaisessa
sodassa, täytyi minun tietenkin ottaa huomioon yllämainitut
rajoitukset. Lähtökohdaksi otin maamme rajat ja poliittisen aseman
sellaisena kuin ne olivat 1914.
Oli odotettavissa, että vihollinen viimeistään heti kun armeija oli
pantu liikekannalle kävisi, suuria ammusmääriä ja lentäjäjoukkoja
käyttäen, meidän sotateollisuutemme voimalähteiden kimppuun. Vahvat
rajalle sijoitetut lentäjä-osastot ja lentosuojelus voisi olla turvana
ilmasta päin uhkaavaa vaaraa vastaan. Mutta lentohyökkäystä emme voisi
estää emmekä tehdä mitättömäksi pommien vaikutusta. Emme voineet
myöskään turvata aluetta kauas kantavain kanuunain ammuksilta.
Tällaista vihollisen rynnäkköä seuraisi vihollisarmeijain hyökkäys.
Luonnollisesti ei voida sanoa, miten sotaliikkeet yksityiskohtaisesti
kehittyisivät. Varmana kuitenkin voi pitää, että ainakin suuri ja
joka tapauksessa määräävästi vaikuttava tuotannon aleneminen
sotateollisuudessamme tapahtuisi ja se olisi mitä raskain isku Saksan
työväelle. Olematta onnettomuusprofeetta saattaa sanoa asiain voivan
kehittyä niin, että me jo ensi päivinä kärsisimme häviön ja koko sota
olisi menetetty. Meidät tapettaisiin niinkuin makuulla oleva jänis.
Ei luonnollisesti ollut kysymystäkään pitkälle menevien johtopäätösten
tekemisestä näiden tulevaisuusmahdollisuuksien perusteella. Emme voisi
esimerkiksi vaatia rajan siirtämistä kauemmas Ranskaan. Oli tyydyttävä
siihen mikä oli välttämättömältä. Ylä-schlesialaisen kivihiili- ja
lothringenilaisen malmialueen lähellä riittäisi meille muutaman
kilometrin levyinen suojaava maakaistale turvaamaan nykyistä aluettamme
sodan vaurioilta. Kivihiilen ja vasken esiintyminen tällaisella
suojelevalla maakaistaleella, sekä Puolassa että Brieyn luona, ei ole
vaikuttanut ratkaisevasti lausumiini toiveisiin. Luonnollista on, että
tämä suojakaistale ei sellaisenaan ole riittävä turva. Rauhan aikana on
siellä välttämätöntä pitää voimakas sotilasvartiasto. Kuitenkin jäisi
näitten tärkeiden alueiden suojeleminen aina puutteelliseksi ja siitä
juuri johtuu välttämättömästi, että Ala-Reinin--Westfaalin
teollisuusalue on tehokkaasti turvattava vihollisen hyökkäyksiltä.
Tämän alueen suuren merkityksen sekä rauhan- että sota-ajan taloudelle
olin oppinut tuntemaan ollessani Düsseldorfissa rykmentinkomentajana ja
nyt ensimmäisenä kenraalimajoitusmestarina. Kaikesta tästä voitiin
tehdä ainoastaan seuraava johtopäätös: Belgia ei saa olla vihollisen
rintamaansijoitusalueena. Tämän maan puolueettomuus on mielestäni aina
ollut harhakuva, jota käytännöllisessä elämässä ei voida ottaa
huomioon. Belgian oli liityttävä kiinteästi taloudellisilla
eduilla Saksan yhteyteen, johon sillä jo ennestään oli vahvoja
kauppapoliittisia suhteita. Se tulisi olemaan itsenäinen valtio, jossa
flaamilaisillakin olisi oikeutensa. Tämän vanhan germaanilaisen heimon
väkivaltainen kohtelu kuuluu ihmiskunnan historian hirmutöihin.
Mielestäni oli kuitenkin välttämätöntä, että saksalaisilla olisi ensi
vuosina jonkinmoinen miehitysoikeus maassa. Saksalaiset joukot voitiin
Maas-joen linjalta Liègen luota poistaa vasta sen jälkeen kun Belgian
taloudellinen liittyminen Saksaan oli tapahtunut ja kun Belgia oman
etunsa vuoksi pysyisi Saksan kanssa liitossa.
Minä en kannattanut sitä ajatusta, että Flanderin rannalle
rakennettaisiin Saksan laivaston tukikohta. Tämä suunnitelma oli liian
vähän harkittu ja sotilaallisesti epäselvä. Minä kirjoitin siitä:
"Ala-Reinin--Westfaalin teollisuusalue olisi täysin turvattu -- siinä
tapauksessa, että Doverin--Calais'n tunneli rakennetaan -- ainoastaan
siinä tapauksessa, että me valtaamme sotilaallisesti koko Belgian ja
pääsemme siis Flanderin rannikolle. Sitä emme nyt voi tehdä. Herää
kysymys, voimmeko tämän syyn vuoksi jatkaa sotaa. Mielestäni meidän
tulee niin tehdä, jos englantilaiset saavat maa-alueen (Calais'n)
Ranskassa. Elleivät he sitä ota haltuunsa, ei meillä ole syytä
Flanderin rannikon omistamisen vuoksi jatkaa sotaa yli talven."
