Romaanian rintamalla jatkuivat taistelut tuloksitta vielä syyskuuhun
asti, mutta sitten ne taukosivat.
Itärintamalla vallitsi rauha. Riian itäpuolella me siirsimme lokakuun
keskipalkoilla etujoukkomme taaksepäin entisiin lujiin asemiin. Koko
rintamalla alkoi pian vilkas liike juoksuhautojen välillä. Me koetimme
enentää Venäjän armeijan rauhankaipuuta.
Lokakuun 11:ntenä lähti laivastomme Libausta ottaakseen osaa
Riianlahden edustalla olevien saarien valtaukseen. Täten antamamme isku
oli tähdätty Pietaria vastaan, jossa sen tuli vaikuttaa hälyyttävästi,
hyvin useilta ihmisiltä kun puuttuu ajan ja paikan suhteen
arvostelukykyä. Olin hyvilläni siitä, että laivastomme sai nyt olla
toiminnassa. Laivaston pitkällinen paikoillaan-olo oli aiheuttanut
ilmiöitä, joista kävi selville, että riippumaton sosialidemokraattinen
puolue oli yksityisten merisotajoukkojen keskuudessa tehnyt sangen
arveluttavaa myyräntyötä. Nämä ilmiöt valaisivat myös Saksan kansan
mielialaa ja armeijamme sotakuntoisuutta. Meidän meriväkemme tulkitsi
sitä, mitä pieni murto-osa kansaa ajatteli. Ulkonaiset olosuhteet,
joiden vaikutuksen alaisena meriväki oli, sekä kiinteät suhteet
kotiseutuun olivat edistäneet vallankumouksellisten aatteitten
leviämistä merisotilaittemme keskuuteen. Meriväen kuriin oli
vaikuttanut hyvin epäedullisesti se seikka, että suuri joukko
kyvykkäimpiä, keski-ikäisiä upseereja ja insinöörejä oli laivastosta
otettu sukellussotamme palvelukseen. Nyt alkava sotatoiminta tulisi
vaikuttamaan edullisesti meriväkeen.
Meriväen tehtäväksi tuli kuljetuslaivain liikekuntoon asettaminen,
kuljetuslaivaston ja maihinnousun turvaaminen, myöhemmin sotaliikkeiden
avustaminen mereltä päin sekä maihinnousujoukon ja Libaun välisen
yhteyden ylläpitäminen.
Maihinnousujoukon muodostivat 42:nen jalkaväkidivisioona ja
pyöräilijäbrigaadi, ja sen johtajana oli kenraali v. Käthen, hänen
esikunnanpäällikkönään taas eversti v. Tschischwitz. Johto oli siis
erittäin hyvissä käsissä.
Maihinnousupaikaksi oli valittu Saarenmaan luoteisrannalla oleva Taggan
lahti.
Samaan aikaan kuin laivasto, saatettuaan Saarenmaan eteläkärjessä
Sworben niemekkeellä olevat patterit vaikenemaan, tunkeutui
Riianlahteen ja eteni Muhun salmea kohti, kiersivät torpeedoveneet
saaren pohjoispuolitse. Niiden piti tykkitulella vallata tie, joka
yhdistää Muhun ja Saarenmaan, sekä siten katkaista Saarenmaalla olevien
joukkojen paluutie. Sen jälkeen oli niiden tunkeuduttava Muhun salmeen
pohjoisesta. Laivasto tahtoi saada ne vihollisen merivoimat, jotka
olivat siellä pysyvästi, joko pakotetuksi taisteluun tai katkaistuksi
niiltä yhteyden muun laivaston kanssa. Saarenmaalle nousseiden
joukkojen tuli vallata nopeasti mainittu siltatie, ottaa koko saari
haltuunsa ja sitten käydä Sworben niemekettä puolustavien joukkojen
kimppuun takaapäin.
