Valtiollisista kysymyksistä oli paitsi rauhankysymystä Puolan
kysymyksen itävaltalainen ratkaisuehdotus etualalla. Kreivi Czerninin
oli onnistunut saada mielipiteitään kannattamaan lähinnä Hänen
Majesteettinsa, sitten myöskin valtiokansleri ja valtiosihteeri v.
Kühlmann. Heti kun kreivi Hertling oli ottanut vastaan valtiokanslerin
viran, kutsuttiin Berliiniin näitä kysymyksiä varten kruununneuvosto,
johon myös kenraalisotamarsalkka ja minä saimme kutsun saapua. Kreivi
v. Hertling ja valtiosihteeri v. Kühlmann olivat Baierin valtion
alamaisia, varakansleri v. Payer oli württembergiläinen. He eivät
tunteneet Preussin itäisten maakuntain olosuhteita ja asettuivat
itävaltalais-puolalaisen ratkaisun kannalle; toiset ministerit ja
valtiosihteeri liittyivät pääkohdissa heihin. Kenraalisotamarsalkka ja
minä puhuimme vakavasti sellaista ratkaisua vastaan. Sotilaalliset
näkökohdat pakottivat meitä antamaan hylkäävän lausunnon. Ne
olosuhteet, joihin nyt olemme joutuneet, joskin toista tietä,
vahvistavat joka tapauksessa kohtalokkaalla tavalla minun väitteeni.
Kenraalisotamarsalkka ja minä jouduimme äänestyksessä tappiolle.
Keisari käski meidän tehdä selkoa, mitkä sotilaalliset edellytykset
meille tekisivät mahdolliseksi suostua itävaltalais-puolalaiseen
ratkaisuun.
Tämän määräyksen johdosta etsimme ratkaisumahdollisuutta.
Siihen päästiin vain laajentamalla suojavyöhykettä pitkin koko Preussin
rajan pituutta.
Asiain kehitys itärintaman ylipäällikön alueella oli sillä välin, mitä
elokuussa annettuihin ohjeisiin tulee, kulkenut Kuurinmaalla
suotuisaan, Liettuassa sitä vastoin epäsuotuisaan suuntaan.
Majuri v. Gosslerin oli syyskuussa onnistunut perustaa Mitauhun
maaneuvosto itärintaman ylipäällikön elokuussa antamien ohjeiden
mukaan. Se saattoi ottaa tukikohdakseen Kuurinmaan vanhan
historiallisen valtiomuodon. Ritaristo oli siksi arvostelukykyistä,
että se seurasi häntä. Se kehoitti lättiläisiä ottamaan osaa
maaneuvosten perustamiseen. Nämä suostuivat. Kaikkien niiden mielestä,
jotka näkivät maan onnen kaiken voimassa olevan kumoamisessa, oli se,
mitä lättiläisille tarjottiin, liian vähäistä. Eikä se paljoa
ollutkaan. Mutta se antoi mahdollisuuden jatkuvalle kehitykselle; oli
päästy siihen, etteivät lättiläisetkään enää jääneet syrjään. Mitaun
maaneuvosto kokoontui juhlallisin menoin ja pyysi adressissa Hänen
Majesteettiaan suojelemaan Kuurinmaata ja ottamaan vastaan maan
herttuan arvon. Valtakunnan hallituksen vastaus oli suopea, vaikkakin
siinä vältettiin varmaa kannanmääräämistä.
Liettuassa tunkeutuivat yhä vain räikeämmin etualalle sikäläisten
demokraattien epäselvät toivomukset. Vilnossa muodostettiin
luottamusneuvosto maaneuvostoksi. Mutta se osoittautui työkyvyttömäksi.
Valtiollinen elämä pysähtyi.
Ennen eroaan oli valtakunnankansleri t:ri Michaelis matkustellut
liettuassa ja Kuurinmaalla, ja minä odotin, että idässä nyt luotaisiin
jotain todella kokonaista. Hänen kehoituksestaan lupasin hänelle
koettaa olla marraskuun ensi päivinä Berliinissä. Hänen äkillinen
luopumisensa särki toiveeni.
Marraskuun alussa olin Berliinissä. Odotettu istunto itärintaman
ylipäällikön aluetta koskevien kysymysten käsittelyä varten pidettiin
4 p:nä, puheenjohtajana tuli nyt kuitenkin olemaan vasta virkaansa
astunut valtakunnankansleri kreivi v. Hertling. Minun tarkoituksena oli
määritellä hänelle, millaisella perusteella Kuurinmaa ja Liettua oli
liitettävä Saksaan, ja hankkia hänen suostumuksensa aikaisempien
valtakunnankanslerien kanssa tehtyihin sopimuksiin. Samalla tahdoin
vahvistaa hallintopäällikköjen asemaa siten, että heillä olisi
yksinomaan ratkaiseva määräämisvalta maahan nähden eikä millään
edustajalla, valtakunnankanslerilla tai ylimmällä armeijanjohdolla.