Minulle ilmoitettiin siihen aikaan usein, että Englanti aikoo pitää
hallussaan Calais'n. Siitä syystä mainitsin sen kirjoituksessani.
Mielestäni oli myös tärkeää, että Luxemburg saatettaisiin lähempään
yhteyteen Saksan kanssa.
Jos länsirajan olot järjestettäisiin tähän suuntaan, olisimme me sillä
taholla päässeet siihen, mikä oli tarpeellista Saksan tulevaisuuden
turvaamiseksi sotilaallisessa ja taloudellisessa suhteessa.
Idässä olivat Saksan rajat sopimattomat kauttaaltaan, eikä ainoastaan
Ylä-Schlesian kivihiilialueen turvaamista silmällä pitäen. Vuoden 1914
sotaretki oli osoittanut, kuinka vaikeaa meidän oli pitää hallussamme
Veikselin itäpuolella olevaa aluetta. Itä-Preussin maakunta, joka oli
sodasta tavattoman paljon kärsinyt, oli ansainnut turvakseen erityisen
maakaistaleen.
Kauas länteen Preussin sisään pistäytyvä puolalainen alue oli
isänmaamme puolustamiselle tuottanut huomattavan suuria sotilaallisia
haittoja. Nekin olivat kaikessa räikeydessään tulleet näkyviin syksyllä
1914, kun suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh siellä johti suurta
rynnäkköä Preussin rajaa vastaan. Näytti mahdottomalta voida poistaa
näitä haittoja kokonaan aluevalloituksilla. Sitä vastoin oli
strateegisesti välttämätöntä, että Danzigin ja Thornin välistä kapeaa
kaistaletta levennettäisiin etelässä ja Ylä-Schlesian hiilialueelle
hankittaisiin suojavyöhyke.
Rajaolot eivät sen kautta käyneet suotuisammiksi, että saimme
Kuurinmaan ja Liettuan yhtymään meihin. Mutta jos maan etelärajalle
Veikselin itäpuolelle olisi saatu suojavyöhyke ja Thornin eteläpuolelle
laajennus aikaan, silloin voitiin täydentämällä rautatieverkkoa poistaa
monet haitat. Kuurinmaa ja Liettua voisivat parantaa meidän
muonitusmahdollisuuksiamme, jos meidän jossakin myöhemmässä sodassa
vielä kerran olisi turvauduttava omiin voimiimme.
Tällä itärajan uudestaan järjestämisellä olisi myöskin saavutettu se,
mikä näytti olevan Saksan sotilaalliselle ja taloudelliselle
turvallisuudelle välttämätöntä. Mutta edellytykseksi jäi, ettei Puolan
kysymys saisi itävaltalaista ratkaisua ja että Puola pyrkisi
taloudellisesti liittymään Saksaan taikka mahdollisesti myös uudestaan
Venäjään.
Minun toiveeni menivät vielä vähän pitemmälle. Kuurinmaan ja Liettuan
asukkaiden tuli antaa Saksalle uusia ihmisvoimia. Että ihmiset
merkitsevät voimaa, sen huomasin joka päivä sodassa. Ihmismääriin
perustui ententen suuri ylivoima. Kunkin alueen väestö saattoi Saksan
valtakunnan suojassa säilyttää kansallisuutensa. Puolalaisväestön
lisääntyminen suojavyöhykkeellä ei ollut suotavaa, mutta kun
sotilaallinen välttämättömyys johti siihen, oli raskaatkin epäilykset
tukahutettava. Toivottu saksalaisten siirtyminen joukoittain näille
väljille itäalueille ja ulkomailla olevien saksalaisten kerääntyminen
sinne, mikä jo v. 1915 oli valtakunnankanslerin pyrkimyksenä muutamiin
rajaseutuihin nähden, voisi tulevaisuudessa tuottaa meille ihmisvoimain
lisäyksen.
Saksan maailmantaloudelliseen asemaan nähden suunnittelin rauhan
varalle kauppapoliittisia etuja Romaaniassa ja Balkanin niemimaalla ja
ennen kaikkea meidän siirtomaittemme palauttamista tai niiden
liittämistä yhtenäiseksi siirtomaa-alueeksi.
Keski-Euroopan valtojen taloudellisen yhteenliittymisen hylkäsin. Se
tuntui minusta mahdottomalta toteuttaa, Saksa kun sen kautta olisi
saanut liian huomattavan valta-aseman.