Suunnitelma onnistui. Vain pieni osa saaren puolustusväestä pääsi
pakenemaan siltatietä. 16 p:nä oli Saarenmaa hallussamme. 18 p:nä
antautui Muhu. Meriväkemme sai tilaisuuden koettaa voimiaan
taistelemalla vihollisen merisotavoimia vastaan. Taistelu itärintamalla
oli täten toistaiseksi päättynyt. Tiedossani ei ole, missä määrin vasta
mainitsemani sotaliikkeet ovat jouduttaneet Venäjällä tapahtunutta
ratkaisua. Tosiasia on, että Venäjän armeijan hajoaminen tapahtui
syksyllä hyvin nopeasti bolshevismi-ilmiöiden yhteydessä. Upseeri
menetti etuoikeutensa; häneltä riistettiin kaikki arvovalta. Hänellä ei
ollut enempää sananvaltaa kuin rivissä seisovalla sotilaalla, pian ei
hänellä ollut sanottavaa senkään vertaa: häneltä riistettiin yleensä
kaikki oikeudet. Monet henkilöt Venäjällä hyväksyivät tämän upseerien
kohtelun. Sielläkin oli lyhytnäköisiä ihmisiä, jotka eivät huomanneet,
että armeijan kunto -- vieläpä koko yhteiskuntajärjestys -- perustuu
arvovaltaan. He eivät tajunneet, että he horjuttaessaan upseeriston
arvovaltaa samalla järkyttivät koko maailman yhteiskunnallista
perustusta. Hetmanni Skoropadski sanoi minulle, että hänen
huomaamattaan koko hänen sodassa johtamansa armeijaosasto luisui hänen
käsistään. Se katosi olemattomiin. Tämä koruton kertomus teki minuun
tärisyttävän vaikutuksen.
Venäjän vallankumous ei tyytynyt ainoastaan riistämään upseereilta
heidän oikeutensa. Se asetti upseerien komentovallan tilalle
sotamiesneuvoston vallan. Porvarillisilta sotilailta se otti aseet ja
muodosti punakaartin. Puhtaasti poliittisella alalla se menetteli
samoin. Porvaristo ei merkinnyt mitään, proletaari ja proletaarinen
työmiesneuvosto oli kaikkivaltias. Köyhälistön työ ja sotamiesmaailma
neuvostoineen oli nyt hallitseva ja luova uuden maailmanjärjestyksen.
Kaikki tähän asti luotu tuhottiin säälimättä, kulttuuri hävitettiin.
Omistusoikeus poistettaisiin, ihmisten työnilo tukahutettaisiin. Vaimon
piti tulla yhteiseksi omaisuudeksi. Ihmisen alhaiset vaistot pyrkivät
yhä enemmän esiin. Verisen diktatuurin hahmo ilmeni yhä selvempänä.
Valta siirtyi yhä selvemmin muutamille harvoille miehille, joiden
diktatuuri perustui heille uskollisiin joukkoihin, joitten intohimoille
he antoivat vapaan vallan, olivat joukot sitten vaikka kiinalaisia
palkkasotureita. Tämän diktatuurin painon alla maa kulki kohti
perikatoaan, mutta se ei vallanpitäjiä surettanut.
Ihmeellisesti olivat tapaukset kehittyneet. Ne, jotka eivät mielestään
olleet kyllin voimakkaasti voineet saarnata väkivaltaa ja sotaa
vastaan, eivät itse välittäneet vähintäkään enemmistön oikeuksista,
harjoittivat suurempaa väkivaltaa kuin mikään hallitus ennen,
yllyttivät taisteluun ja kävivät sotaa kaikkea vastaan, mikä oli
olemassa, joskaan ei aluksi ulkonaisia vihollisia vastaan. Toisin
ajatteleville ei lausuttu ainoatakaan sovinnon, ei ainoatakaan
ymmärtämyksen sanaa.
Pian huomasivat kaikki nekin, jotka ennen olivat tehneet kaikkensa
järkyttääkseen arvovaltaa armeijan ja kansan keskuudessa, sen vaaran,
johon he olivat syösseet maansa ja kansansa. Mutta Venäjällä ei
syntynyt kaikkien bolshevistisvastaisten puolueitten aseellista
toimintaa, ei voitu koota yhteen voimia, mikä välttämättä olisi ollut
tehtävä, ei voitu luopua yksityispyrkimyksistä ja ajatella vain maan
pelastamista.
Talonpojat ja porvaristo elivät aseettomina diktatuurin armoilla,
anarkian hävittävä myrkky jäyti heidän elinvoimiansa. Kuka tietää,
koska he saavat takaisin elämänrohkeutensa? Millään suunnalla ei
tähystävä silmä keksi valopilkkua. Itsensä pettämistä olisi antautua
toiveitten valtaan. Ehkäpä Venäjän talonpojat ja porvarit suhtautuivat
bolshevismiin fatalistisella välinpitämättömyydellä, pitäen sitä
välttämättömänä vitsauksena, josta vapautuminen tapahtuu itsestään.