Meidän politiikkamme suuntaviivat, mitä tulee itärintaman ylipäällikön
alueeseen, tarkoittivat yhä edelleenkin Kuurinmaan ja Liettuan selvää
yhtymistä Saksaan personaliunionissa Hohenzollern-suvun kanssa. Meidän
tulevaisuutemme edun kannalta minä pidin nyt tarpeellisena molempain
maaneuvostojen pikaista päätöstä. Kuurinmaalla oli työ pääasiassa jo
tehty, siellä oli vielä vain muodollisuuksia jälellä. Sitä vastoin oli
Vilnossa vielä tavattomia vaikeuksia voitettavana. Kuitenkin saattoi
siitä olla täälläkin varmat toiveet, jos hallintopäällikkö saisi selvät
ohjeet ja kaikki epävarmuus meidän suhteessamme Liettuaan poistuisi.
Molemmissa maissa oli sitten luotava sisäisen hallituksen pääpiirteet
sekä määrättävä, missä muodossa sotilaallinen, taloudellinen ja
poliittinen liittyminen Saksaan tulisi tapahtumaan.
Minun käsitystäni vastaan ei istunnossa esitetty mitään väitteitä.
Itärintaman ylipäällikköä edustavat herrat, jotka eivät vielä tunteneet
Berliiniä niin hyvin kuin minä, iloitsivat siitä, että he nyt
vihdoinkin pääsisivät jatkamaan työtään. Minä pysyin epäilevänä enkä
erehtynytkään. Olot Liettuassa jäivät sekaviksi. Liettualaisten
demokraattien taholta alkoi hurja kiihoitus hallintopäällikköä,
everstiluutnantti ruhtinas v. Isenburgia vastaan. Näennäisesti
oikeutetut valitukset saivat enimmäkseen selityksensä välttämättömistä
sotaoloista, joita ei laisinkaan voinut panna hallinnon syyksi. Mutta
vakaumus oli valmis eikä siihen asialliset selitykset tehonneet, kuten
valtiollisten mielipiteiden taistelussa laita tavallisesti on. Vilnon
demokraatteihin lukeutuvain liettualaisten ääntä kuuntelivat meidän
enemmistöpuolueemme ja niitä taas ulkoasiainvirasto. Liettualaiset
tottuivat siihen, ettei sotilashallinto ollutkaan Saksan arvovallan
ruumiillistuma, vaan että yksityiset edustajat olivat voimakkaammat
kuin itse hallitus. Näillä oli taas oma liettualaispolitiikkansa,
vaikka he eivät maata tunteneet. Hallitus, joka piti äärimmäisen
tarkkaa huolta siitä, ettei ylin armeijanjohto vain saisi suinkaan omaa
politiikkaansa seurata, mitä se ei ollut aikonutkaan, antoi edustajain
hallita ja vallita. Heidän vaikutuksensa alaisena käsitteli
ulkoasiainvirasto Liettuan kysymystä edelleen Berliinissä vain Saksan
sisäpoliittisen aseman luuloteltujen vaatimusten eikä itse maan
tarpeiden mukaan. Tässäkin siis tuli sisäinen tila määräämään
hallituksen suhteen ulkopolitiikkaan. Näin ei Liettuaan voitu luoda
terveitä olosuhteita. Kun hallintopäällikön arvovaltaa Berliinistä
käsin kolhittiin, täytyi jokaisen hänen askeleensa merkitä
epäonnistumista. Neuvottelu marraskuun 4:ntenä oli tässä suhteessa
viimeinen yritykseni saada järjestystä tähän liettualaiseen
sekasotkuun. Tästä lähtien minä rajoituin vain estämään suoranaisia
vaurioita.
Everstiluutnantti ruhtinas v. Isenburg katsoi olevansa pakotettu
pyytämään eroa huomattuaan, että politiikan alalla oli luovuttu hänen
oikeana pitämistään suuntaviivoista. Minusta oli hänen eronsa
valitettava seikka.
Joulukuun puolivälissä antoi valtakunnankansleri liettualaisille
toiveita Liettuan tunnustamisesta vapaaksi, riippumattomaksi valtioksi,
jonka pääkaupunkina olisi Vilno. Sen tuli sitoutua tekemään Saksan
valtakunnan kanssa erikoisia sopimuksia. Sellainen Liettua joutuisi
helposti Puolan käsiin, ellei sopimukseen otettu ehtoja, jotka
turvasivat Saksan vaikutusvallan. Mutta liettualaisten menettely antoi
tässä suhteessa vähän toiveita. Näiden täytyi yhä enemmän vähentyä, jos
heidän epäselviin toivomuksiinsa vielä enemmän myönnyttäisiin.