Sotakorvauksia en ole koskaan vakavasti toivonut. Tähän sotilaallisesti
välttämättömään minä pyrin tietoisena siitä, ettei ole varma, saammeko
sen ajetuksi perille. Mutta vaikka se ei onnistuisikaan, niin eivät
nämä vaatimukset sentään olisi hyödyttömiä. Jos ne eivät toteutuisi,
olisi se tappio, johon meidän täytyisi tyytyä ja jota olisi koetettava
korjata suojaustoimenpiteitä lisäämällä rauhan aikana.
Minä en ole koskaan omasta aloitteestani esittänyt julkisuudessa näitä
ajatuksia enkä myöskään koskaan niiden pohjalla lausunut rauhanehdoista
mielipidettäni. Valtakunnankansleri t:ri Michaeliksen kehoituksesta
otin ne kuitenkin pohdinnan alaisiksi useiden eri puolueryhmien
edustajain kanssa.
Minun käsityskantani rauhasta ei ole koskaan ollut pohjana
minkäänlaiselle keskustelulle vihollisen kanssa, hallitus ei
milloinkaan päässyt niin pitkälle. Ensimmäisissä neuvotteluissa
Brestissä ja Bukarestissa kulki hallitus myöhemmin omia teitään, jotka
kokonaan poikkesivat minun kannastani.
Kaikki, mistä ylin armeijanjohto sodan päämääriin nähden
valtakunnankanslerin kanssa neuvotteli, oli vain teoreettista
pohdintaa. Jokainen tiesi, että sodan lopputulos yksin vaikuttaisi
määräävästi rauhaan ja että kukin kysymys vaatisi oman ratkaisunsa.
Missä oli käytännöllistä työtä tehtävä, kuten Wilsonille vastattaessa
tammikuun 29:ntenä 1917, määrättäessä suhdettamme Venäjään keväällä tai
Englantiin elo- ja syyskuussa samana vuonna sekä vihdoin idän
aselepokysymyksessä, toimittiin asianhaarain vaatimusten mukaan.
Teoreettiselle kannalle asettumista en ajatellutkaan.
Niin kauan kuin vihollistemme päämääränä oli tyyten kukistaa meidät,
saattoi vain voitto tai tappio ratkaista tämän sodan. Muuta tietä ei
ainakaan hallitus osoittanut meille sodan lopettamiseksi ja rauhan
saavuttamiseksi.
Usko, että me olisimme voineet varemmin niillä tai niillä ehdoilla
saada rauhan, on suunnattoman kevytmielinen ja uutta tietoista Saksan
kansan harhaanjohtamista. Entente ei tehnyt ainoatakaan tarjousta, se
ei aikonutkaan antaa meille mitään; sitä ei myöskään tyydyttänyt status
quo ante, se tahtoi vain ottaa. Onkohan kukaan saksalainen esittänyt
sellaista mielipidettä, että meidän pitäisi uhrata Elsass-Lothringen,
Posenin maakunta ja siirtomaamme? Valtakunnankansleri v. Bethmann puhui
syksyllä v. 1916 sivumennen muutamien Lothringenin ja Sundgaun osien
luovuttamisesta tai vaihtamisesta.
Pitäisikö meidän rauhanantimena ehdottaa äänestystä omilla
raja-alueillamme? Tällainen ajatus ei varmaankaan ole syntynyt
kenenkään tosi saksalaisen aivoissa. Jos olisimme tahtoneet tehdä
puolustusmahdollisuutemme vieläkin epäedullisemmiksi, heikontaa
poliittista ja taloudellista voimaamme, niin olisi meidän pitänyt
ehdottaa sellaista. Nyt on meillä siitä kokemusta.
Sota oli alkanut; meidän täytyi pyrkiä edulliseen aseelliseen
ratkaisuun tai ottaa vastaan tappio, jonka ehkäisemiseen meillä oli
voimaa. Kunpa Saksa tämän ainakin nyt huomaisi, nyt, kun on käynyt
selvää selvemmäksi, että kaikki ententen iskusanat, koski ne kansojen
itsemääräämisoikeutta, luopumista aluevaltauksista ja sotakorvauksista,
aseidenriisumista tai merten vapautta, ovat ja tulevat olemaan vain
tyhjiä harhakuvia.
Jokainen ihmiselämä on taistelua pienoiskoossa; valtion sisällä
kamppailevat puolueet keskenään vallasta, samoin kansat maailmassa --
niin on ja tulee ikuisesti olemaan. Se on luonnon laki. Valistus ja
sivistyksen kohoaminen ihmiskunnassa voivat tätä taistelua vallasta ja
valtakeinoista lieventää, mutta ei koskaan poistaa, sillä se sotisi
ihmisen luontoa vastaan ja lopulta myöskin itse luontoa vastaan. Luonto
on taistelua! Ellei voimakas ja hyvä voita, silloin tunkeutuu alhainen
mahdikkaana esille ja pakottaa turvautumaan puolustukseen ja
taisteluun, muuten jalo sortuu. Mutta tämäkin jää elämään vain siinä
tapauksessa, että se on voimakas.