Hyökkäystä, jonka itävalta-unkarilaiset joukot vuonna 1916 olivat
Tirolista tehneet, oli, lukuunottamatta näiden joukkojen pientä
taistelukykyä, haitannut se, että hyökkäävät joukot olivat liian
vähälukuiset ja ettei Isonzon rintamalla oleva itävalta-unkarilainen
armeija samaan aikaan ryhtynyt toimintaan. Houkuttelevaa oli nyt alkaa
pohtia samanlaisia suunnitelmia ja mahdollisuuksia. Mutta syksyllä 1917
täytyi lähteä siitä tosiseikasta, että itävalta-unkarilaiset joukot
olivat väsyneet ja että Saksa saattoi niitä avustamaan lähettää
ainoastaan 6-8 divisioonaa. Mahdotonta oli näillä voimilla hyökätä
Tirolista päin. Sieltäpäin tehty hyökkäys onnistuisi ainoastaan siinä
tapauksessa, että se osuisi hyvin heikkoon kohtaan vihollisen rintamaa
ja että hyökkäys tulisi viholliselle odottamatta. Jos lisäksi
hyökkäyspaikan valinta onnistuisi niin, että me voisimme käyttää
hyväksemme hyökkäyksen tuloksia samoin kuin Itä-Galitsiassa, olisi
tehty kaikki, mitä aluksi hyökkäystä varten voi tehdä. Kaikki muu jäisi
huolellisen ryntäysvalmistuksen ja aseellisen ratkaisun varaan.
Hyökkäykseen sopiva alue näytti olevan Flitschin ja Canalen välinen
seutu. Maan laatu tällä alueella tuotti kuitenkin miltei voittamattomia
vaikeuksia. Kulkutiet, jotka veivät hyökkäysrintamalle Itävallan
puoleiselta seudulta, olivat mitä hurjimmat. Mutta italialaiset eivät
tältä suunnalta odottaneet hyökkäystä ja siksi heidän rintamansa oli
sillä kohtaa heikko. Jos vuorien yli Cividalen pohjoispuolelta Udinea
kohti suunnattu yllättävä hyökkäys onnistuisi, saattaisi se koko
Italian Isonzon-rintaman horjumaan. Me voisimme silloin käyttää
hyväksemme hyökkäyksen tuloksia. Tämän suunnitelman innokkain
kannattaja oli everstiluutnantti Wetzell. Aluksi täytyi ylimmän
armeijanjohdon tietää, olisiko mainitulla alueella hyökkäys yleensä
ollenkaan mahdollinen sekä miten se olisi suoritettavissa. Kenraali
Krafft v. Dellmensingen, joka tähän aikaan oli herttua Albrechtin
armeijaryhmän pääesikunnan päällikkö, ja majuri vapaaherra v. Willisen
saivat, kenraali Arzin suostumuksella, toimekseen tarkastaa itse
paikalla seutua, jolla hyökkäys aiottiin tehdä. Tutkimuksen tulokset
olivat myönteisiä, mikä seikka ylimmän armeijanjohdon mielestä ratkaisi
asian. Minä antauduin nyt kokonaan uuteen suureen tehtäväämme.
Kenraali v. Krafft ja majuri v. Willisen olivat lisäksi laatineet
erittäin hyviä joukkojen varustamista koskevia ehdotuksia. Ylin
armeijanjohto ryhtyi heti neuvottelemaan asiasta Itävalta-Unkarin
armeijan ylikomennon kanssa. Tämän tuli hankkia saksalaisille joukoille
vetojuhtakolonnia ja vuoritykistöä. Vuoritykistön puute on ennen
nykyistä sotaa ja sen kestäessä vaikuttanut usein häiritsevästi Saksan
armeijan toimintaan. Vuoristojoukkojakin muodostettiin, mutta niitä ei
luonnollisestikaan ollut tällä sotaretkellä riittävästi. Onneksi
Itävalta-Unkari kykeni auttamaan tässä suhteessa; meidän ei aina
tarvinnut itse hankkia kaikkea.