Samalle kannallehan asettuivat useat piirit Saksassa keväällä 1919
Tällainen ajatustapa on epämiehekästä. Se on välinpitämättömyyttä, joka
on tullut Venäjälle kalliiksi. Bolshevistisesta kurjuudesta ei pelasta
toimeton ajatteleminen, vaan viisas ja tarmokas toiminta, vihollisen
voimien ja heikkouksien tunteminen ja oikea arvioiminen ja lisäksi
taloudellisen elämän alalla laajakantoiset parannukset, joihin sodan
jälkeen joka tapauksessa olisi ryhdytty.
Lokakuussa 1917 pääsi bolshevismi Venäjällä yhä lujemmin valtaan.
Minä käsitin kyllä, että Venäjän armeijan ja kansan rappeutumisesta oli
Saksalle ja Itävalta-Unkarille vaaralliset seuraukset. Sitä
huolestuneempana ajattelin meidän ja Itävalta-Unkarin hallituksen
heikkoutta. Hallituksemme oli ottanut hartioilleen suuren vastuun
alaisuuden lähettäessään Leninin Venäjälle. Sotilaallisesti tämä
toimenpide kyllä oli oikeutettu. Venäjän täytyi kukistua. Mutta
hallituksemme asia oli katsoa, ettemme vaan mekin kukistuneet.
Mitään tyydytystä eivät Venäjän tapaukset tuoneet minuun. Meidän
sotilaallinen asemamme tosin parani, mutta siitä huolimatta jäi monta
uhkaavaa vaaraa jälelle.
Jo kesällä olin laatinut Venäjälle aselevon ehdot. Meidän
tarkoituksenamme oli saada aikaan sovinto Venäjän kanssa. Sotilaallinen
asemamme teki rauhan itärintamalla välttämättömäksi.
Aselepoehtojen perusajatus oli, että vihollisuudet lakkautettaisiin ja
kumpikin valta pitäisi hallussaan ne alueet, jotka sillä paraikaa oli.
En vaatinut minkään alueen tyhjentämistä enkä aseiden luovutusta.
Aselepoehtoihin ei sisältynyt mitään sellaista, joka olisi
voinut vaikeuttaa aselevon aikaansaantia ja rauhan solmimista.
Aselepoehtosuunnitelma saatettiin sekä hallituksen että liittolaistemme
ylimpien armeijanjohtojen tietoon ja ne ilmoittivat sen hyväksyvänsä.
Pienet muutokset, joita ehdotettiin, koskivat ainoastaan sivuseikkoja.
Valtakunnan hallituksen kanssa sovittiin, että ylin armeijanjohto ja
valtakunnankanslerin edustaja yhdessä ottavat Saksan edustajina osaa
aselepoa koskeviin neuvotteluihin, jos ne tapahtuvat rintamalla.
Valtakunnankansleri suostui myös siihen, että varsinaiseen
rauhanlähetystöön tulisi ottamaan valtakunnankanslerin edustajan
alaisena osaa myöskin ylimmän armeijanjohdon edustaja.
Olin ryhtynyt kaikkiin asiain vaatimiin toimenpiteisiin siltä varalta,
että Venäjä tekisi meille aselepopyynnön. Marraskuussa oli
bolshevistinen hävitystyö Venäjän armeijan keskuudessa edistynyt niin,
että me voimme todellakin ryhtyä suunnittelemaan joukkojen siirtämistä
itärintamalta länsirintamalle. Meillä oli siihen aikaan idässä noin 80
divisioonaa, kolmas osa koko sotavoimastamme. Itävalta-Unkarin armeijan
ylikomentoa pyysin ottamaan hoitaakseen joukoillaan entistä pitemmän
rintamanosan. Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento ja itärintaman
ylipäällikkö neuvottelivat yksityiskohtaisesti mahdollisimman suurten
saksalaisten joukkojen siirtämisestä Siebenbürgenin, Bukovinan ja
Itä-Galitsian rintamilta. Kenraali v. Arz lupasi lähettää
itävalta-unkarilaisia joukkoja myös Italiasta itärintamalle.