Yksityiset liettualaiset ja eräs vaikutusvaltainen württembergiläinen
edustaja panivat toivonsa erääseen württembergiläiseen kuningassukuun
kuuluvaan ruhtinaaseen, samalla kuin myöskin saksilaiselle
hallitsijaperheelle näyttää annetun toiveita. Jokaisella Vilnon
ruhtinaalla olisi ollut puolalaista aatelistoa hovikunnassaan, Liettuan
sotajoukon upseerit olisivat olleet puolalaisia, samoin myös
hallintoviranomaisten enemmistö. Vain Preussi-Saksa voi pelastaa
liettualaiset heille itselleen ja asettaa virkamiehiä ja upseereja,
joita heillä itsellään ei vielä pitkään aikaan voinut olla riittävässä
määrässä. Pelkillä valtiollisilla iskusanoilla ei luoda elinvoimaisia
valtioita eikä pienien kansallisuuksien olemassaoloa turvata. Minä
tunsin sentähden sangen vähän innostuvani tästä ylimalkaisesta ja
Saksan tulevaisuudelle niin tavattoman vaarallisesta sopimuksesta.
Kuvaavaa oli myös että puolalaiset ottivat sen rauhallisesti vastaan.
Heillä oli täysi syy tyytyväisyyteen.
Ylin armeijanjohto jäi edelleenkin valtakunnankanslerin aikoinaan
hyväksymälle kannalle, jonka mukaan Liettua oli läheisesti yhdistettävä
Saksaan, personaaliunionissa Hohenzollern-suvun kanssa.
Hänen Majesteettinsa johtamissa neuvotteluissa Kreuznachissa joulukuun
18:ntena Venäjälle asetettavien rauhanehtojen määräämisestä tulivat
itäalueen kysymykset vielä kerran perinpohjin käsittelyn alaisiksi.
Silloin ilmoitti keisari, valtakunnankanslerin tai ulkoasiainviraston
valtiosihteerin siihen mitään huomauttamatta, olevansa yhtä
mieltä preussiläis-puolalaisen rajan suojavyöhykkeen suhteen,
jota me olimme pitäneet tyydyttävänä. Ajatukseen Kuurinmaan ja
Liettuan personaaliunionista Preussin tai Saksan kanssa yhtyi
valtakunnankansleri sillä ehdolla, että liittoruhtinaat antavat siihen
suostumuksensa. Hänen Majesteettinsa hyväksyi tämän päätöksen,
tehostaen vielä sitä, että on välttämätöntä antaa vieraiden
kansallisuuksien näissä puitteissa kehittyä omintakeisesti. Kuurinmaan
ja Liettuan kansallisuuskysymykselle merkitsi tämä kiinnipitämistä
tähänastisista tuloksista, ellei meidän itärajallamme tulevaisuudessa
nousisi uusia vaaroja Saksan valtakunnalle.
Viron ja Liivinmaan suhteen Hänen Majesteettinsa teki sensuuntaisen
päätöksen, että venäläisille oli ehdotettava näiden alueiden
tyhjentämistä -- kuitenkaan sitä suorastaan vaatimatta --, jotta
virolaiset ja lättiläiset voisivat käyttää itsemääräämisoikeuttaan.
Lähestyviä rauhanneuvotteluja varten oli siten valtiosihteeri v.
Kühlmannille annettu perusohjeet.
Sillä välin oli itärintaman ylipäällikön alueen hallinnossa tapahtunut
muutos. Sen johtoon astuivat erityinen hallintokenraali, kenraali
kreivi v. Waldersee ja korkeampi hallintovirkamies, alivaltiosihteeri
vapaaherra v. Falkenhausen. Tällä pyrittiin ottamaan tarkemmin huomioon
maan valtiollisia tarpeita ja valtakunnankanslerin toivomuksia.
Kenraali kreivi v. Waldersee ja valtiosihteeri v. Falkenhausen ovat
ymmärtämyksellä ja taidolla virkaansa hoitaneet. Berliinin epäselvän
kannan takia eivät hekään ole voineet tuloksellisempaa työtä
suorittaa. Elsass-Lothringenin kysymys joutui kreivi v. Hertlingin
kansleriaikana sikäli toiseen väylään, että tämä kannatti ehdottomasti
Elsass-Lothringenin jakamista, Baierin piti saada Elsass, Preussin
Lothringen. Valtakunnankansleri v. Bethmann oli siitä jo Baierin kanssa
neuvotellut. Minä en odottanut näistä hankkeista mitään hyvää ja
pelkäsin myöskin, että tämä ratkaisu herättäisi vallankin
Württembergissä tyytymättömyyttä. Me voimme vain pyytää
valtakunnankansleria ottamaan tämän kysymyksen lähinnä alustavan
pohdinnan alaiseksi ja jättämään muun siitä riippuvaksi. Asia onkin sen
jälkeen levännyt. Minä olin ainakin toivonut, että hän vanhana
keskustapuolueen johtajana ja Baierin entisenä ministeripresidenttinä
käyttäisi vaikutusvaltaansa Roomassa, jotta Elsass-Lothringenin
kirkolliset asiat tulisivat ratkaistuiksi saksalaiskansallisessa
hengessä, mutta hän ei saanut mitään aikaan.