Hyökkäykseen käytettävien joukkojen valinta oli tehtävä huolellisesti.
Etupäässä oli otettava sellaisia, joilla, samoinkuin alppijoukoilla,
oli Karpaattien vuoristosodassa saatuja kokemuksia ja vuoristosotaan
tarvittavat varustukset. Tällaisia olivat 117:s ja 200:s
jalkaväkidivisioona. Nämä olivat paraikaa Bukovinassa ja piti niiden
sieltä vapautua, kun itävalta-unkarilaiset joukot olivat siellä
suoristaneet rintamaansa.
Muille rintaman osille ylin armeijanjohto siirsi mielellään sellaisia
divisioonia, jotka olivat taistelleet ainoastaan länsirintamalla tai
kärsineet erittäin suuria tappioita. Mutta länsirintama oli meille
erittäin tärkeä ja sieltä voitiin siirtää muuanne ainoastaan pieniä
joukkoja. Siitä syystä voitiin vain vähässä määrin täyttää useitten
ryhmäin toiveita päästä taistelemaan ja hyökkäämään kerran toisillekin
rintamille. Nyt määrättiin Italian rintamalle lähetettäviksi 5:s, 12:s
ja 26:s (Württembergin) jalkaväkidivisioona sekä muutamia
jääkäripataljoonia, joista myöhemmin muodostettiin saksalainen
jääkäridivisioona. 6-7 divisioonaa saatiin kuntoon Italian rintamaa
varten; 2 niistä otettiin länsirintamalta ja niitten tilalle
lähetettiin Riiasta jo mainitut 2 divisioonaa.
Sitä paitsi oli itärintaman luovutettava 2 divisioonaa, jotka
myöhemmin, jos tilanne sen sallisi, voitaisiin lähettää Italian
rintamalle, muussa tapauksessa länsirintamalle.
Näihin hyökkäystä varten varustettuihin divisiooniin liitettiin vielä
saksalaisia tykki-, pionieeri-, miinanheittäjä-, lento-, ilmalaiva- ja
tiedustelukuntia, automobiili- ja kuormastokolonnia sekä kaikenlaisia
etappijärjestöjä -- sanalla sanoen: kaikkea, mitä armeija tarvitsee.
Yli-intendentit ja sotaministeriöt pitivät huolta siitä, että nämä
joukot saivat vuoristosotaan tarvittavat varustukset. Harjoitukset
vuoristosotaa varten aloitettiin heti. Tykistön piti saada erityistä
opetusta vuoristo-ammunnassa.
Kenraali v. Arzin kanssa sovittiin, että saksalaiset joukot, joihin
liitettiin tarpeellinen määrä itävalta-unkarilaisia joukkoja,
muodostaisivat 14:nnen armeijan, jonka johtajaksi tulisi entinen 6:nnen
armeijan ylipäällikkö kenraali Otto v. Below. Kenraali v. Krafft tuli
hänen esikunnanpäällikökseen ja majuri v. Willisen siirtyi 14:nnen
armeijan ylikomentoon vanhimmaksi pääesikuntaupseeriksi. Kenraali v.
Belowin tilalle 6:nnen armeijan päälliköksi tuli selväkatseinen ja
päättäväinen kenraali v. Quast. Kenraali v. Krafftin paikalle herttua
Albrechtin armeijaryhmään siirtyi eversti Heye, joka oli kauan ja
ansiokkaasti työskennellyt kenraali v. Woyrschin esikunnanpäällikkönä.
Italiaa vastaan tehtävän hyökkäyksen valmistelujen vuoksi oli usein
neuvoteltava Itävalta-Unkarin armeijan ylikomennon kanssa, joka oli
Badenissa. Kenraali v. Waldstätten kävi sen vuoksi usein Kreuznachissa.
