I.

Wytschaeten mutkassa kesäkuun 7:ntenä alkaneiden kiivaiden taistelujen

jälkeen alkoi monta päivää kestäneen tykkitulen valmistamana Flanderin

taistelu heinäkuun 31:senä. Tästä piti kehittyä ententen toinen suuri

sotaliike, joka vihollisen toiveitten mukaan tuottaisi sille lopullisen

voiton ja tuhoaisi sukellusveneasemamme Flanderissa. Taistelut

levisivät suurelle osalle länsirintamaa, Italian, Makedonian sekä

myöhemmin myös Palestiinan rintamille.

Länsirintamalla nyt alkanut taistelu tuli meille kaikista

tähänastisista taisteluistamme tuhoisimmaksi. Kuitenkaan ei ylin

armeijanjohto voinut siirtää joukkoja itärintamalta länsirintaman

vahvistukseksi. Idässä oli meidän päästävä perinpohjaiseen tulokseen ja

siksi piti siellä olla riittävästi sotavoimia. Meidän täytyi lyödä

Venäjän ja Romaanian joukot, jotta voisimme 1918 päästä ratkaisuun

hyökkäämällä Ranskan rintamalla ja tukemalla maasotaa sukellussodalla,

jollei tämä yksinään olisi vielä vienyt toivottuun päämäärään.

Sotilaallinen asemamme oli sellainen, että minun täytyi ottaa raskas

taakka hartioilleni. Se oli niin raskas, että se tärisytti minua. Minun

täytyi kestää. Muutoin uhkasivat meitä seuraavana vuonna hyvin suuret

vaarat. Itsestään on ymmärrettävissä, että ylin armeijanjohto lähetti

länsirintamalle jok'ainoan miehen, jota ei välttämättömästi tarvittu

muualla. Saksan kruununprinssi varoitti minua usein, etten kärjistäisi

liiaksi asemaa länsirintamalla. Minä kyllä käsitin, mitä ylin

armeijanjohto, joka piti silmällä asemaa vuonna 1918, teki pannessaan

länsirintamalla olevien joukkojen kannettavaksi hirvittävän suuren

kuorman: minä ymmärsin, että vaara tulisi olemaan suuri, ellei

sukellussota tehoaisi. Mutta minä en kuulu niihin, jotka taipuvat

vaaran alla. Minun tehtäväni oli voittaa vaara ja panna kaikki

alttiiksi, jotta isänmaani säilyisi sitä uhkaavilta suurilta

onnettomuuksilta.

Idässä piti meidän monelta taholta nuijia Venäjää ja antaa sille iskuja

murskataksemme tämän jättiläisen. Jo Itä-Galitsian suurten

sotaliikkeiden aikana olin puhelimitse tiedustellut eversti

Hoffmannilta, mitä hän ajattelisi hyökkäyksestä Väinäjoen yli Riian

pohjoispuolella. Luonnollisesti hän tarvitsisi siihen joukkoja, jotka

olivat vielä taistelemassa Galitsiassa. Eversti hehkui heti

innostusta. Itärintaman ylipäällikkö ryhtyi viipymättä alustaviin

valmistelutoimiin. Kun elokuun alkupäivinä kävi selville, että

eteneminen Galitsiassa ja Bukovinassa oli keskeytettävä ja että uusi

rynnäkkö siellä saattoi alkaa vasta kun rautatiet olivat korjatut, sai

itärintaman ylipäällikkö määräyksen kulkea Väinäjoen yli. Luulin

silloin, että se voisi tapahtua elokuun 20:ntenä, ja minä toivoin

sieltä joitakin joukkoja pian vapautuvan. Ajattelin, että syyskuun

puolivälissä tai loppupuolella, kun Dnjestrin eteläpuolella olevat

rautatiet olivat korjatut, voisimme aloittaa taas sotaliikkeet etelässä

tunkeutumalla Bukovinasta Serethin yli Moldauhun päin. Sitä varten oli

Riiasta vietävä joukot uudestaan etelään.

Heinäkuun 31:sen ja syyskuun välinen aika oli tavattoman jännittävä.

Heinäkuun 31:senä tekivät englantilaiset, vasemmalla sivustallaan

muutamain ranskalaisten divisionain tukemana, hyökkäyksen 25 km:n

pituisella rintamalla. He käyttivät hyökkäykseen niin voimakasta

tykkitulta ja semmoisen määrän ammuksia, jommoista länsirintamallakin

oli tähän saakka harvoin käytetty. Useissa paikoin tunkeutuivat myös

tankit rintamaamme. Ratsuväkidivisioonat olivat valmiina käymään

kimppuumme, jos peräytyisimme. Varadivisioonain avulla onnistui 4:nnen

armeijan, jonka esikunnanpäälliköksi oli tullut eversti v. Lossberg,

pysäyttää vihollisen eteneminen ja supistaa se paikallisesti. Taistelun

tulos oli meille tuhoisa. Menetimme viholliselle 2-4 km leveän

maa-alueen koko hyökkäysrintamalla ja lisäksi vielä huomattavan joukon

vankeja ja sotakalustoa. Vakinaisten ja varajoukkojemme mieshukka oli

suuri.

