Lokakuun 22:sena alkoi Flanderin tärisyttävän murhenäytelmän 5:s
näytös. Hirvittävät ammusmäärät, joiden suuruutta ihmisjärki ei ollut
ennen sotaa voinut aavistaakaan, syöstiin ihmisiä kohti, jotka
mutaisiin ampumakuoppiin hajaantuneina saattoivat vaivoin säilyttää
henkensä. Kauhut olivat suurempia kuin Verdunin tulikentällä. Se ei
ollut enää ihmiselämää, se oli kuvaamatonta piinaa. Ja tuon liejun
keskeltä vyöryivät hyökkääjät esiin, hiljalleen, mutta varmasti ja yhä
tiheämmissä ryhmissä. Esikentällä hyökkääjät usein lyhistyivät
ammuksiemme murhaavan tulen voimasta ja silloin yksinäinen taistelija
kraaterikentällä sai hengähtää. Mutta pian vyöryi näkyviin koko
ryntäysjoukko, kiväärit ja konekiväärit mudan tahraamina. Mies syöksyi
miestä vastaan -- ja ryntäysjoukko onnistui useinkin aikeissaan.
Flanderin taistelussa tekemillään urotöillä, kestämillään vaivoilla ja
koettelemuksilla on saksalainen sotamies pystyttänyt itselleen kaikiksi
ajoiksi rautaisen muistopatsaan vieraalle maaperälle.
Vihollisenkin tappiot olivat suuret. Kun me vuoden 1918:n alkupuolella
saimme haltuumme tämän taistelualueen, oli hirvittävää nähdä, miten
paljon ruumiita oli jäänyt hautaamatta. Niitä oli useita tuhansia.
Kaksi kolmattaosaa niistä oli vihollisten, yksi kolmasosa täällä
sankarikuoleman saaneiden saksalaisten sotilasten ruumiita.
Ja kuitenkin täytyy sanoa: yksityiset joukko-osastot eivät enää
kyenneet niinkuin ennen kestämään puolustussodan runtelevaa vaikutusta.
Myös lokakuun 26:s ja 30:s päivä, marraskuun 6:s ja 10:s päivä olivat
mitä ankarimpia taistelupäiviä. Vihollinen syöksyi kuin raivostunut
härkä rautamuuriamme vastaan, joka esti sitä pääsemästä meidän
sukellusveneittemme asemalle. Vihollinen syöksi joukkojaan Houthoulstin
metsää, Poelkapellea, Passchendalea, Beselarea, Geluveldia ja
Zandvoordea vastaan. Se sai nuijituksi monin paikoin kuhmuja. Näytti
siltä, että se särkee muurimme. Mutta tämä kesti, vaikka sen perustus
vähän tärisikin. Mieleni oli kuitenkin apea. Taktillisesti oli kaikki
tehty, mikä oli mahdollista. Esikenttä oli hyvin järjestetty.
Tykkitulemme teho oli huomattavasti parantunut. Melkein jokaisen
taisteludivisioonan takana seisoi toinen, taka-aaltona. Kolmannessakin
linjassa oli vielä varajoukkoja. Tiesimme, että vihollisen mieshukka
oli suuri. Mutta me tiesimme myös, että vihollinen oli erittäin
voimakas ja että sillä oli, mikä on yhtä tärkeää, järkähtämätön tahto.
Lloyd George tahtoi voittaa. Englanti totteli häntä. Mutta sitä emme
tienneet, kauanko taistelu vielä tulisi jatkumaan. Täytyihän
vihollisenkin joskus väsyä.
Samaan aikaan olivat ranskalaiset käyneet hyökkäämään.
Hyökkäysalueekseen he olivat valinneet sopivan rintamakaaren Laonin
eteläpuolella, n.s. Laffaux'n mutkan. Lokakuun keskivaiheilla saimme
tiedon vihollisen hyökkäysaikeista tällä taholla. Armeija valmistui
kaikin tavoin puolustukseen; sille hankittiin kaikkea, mitä se luuli
puolustustaistelua varten tarvitsevansa. Se tahtoi varoituksista
huolimatta säilyttää rintamakaarensa ja ryhtyi luottavaisena erittäin
suurella huolella perinpohjaisiin valmistelutöihin. Ylimmän
armeijanjohdon olisi tästä huolimatta pitänyt määrätä rintamanmutka
tyhjennettäväksi.
Vihollisen 22 p:nä tekemä hyökkäys onnistui. Eräs divisioona ei
kestänyt valtavaa kaasuammusmäärää, vaan peräytyi ryntäävän vihollisen
tieltä. Vihollinen tunkeutui Chavignoniin asti ja teki tosin kapean,
mutta syvän aukon rintamakaareemme. Meidän täytyi sen vuoksi tyhjentää
rintamanmutka ja vetäytyä Oisen ja Aisnen välisen kanavan taakse.
Tappiomme olivat taas olleet surkuteltavan suuret; muutamia divisioonia
oli murskattu.