Oli jo ilman muuta selvää, että saksalaiset joukot tekisivät
päähyökkäyksen, jonka tuloksesta koko menestys riippui. Saksalaiset
joukot koottiinkin sen vuoksi tärkeimmälle paikalle, Tolmeinin molemmin
puolin. Jääkärit sijoitettiin Flitschin laaksoon.
Keisari Kaarle tahtoi yksissä neuvoin Itävalta-Unkarin armeijan
ylikomennon kanssa johtaa sotaliikkeitä. Minä olin kuitenkin
pitänyt huolta siitä, että Saksan ylimmälle armeijanjohdolle
turvattiin tarpeellinen vaikutusvalta valmistelujen, saksalaisen
armeijanylipäällystön ja puhelinyhteyksien avulla.
Ikävä kyllä kävi ilmi, etteivät sotaliikkeet voisi alkaa ainakaan ennen
lokakuun jälkipuoliskoa.
Syyskuussa kehittyivät tapaukset itärintamalla edelleen. Voimakkaalla,
hyvin valmistetulla hyökkäyksellä oli Jakobstadtin lähellä oleva
siltavarustus vallattu jo syyskuun 21:senä. Nyt oli äkkirynnäköllä
otettava venäläisiltä Saarenmaan, Muhun ja Hiidenmaan saaret. Siihen
yritykseen tarvittiin yksi divisioona ja pyöräilijäbrigaadi, jotka
lähetettiin väliaikaisesti Flanderin rintamalta. Yritystä oli
valmistettu syyskuun puolivälistä alkaen yksissä neuvoin merilaitoksen
ylipäällystön kanssa, erinomaista yhteistyötä tehden. Saman kuun
lopulla olivat sotalaivasto, kuljetuslaivat ja maihinnousujoukko
Libaussa lähtövalmiina. Epäedullisten sääsuhteitten vuoksi siirtyi
yrityksen toimeenpano aina lokakuun puoliväliin.
Italian rintamalla tehtävän hyökkäyksen sekä saarien
valloittamisyrityksen lykkäytyminen lokakuun loppupuolelle ja
keskivaiheille aiheuttivat meille raskaan puserruksen vihollisen
taholta.
Länsirintamalla hetken aikaa vallinneen melkein täydellisen levon
jälkeen, joka jo oli eräillä tahoilla herättänyt toivon, että Flanderin
taistelu olisi ohi, teki vihollinen taas syyskuun 20:ntenä rintamaamme
vastaan voimakkaan hyökkäyksen. Taistelun kolmas, verinen jakso alkoi.
Päähyökkäys tehtiin Passchendalen--Geluveldin suuntaan. Englantilaiset
koettivat ilmeisesti saada haltuunsa Ypernin ja Roulers-Meninin välillä
olevan ylänköseudun, jolta on laaja näköala molempiin suuntiin. Ylänkö
oli meillekin erittäin tärkeä. Se tarjosi meille tähystyspaikkoja ja
suojeli samalla jossain määrin vihollisen tykkitulelta.
Vihollisen hyökkäys onnistui nytkin johonkin määrin. Se oli
huomattavasti voimakkaampi kuin puolustus. Vihollisen hyökkäyksen
voimakkuus ei johtunut tankeista. Ne tuottivat tosin meille haittaa,
mutta me teimme ne käyttökelvottomiksi. Vihollisen hyökkäyksen voima
perustui tykistöön sekä siihen, että meidän tulemme ei kyennyt
hajoittamaan englantilaisten jalkaväkeä sen kerääntyessä ja ennen
kaikkea sen hyökätessä.
Englantilaisten uusi 21:senä tekemä hyökkäys torjuttiin. Mutta jo 26:s
päivä oli 4:lle armeijalle taas erittäin vaikea taistelupäivä ja meidän
tappiomme olivat hyvin suuret. Maa-alueen menetys kyllä voitiin kestää,
mutta elävän taisteluvoiman häviö painoi mieltämme sitä raskaammin.