Luonnollista oli, että näitten suunnitelmain toteuttamisen täytyi
siirtyä kaukaiseen tulevaisuuteen. Mutta neuvotteluihin täytyi ajoissa
ryhtyä, jotta joukkojen siirtäminen voisi tapahtua seuraavana keväänä,
meille ratkaisevana aikana. Olivathan rautatieolot miehittämällämme
alueella kurjat ja liikenne sekä täällä että kotimaassamme tavattoman
suuri. Olosuhteet Venäjällä olivat yhä vielä kuitenkin sellaiset, ettei
mitään perinpohjaisia päätöksiä joukkojen siirroista voitu vielä tehdä.
Marraskuun lopusta alkaen kulki yhtämittaa sotilasjunia idästä länteen.
Ei ollut enää kysymyksessä länsirintamalla kuluneiden joukkojen
vaihtaminen itärintaman tuoreisiin joukkoihin, vaan suorastaan
länsirintamallamme toimivien armeijain miesluvun lisääminen.
Itärintamalla oleville sotilaillemme opetettiin länsirintaman
sodankäyntitapoja. Samoin tehtiin myös Romaanian rintamalla.
Useat länsirintamalla toimivat sodan johtajat ja ennen kaikkea minä
aloimme jo marraskuussa ajatella hyökkäykseen ryhtymistä Ranskan
rintamalla vuonna 1918. Siksi odotin mitä suurimmalla jännityksellä
sitä päivää, jolloin Venäjän hallitus pyytäisi aselepoa. Marraskuussa
oli rintamalla jo useissa kohdin tehty paikallisia aseleposopimuksia.
Yhä suuremmat joukko-osastot ryhtyivät kanssamme neuvotteluihin,
ehdottivatpa jo kokonaiset venäläiset armeijatkin vihollisuuksien
lopettamista. Rauhanneuvottelut, joihin Väinänlinnassa pyrittiin,
raukesivat tyhjiin. Sieltä täältä tuli tietoja aseleposopimuksista.
Venäjän rintamalta saatu kuva oli sekava. Siellä vallitsi osittain
sotatila, osittain rauha.
Marraskuun 26:ntena kysyi Venäjän armeijain ylikomentaja
kansankomisaari Krylenko kipinäsähköteitse Saksan ylimmältä
armeijanjohdolta, olisiko se valmis tekemään aselevon. Vastauksemme
oli myönteinen. Jo joulukuun 2:sena matkustivat venäläiset
välirauhaneuvottelukunnan jäsenet Saksan rintaman yli. Neuvottelut
aloitettiin viipymättä Brest-Litovskissa, missä itärintaman
ylipäällikön päämaja yhä vielä oli. Samaan aikaan lähettivät
liittolaisemmekin valtuuskuntansa. Jo joulukuun 7:ntenä tehtiin 10
päivän välirauha. Kenraali Hoffmann johti taitavasti neuvotteluja ja
osasi estää bolshevikkien edustajia poikkeamasta esillä olevasta
asiasta. Venäläiset neuvottelijat lähtivät välirauhan sopimusluonnos
mukanaan Pietariin saadakseen lähempiä ohjeita. 12 p:nä alkoivat
neuvottelut uudelleen. 15 p:nä allekirjoitettiin välirauha, joka
alkaisi aselevon päätyttyä joulukuun 17:ntenä kello 12 päivällä ja
kestäisi tammikuun 14:nteen 1918 kello 12:een päivällä. Ellei sitä
sanottaisi irti seitsemän päivää ennen määräajan loppuunkulumista,
jatkuisi välirauha edelleen.
Alkuperäinen välirauhanehtosuunnitelmamme ei ollut periaatteiltaan
muuttunut. Venäjän rintama jäi ennalleen. Ei muodostettu edes
puolueetonta aluetta rintamien välille. Demarkatsionilinjoiksi jäivät
molemmin puolin piikkilankaesteet. Olipa venäläisten toivomuksesta
avattu muutamia rintaman kohtia liikenneyhteyttä varten rintamalta
toiselle. Siinä ilmeni selvästi venäläisten pyrkimys päästä
harjoittamaan propagandaa armeijassamme. Itärintaman ylipäällikkö uskoi
vastatoimenpiteillänsä voivansa tehdä tyhjiksi venäläisten
kiihoitushankkeet. Suostuimme sen vuoksi venäläisten ehdotuksiin,
pääasia oli päästä ratkaisuun. Virallisesti välirauhansopimus koski
koko Venäjän rintamaa. Mutta neuvostohallituksen vaikutusvalta ei
ulottunut niin pitkälle. Sen vuoksi oli välttämätöntä ryhtyä Romaanian
ja Vähän Aasian rintamilla erikoisneuvotteluihin Brest-Litovskin
välirauhan pohjalla. Nämä erikoisneuvottelut johtivat hyvään tulokseen.