Tämä puolustuslinjamme siirto pakotti meidät tyhjentämään Chemin des
Damesin kukkula-alueen. Se määrättiin tehtäväksi ja, kun varastomme oli
siirretty taaksepäin, toimitettiin perääntyminen marraskuun 1:sen ja
2:sen välisenä yönä suunnitelman mukaisesti. Itse asiassa oli
samantekevää, oliko rintamamme Ailetten etelä- vai pohjoispuolella;
mutta kun koko kesän olimme puolustaneet Chemin des Damesia, oli
minulle perääntymiskäskyn antaminen hyvin vaikea. Paikalleen jääminen
olisi kuitenkin aiheuttanut meille suurta häviötä.
Tunkeutuessaan lokakuun 23:ntena Kanaalia kohti oli vihollisilla
jälleen menestystä. Myöhemmin torjuimme me kaikki vihollisen
hyökkäykset, jotka olivat nyt levinneet myöskin pohjoiseen ja
itäänpäin.
Ranskalaiset olivat täällä, samoin kuin elokuussa Verdunin luona,
tykistönsä hirmutulen avustamina taistelleet hyvin voimakkaasti.
Samaan aikaan kuin länsirintamalla sekä meidän että vihollisen armeijat
olivat taistelleet erittäin verisesti, oli itärintamalla saarien
valtaus jo onnellisesti toimitettu. Sotaretki Italiaa vastaan oli myös
alkanut. Joukkomme kulkivat siellä voitosta voittoon.
Lännessä syntyi Flanderin ja Laffaux'n mutkan taistelun sekä niitten
jälkitaistelujen johdosta jännittynyt tilanne. Me odotimme Flanderin
taistelun jatkuvan ja olimme varustautuneet ottamaan vastaan
hyökkäyksiä ranskalaisten rintamalla, kun meitä kohtasi aivan
odottamatta uusi isku Cambrain luona. Siegfried-asemat oli heikosti
miehitetty. Pohjoisempana tapahtuneet taistelut, etenkin joukkojen
kerääminen Flanderiin, olivat aiheuttaneet sen, että kruununprinssi
Rupprechtin armeijaryhmä oli ylimmän armeijanjohdon luvalla
sijoittanut Siegfried-asemissa olevat divisioonat -- ne olivat sekä
taisteluissa uupuneita että maanpuolustusjoukkoja -- yhä laajemmalle
alalle. Asemamme kävi tämän vuoksi hyvin vaaralliseksi, mutta me
koetimme korjata heikkoudet. Jo ennen oli ryhdytty vaihtamaan
länsirintaman väsyneitä joukkoja itärintaman taistelukykyisiin
divisiooniin. Marraskuun keskipaikoilla itärintamalta lähtenyt 107:s
jalkaväkidivisioona oli määrätty Cambrain seuduille. Osa sitä oli juuri
saapunut määräpaikkaansa, kun vihollinen hyökkäsi.
Englantilaiset olivat pimeän aikana ja Havrincourtin suurten metsien
suojassa jo useampina öinä koonneet suuria tankkiosastoja ja useita
ratsuväkidivisioonia Bapaumesta ja Peronnesta Cambraihen vievien teiden
välille ja ryhtyivät 20:nnen aamulla, lyhyen mutta voimakkaan
tykkitulivalmistelun jälkeen hyökkäämään. Tankit vyöryivät hautojen ja
muitten esteitten yli ja avasivat siten tien jälessä tuleville
ratsu- ja jalkaväkidivisioonille. Keskustellessani klo vähän yli 8
aamulla 2:sen armeijan pääesikunnan päällikön kanssa, ilmoitti tämä
vihollisen jo silloin murtautuneen monin paikoin rintamaamme. Minä
annoin silloin määräyksen, että muutamien Saksan kruununprinssin
armeijaryhmän takana lepäämässä olevien divisioonain oli rautateitse
lähdettävä Cambraihen, ja pyysin, että kruununprinssi Rupprechtin
armeijaryhmä puolestaan siirtäisi joukkoja Cambrain pohjoispuolelle.
Kenraali v. Kuhl oli lähtenyt automobiililla 4:nnen armeijan luo jo
ennenkuin tieto 2:sen armeijan taistelusta saapui. Sen vuoksi viivästyi
tämän armeijan liikkeeseenpano.
Joukko-osastolle annettu lähtökäsky ei vielä merkitse osaston
saapumista määräpaikkaan. On marssittava rautatieasemalle, on tilattava
vaunut. Muutamilla radoilla voidaan junia lähettää ainoastaan
määräajoin. Jonkun ajan kestää matkakin rautatiellä. Kului useimmiten
pari kolme päivää tai enemmän, ennenkuin divisioona, joka tarvitsi
suunnilleen 30 junaa, voi saapua perille. Harvoissa tapauksissa voitiin
matka suorittaa pikemmin.