Elokuussa leimahti taistelu uudelleen paloon monin paikoin

länsirintamaa. Flanderissa hyökkäsi entente taas 10 p:nä. Heinäkuun

31:nen oli vihollisellekin ollut tuhoisa päivä. Elokuun 10:s oli meille

menestyksellinen; sen sijaan saimme taas 16:ntena ankaran iskun.

Englantilaiset valloittivat aluetta aina Poelkapelleen asti ja vain

äärimmäisin ponnistuksin voimme työntää heidät vähän takaisin.

Seuraavina päivinä jatkui taistelu, mutta ei niin raivoisana. 22:sena

oli taas valtava taistelu. Elokuun 25:ntenä päättyi Flanderin taistelun

toinen jakso. Se tuli meille hyvin kalliiksi.

Etelämpänä tunkeutuivat englantilaiset taas elokuun 15:ntenä Lensin

pohjoispuolella oleviin asemiimme ja valtasivat meiltä erään tärkeän

kukkulan.

Scarpen molemmin puolin, aikaisemman Arrasin taistelun seuduilla,

saatiin englantilaisten elokuun 9:ntenä tekemä hyökkäys torjutuksi.

Elokuun lopulla kävivät ranskalaiset turhaan St. Quentinin

pohjoispuolella olevain Siegfried-asemain kimppuun. Yritys ei ollut

vakava.

Myös Chemin des Damesin kukkulaseuduilla tekivät ranskalaiset pieniä

sivuhyökkäyksiä.

Pääiskuun ryhtyivät ranskalaiset elokuun 20:ntenä ja 21:senä Verdunin

luona olevia asemiamme vastaan. 5:s armeija oli odottanut tätä

hyökkäystä. Jo useita viikkoja aikaisemmin oli annettu määräys, että

muutamia alueita, kuten esim. Talou-harjanne, oli tyhjennettävä, ja se

tehtiin ajoissa. Ranskalaiset hyökkäsivät ilman tankkeja ja heidän

onnistui tunkeutua syvälle asemiimme. Eräs Maasin vasemmalla rannalla

taisteleva divisioonamme ei tehnyt tehtäväänsä; oikeallakin rannalla

meidän kävi huonosti. Ja kuitenkin olimme täällä, samoin kuin

Flanderissakin, tehneet kaikkemme menestyksen turvaamiseksi. Myös

elokuun 21:nen ja 26:s päivä olivat viholliselle onnellisia ja

tuottivat meille häviöitä. Ranskan armeija oli saanut takaisin

hyökkäyskuntonsa. Se oli nopeasti kohonnut lamaannustilasta. Pariisin

valtiomiehet asettivat näinä päivinä rauhanehdot, joista kävi ilmi,

että he pitivät sotilaallista asemaansa parempana kuin se oli.

Samaan aikaan elokuussa Flanderissa ja Verdunin luona kärsimämme

raskaat tappiot heikonsivat länsirintamaamme. Vihollisen tykkituli

oli niin tuhoisa, että me tunsimme itsemme melko avuttomiksi

betonivarustuksistamme huolimatta. Armeijamme ei enää kaikkialla ollut

niin puolustuskykyinen kuin paikalliset johtajat ja minä olimme

toivoneet. Vihollinen osasi hyökkäyksiä tehdessään ottaa huomioon

varadivisioonaimme käytön. Hyökätessään eivät ranskalaiset enää

tavoitelleet sellaisia kaukaisia päämääriä, joihin kenraali Nivelle

Aisnen--Champagnen taistelussa oli pyrkinyt. He osasivat varustautua

vastahyökkäyksiimme ja käyttivät niitä silmällä pitäen varovaisesti

menestystään hyväkseen. Toisaalta tämä oli luonnollisesti meille

edullistakin.

Minä myös olin ponnistanut voimani äärimmilleen. Tapaukset

länsirintamalla näyttivät nyt ehkäisevän kaikkien muiden

suunnitelmiemme toimeenpanon. Voimaimme kulutus oli ollut niin suuri,

että se herätti vakavaa huolestumista. Sellaista ei oltu voitu odottaa.

Väinäjoen luona toimeenpantavaksi suunniteltu hyökkäys oli lykättävä

myöhemmäksi. Voiko ylin armeijanjohto ensinkään ottaa vastuulleen sitä,

että divisioonat yhä jäisivät itärintamalle? Ei ainoastaan Saksan

kruununprinssi vaan myös muutamat tyynesti ajattelevat päällikötkin

pudistivat päätään. Mutta arvostellessani vihollisemme aikeita vakuutin

aina itselleni: Tässä sodassa on kysymyksessä lopullinen voitto eli

häviö. Vihollisen halu tuhota meidät on niin suuri, ettei meillä ole

valittavana mitään kolmatta. Olin varma siitä, että länsirintamamme

kyllä kestää vielä ankarammankin puserruksen. Tämäkin oli taas niitä

tapauksia, joissa inhimillinen taito ei riitä. Ylin armeijanjohto pysyi

aikeissaan, mitä tulee Väinäjoen yli suunniteltuun hyökkäykseen. Se

uskoi suureen menestykseen, hyökkäys kun tapahtuisi Pietarin lähellä,

joskaan sen tarkoituksena ei ollut ulottaa hyökkäystä hyvin laajalle

alueelle. Sotilaallisessa suhteessa olisi tämä sotaliike meille

ainoastaan rintaman parannus, jonka kautta voisimme säästää

joukkojamme.