Focsanin aselepo tehtiin joulukuun 9:ntenä. On mielenkiintoista verrata
meidän asettamiamme ehtoja ehtoihin, jotka meidän tuhoamme haluava
entente asetti neliliittoon yhtyneille valtakunnille.
Kolme vuotta kestäneen kamppailun jälkeen saivat nyt aseet koko
rintamalla levätä. Saksalaisten joukkojen johdon ja saksalaisten
sotilasten tänä pitkänä taisteluaikana suorittamat urotyöt, Saksan
armeijan kamppailut ja vuodattama veri tulevat aina pysymään isänmaamme
historian mainehikkaimmilla lehdillä, eikä niiden muistoa voi mikään
poistaa Saksan historiasta eikä saksalaisten sydämistä.
Olimme sotilaalliselta kannalta päässeet päämäärään, jota minä
ponnistaen äärimmilleen kaikki käytettävissä olevat voimat, myöskin
omat voimani, olin tavoitellut. Länsirintama oli kestänyt, Italian
armeija oli voitettu ja Italiaa vastassa olevain itävalta-unkarilaisten
armeijain henki oli tullut paremmaksi. Makedonian rintama pysyi lujana.
Idässä olivat välirauhaneuvottelut päättyneet, diplomaateille oli tie
rauhaan avattu. Rauhanneuvottelujen piti alkaa Brest-Litovskissa joulun
tienoilla. Lopullisen voiton mahdollisuus oli olemassa.
Vähässä Aasiassa ei sota kuitenkaan kehittynyt meille edullisesti;
mutta tämä sotanäyttämö oli toisarvoinen Euroopan tapahtumain rinnalla.
Länsirintamalla taistelleet sotajoukkomme ja niiden johtajat voivat
itsetietoisesti sanoa, että he olivat rakentaneet pohjan kaikelle tälle
tulokselle. Länsirintamamme lujuus teki mahdolliseksi sotaretkemme
idässä ja Italiassa. Sielläkin oli saksalainen sotamies tehnyt
sankaritöitä.
Ylimmän armeijanjohdon ja liittolaistemme yhteistyöllä oli nyt, samoin
kuin edellisenäkin vuonna saatu suuria aikaan.
Ententeen vaikutti luonnollisesti masentavasti tämä sotilaallisessa
asemassa meidän eduksemme tapahtunut käänne. Mutta se toivoi Amerikalta
apua. Mieliala Ranskassa oli siitä huolimatta Aisnen--Champagnen
taistelun jälkeen pysynyt epävarmana. Marraskuussa tuli Clemeneeau,
Ranskan voimakkain mies, ministeripresidentiksi, Hän oli ottanut osaa
1870-71 vuoden sotatapauksiin ja oli siitä alkaen ollut kosto-ajatuksen
kiivaimpia puoltajia. Hän tiesi, mitä hän tahtoi. Hän noudatti pelkkää
sotapolitiikkaa, hän tukahutti jokaisen rauhaan tähtäävän ajatuksen ja
hän lujitti maansa voimia. Hänen menettelynsä Callaux'n suhteen näytti
meille selvään, mitä meillä on odotettavissa. Hänkin ajatteli
ainoastaan voiton saavuttamista, pitäen samoinkuin Lloyd George, huolta
siitä, että kotimaa kannatti ja tuki häntä. Vihollisen sodankäynti
voimistui huomattavasti. Amerikan sodanhalu kävi yhä selvemmäksi.
Sielläkin hallitus tukahutti kaikki rauhanajatukset. Clemenceaun ja
Lloyd Georgen taitavien toimenpiteiden avulla kykeni Italia
parantamaan tappion aikaansaamat, aluksi hyvin raskaat vauriot.
Kansanvaltaisten vihollismaitten hallitukset muuttuivat yhä enemmän
diktatuurinluontoisiksi.