Ensimmäinen lisäjoukkoja tuova juna ei siis voinut saapua Cambraihen
ennenkuin 21:sen päivän aamulla. Vasta marraskuun 23:ntena saattoi
meillä olla riittävästi joukkoja vihollisen hyökkäyksen torjumiseen.
Nyt kaipasimme kipeästi joukkojen kuljetukseen käytettäviä
automobiileja.
Vasta keskipäivällä sain tietää rintamanmurrou suuruuden. Suuri suru
valtasi mieleni. Olihan jo ryhdytty kaikkiin toimenpiteisiin, joihin
voitiin ryhtyä. En voinut muuta; kohtalo sai kulkea kulkuaan.
Englantilaisten armeijain johtaja ei käyttänyt hyväkseen menestystään.
Jos hän olisi niin tehnyt, emme olisi paikoittain voineet supistaa
rintamanmurtoa paikalliseksi. Miten olisikaan päinvastaisessa
tapauksessa arvosteltu Italian-retkeämme? Sellaista oli sota,
jota me kävimme koko maailmaa vastaan! Nyt kävi asema meille
paremmaksi. 22:sen illalla ja 23:ntena oli vihollisen hyökkäys linjalla
Moeuvres--Bourlon--Fontaine--Noyelles--Masnietes pysäytetty. Nekin
joukkomme, jotka ensimmäisenä hyökkäyspäivänä olivat väistyneet
tankkien tieltä, taistelivat nyt hyvin. Samoin kunnostautui
itärintamalta tuotu 107:s jalkaväkidivisioona. Tämän ansio on, että
vihollisen tekemä rintamanmurto voitiin niin pian paikallisesti
rajoittaa. Heräsi ajatus iskeä, jos suinkin mahdollista,
englantilaisten hyökkäysjoukkojen sivustaa vastaan. Sellaisen päätöksen
tekeminen on helppo, mutta sen toteuttaminen käytännössä oli
länsirintamalla tavattoman vaikea. Joukkojen kerääminen, niiden
varustaminen hyökkäykseen ja suunnattomien ammusmäärien paikalletuonti
kysyy aikaa. Puolustus kuluttaa sitä paitsi voimia.
Englantilaiset ja ranskalaiset eivät muilla tahoilla yrittäneet tehdä
suuria hyökkäyksiä. Paikalla, missä vihollinen oli murtautunut
rintamaamme, raukeni sen hyökkäys raskaitten kamppailujen jälkeen.
Mieshukkamme ei kuitenkaan ollut erittäin suuri. 29:nnen päivän illalla
oli 2:sen armeijan ylipäälliköllä kenraali v. Marwitzilla koossa
vastahyökkäykseen riittävät voimat. Päävoimain tuli keskittyä
taistelukentän eteläosaan ja hyökätä Banteux'n--Gouzeaucourtin
suuntaan, samalla kuin pohjoisesta Bourlonin länsipuolelta tehtäisiin
sivustahyökkäys etelään päin. Tällä kertaa yllätettiin englantilaiset.
Marraskuun 30:ntenä tekemämme, hyvin tähdätyn tykkitulen avustama
vastahyökkäys onnistui. Menestys ei tosin ollut niin suuri kuin olisi
toivonut, mutta joka tapauksessa oli länsirintamallakin hyökkäyksessä
saavutettu voitto! 2:sen armeijan pääesikunnan päällikön
everstiluutnantti v. Stapffin huolellinen harkinta ja armeijanpäällikön
tarmo olivat tuottaneet hyvän tuloksen. Menestys on sitäkin
huomattavampi, kun hyökkäävät joukot olivat suurimmaksi osaksi
taisteluissa puolittain uupuneita ja hyökkäykseen tottumattomia. Eräs
ilmiö herätti kuitenkin huolestumista: menestystämme haittasi se, että
eräs hyvä divisioonamme, jonka olisi pitänyt jatkaa taistelua, pysähtyi
erään vihollisen ruokatarvevaraston luo.
Englantilaiset toivat paikalle varajoukkoja ja ryhtyivät nyt puolestaan
vastahyökkäykseen. Taistelua kesti joulukuun 5:nteen saakka. Kamppailun
kestäessä valtasimme me takaisin menettämämme alueen, muutamilla
paikoin vielä enemmänkin. Olimme saaneet täydellisen voiton
huomattavasta osasta Englannin armeijaa. Näin saivat vuoden 1917
yleensä raskaat taistelut hyvän lopun. Kamppailumme oli antanut meille
hyviä opetuksia hyökkäyssotaa varten lännessä, jos sellaiseen vuonna
1918 olisi tilaisuutta.
Englantilaiset ja ranskalaiset eivät enää hyökänneet Ranskassa. Heidän
toinen strateeginen sotaliikkeensä vuonna 1917 oli epäonnistunut.
Heidän täytyi nyt vielä lähettää apujoukkoja liittolaiselleen Italiaan.
Länsirintamalla alkoi viimeinkin lepoaika, jota me perin uupuneina
todella kaipasimme.