Taistelut riehuivat siis hurjina länsirintamalla, ja saimme olla
valmiina siihen, että uusia hyökkäyksiä tehtäisiin useilla tahoilla.
Lokakuu saapui, kuukausi, joka oli meille kaikkein raskaimpia tässä
sodassa. Maailma -- se alkoi aivan minun vierestäni -- näki ainoastaan
Tarnopolin, Czernowitzin, Riian sekä myöhemmin Saarenmaan, Udinen,
Tagliamenton ja Piaven. Se ei voinut katsoa minun sydämeeni, ei voinut
nähdä, mitä sääliä tunsin länsirintamalla kärsiviä joukkoja kohtaan.
Minun järkeni työskenteli itärintamalla ja Italiassa, sydämeni oli
länsirintamalla. Tahdon avulla täytyi saada aikaan jonkinmoinen sovinto
järjen ja sydämen kesken. Ilottomaksi olin tullut jo kauan sitten.
Vihollinen oli tässä kolmannessa Flanderin-taistelussa noudattanut
samaa järjestelmällistä menettelytapaa kuin toisessa ja taisteluissa
Verdunin luona: hyökkääjät eivät tunkeutuneet hyvin syvälle rintamaamme
voidakseen siten paremmin välttää vastahyökkäyksemme ja musertaa sen
raivoisalla tykkitulellaan. Jokaisen vihollisten tekemän hyökkäyksen
jälkeen neuvottelin joko itse rintamalla tai puhelimitse kenraali
v. Kuhlin ja eversti v. Lossbergin kanssa niistä kokemuksista,
joita hyökkäyksissä oli saatu. Matkustin myös Flanderiin pohtiakseni
samoja kysymyksiä upseerien kanssa, jotka olivat ottaneet
taisteluihin osaa. Kaikki me tajusimme, että jollakin tavoin oli
puolustusmenettelytapaamme muutettava, mutta oli äärettömän vaikeaa
keksiä oikea ratkaisu. Täytyi menetellä hyvin varovaisesti ja tehdä
ainoastaan pieniä kokeiluja. Itse taisteluihin osaaottaneet henkilöt
tekivät tosin ehdotuksia ja viittauksia, mutta ne kallistuivat yleensä
ennen noudattamamme taktiikan suuntaan. Huomautettiin, että meidän
olisi ainoastaan vähässä määrin vahvistettava etumaisia linjojamme ja
luovuttava varadivisioonain tekemistä vastahyökkäyksistä. Sen sijaan
olisi tehtävä paikallisia vastahyökkäyksiä. Ne tekisi divisioona, joka
toiseen aaltosarjaan kuuluen ja pitkälle rintamalle hajoitettuna olisi
tuotu paikoilleen lähelle etumaisia linjoja jo ennen vihollisen
hyökkäyksen alkamista. Etulinjoilla tulisivat täten rivistöt jonkun
verran tiheämmiksi, taistelukykyisemmiksi ja koko taistelukenttä
levenisi. Ylimmän armeijanjohdon täytyisi siis sijoittaa jokaisen
etumaisen linjan taisteludivisioonan taakse toinen divisioona. Se
merkitsi meille voimain kulutusta, jommoinen ei vielä ollut koskaan
tullut kysymykseen. Luonnollisesti oli selvää, että olisimme paremmin
turvatut, jos melkein jokaisen etulinjan divisioonan takana olisi
toinen divisioona. Mutta yhtä selvää oli, että rintama siten toisilta
paikoin tuli entistään ohuemmaksi. Minun täytyi tehdä, mitä voin.
Suostuin näihin taktillisiin muutoksiin, vaikka monet esikuntani
jäsenistä lausuivat epäilyksiään tällaisen "puolustustaisteluun"
sisältyvistä ohjeista luopumisen suhteen. Mielestäni oli kuitenkin
tässä asiassa annettava etusija rintamalla olleitten henkilöitten
kokemuksille.
Kaikkialta huomautettiin myös tykistön maatähystyksen tärkeyttä. Vain
siten voitiin hyökkäävä ja linjoihimme murtautuva vihollinen tuhota
tulellamme. Ainoastaan siten oli mahdollista kohdistaa nopeasti monelta
suunnalta murhaava tykkituli paikkaan, jossa ratkaiseva rynnäkkö
tapahtui.
Tankkien suhteen oli mieliala yleensä rauhallinen. Mitään erikoisen
suurta vaaraa ei niiden taholta pelätty. Tahallani käytin
keskustelussani sanaa "tankkikauhu". Saapuvilla olevat rintamaupseerit
eivät sanoneet sellaista ilmenneen.
Luonnollista on, että 4:nnelle armeijalle oli jo ennestään hankittu
mahdollisimman runsaasti ampumatarpeita, aseita ja lentäjiä. Eversti v.
Lossbergkin, jonka vaatimukset olivat hyvin suuret, oli vihdoinkin
tyytyväinen armeijaryhmäänsä ja minuun. Länsirintamalla olevat
päälliköt puhuivat yhä huolestuneempina itärintaman ja Italian
suunnitelluista sotaliikkeistä.
Lokakuun alussa kiihtyi tykkituli uudelleen. Lokakuun 2:sena ja
3:ntena oli suuria tykistötaisteluita. 4:nnen aamulla alkoi myös
jalkaväkitaistelu. Se oli erittäin kiivas. Vihollinen kyllä torjuttiin,
mutta meille hirvittävin tappioin. Nyt kävi ilmi, että syyskuussa minun
saapuvilla ollessani alkuunpantu etumaisten rintamalinjojen tiivistys
ei vastannut tarkoitustaan. Minä päätin nyt toimia omin päin, kysymättä
enää muilta neuvoa. Käskin 4:nnen armeijan muodostamaan esikentän, s.o.
järjestämään kapean vyöhykkeen vihollisen etulinjan ja sen linjan
välillä, joka joukon tuli pitää hallussaan liikkuvassa puolustuksessa.
Vihollisen täytyisi silloin käydessään hyökkäämään kulkea tämän linjan
yli. Meidän tykistömme saisi tällöin aikaa sen verran, että se pääsi
hyökkääjiin käsiksi, ennenkuin he ehtisivät meidän varsinaiselle
vastarintalinjallemme. Erittäin vaikeata oli tässä vain oman esikentän
miehistön peräytyminen hyökätessä ja tykkitulen siirtäminen lähelle
omaa taistelulinjaa. Käsitettä "esikenttä" on myöhemmin monin tavoin
selitetty ja se on usein aiheuttanut sekaannusta. Periaate oli
yksinkertainen ja selvä. Etulinjan järjestämistä tarkoittavia
kehoituksiani noudatti 4:s armeija hyvin varovaisesti; vasta myöhemmin
se omaksui menetelmän omasta vakaumuksestaan.
Lisäksi työskentelin ahkerasti saadakseni aikaan sen, että tykistömme
määrättömästi ja mahdollisimman keskitetysti syöksisi tulta.
Lokakuun 9:ntenä ja 12:ntena oli taas ankaria taisteluita. Rintama
kesti nyt paremmin kuin 4 p:nä, vaikkakin vihollinen pääsi paikoittain
murtautumaan asemiimme. 4:nnessä Flanderin taistelussa oli mieshukkamme
erittäin suuri. Länsirintamalla alkoi tulla puute joukoista. Molemmat
itärintamalta Italiaan määrätyt, jo matkalla olevat divisioonat
pysäytettiinkin sen vuoksi ja lähetettiin Flanderiin. Saarenmaan yritys
oli saatu käyntiin, mutta Italian rintamalla rynnäkkö ei voinut alkaa
ennen lokakuun 22:sta. Ilmastosuhteiden vuoksi lykkääntyi se vielä
24:nteen. Näinä päivinä oli yleinen asemamme kireys ylimmillään.