Moldauhun tehtävä hyökkäys oli suunnitelmamme mukaan toinen ratkaiseva

isku. Mutta tästä vaikeitten rautatietöiden vuoksi toistaiseksi

lykkääntyneestä liikkeestä oli meidän kokonaan luovuttava. Isonzon

rintamalla oli elokuun lopulla alkanut 11:s Isonzon-taistelu 70 km:n

pituisella rintamalla. Italialaisilla oli ollut menestystä. Syyskuun

alussa jatkui taistelu ankarana ja sekin tuotti italialaisille

voittoja. Itävalta-unkarilaiset armeijat olivat tosin pysyneet

paikoillaan, mutta niiden Karstin vuoristossa kärsimät tappiot

olivat niin suuret, niiden henki niin lamassa, että johtavissa

itävalta-unkarilaisissa piireissä kypsyi se vakaumus, että

nämä armeijat eivät voi jatkaa sotaa eivätkä kestää 12:tta

Isonzon-taistelua. Italian rintamalla olevat itävalta-unkarilaiset

armeijat olivat saksalaisten apujoukkojen tarpeessa. Me emme siis

voineet hyökätä Moldauhun. Saksalaisten divisioonain lähettäminen

Italian rintamalle pelkkää puolustustaistelua varten ei ollut vakavan

asemamme mukaista. Ylimmän armeijanjohdon täytyi järjestää asiat niin,

että me täälläkin tekisimme hyökkäyksen tai sotaliikkeen saadaksemme

ainakin parannetuksi asemamme.

Moldauhun suunnitellusta hyökkäyksestä luopuminen oli minusta hyvin

vaikeaa. Se olisi Venäjän tilan vuoksi voinut tuottaa hyvin paljon

huomattavampia tuloksia kuin hyökkäys Italian rintamalla. Se olisi

voinut ratkaista taistelun itärintamalla. Kun Venäjä oli

rappeutumistilassa, sen armeija ja kansa hajaantumassa, oli ilmeistä

että vähilläkin voimilla tekemämme hyökkäys olisi voinut onnistua.

Tosin Italian rintamalla tehty hyökkäys helpottaisi länsirintamamme

ahdinkoa; mutta epävarmaa oli, voisiko se, Italiassa vallitsevan

hiilipulan rinnalla, aiheuttaa siellä sisäisiä levottomuuksia. Tässä

suhteessa ei yleensä oltu toivehikkaita. Mutta vaikka emme voineetkaan

olla varmoja Italian rintamalla tehtävän hyökkäyksen tuloksiin nähden,

oli ryntäykseen kuitenkin ryhdyttävä, ja se päätettiin panna toimeen

syyskuun keskipaikoilla. Se oli tehtävä, jos mieli estää Itävallan

luhistumista. Vielä oli meidän harkittava, millä keinoin voisimme Riian

taistelun jälkeen iskeä uuden haavan Venäjään jouduttaaksemme sen

hajoamista. Ikuisena totuutena pysyy Moltken lause: "sotataito on

hätäkeinojen järjestelmää."

Elo- ja syyskuun vaihteessa oli kannettavanani suuri työtaakka. Minun

oli tehtävä usein matkoja Berliiniin. Matkustaessani kerran

länsirintamalle tapahtui rautatieonnettomuus. Toinen juna työntyi sen

vaunun päälle, missä seurueeni kanssa paraikaa olin illallisella, ja

kaatoi sen kumoon. Tämä aiheutti pienen säikähdyksen. Raskas isku oli

minulle ilmoitus vanhimman poikani sankarikuolemasta, oikeammin vaimoni

vanhimman pojan hänen ensimmäisestä avioliitostaan. Minulla ei ollut

lapsia. Mutta olin syvästi kiintynyt häneen samoin kuin hänen

sisariinsa ja veljiinsä. Vielä äsken olin tavannut hänet Lillessä

reippaana ja kukoistavana, täynnä intoa ja antaumusta isänmaalleen ja

kutsumukselleen. Hän sai surmansa Kanaalin yläpuolella käydyssä

ilmataistelussa. Vasta monien viikkojen kuluttua löysimme hänen

ruumiinsa Hollannin rannikolta, minne aallot olivat sen viskanneet.

Jännityksen aikoja seurasi rauhallisempi tila rintamilla, Flanderissa

elokuun lopusta, Verdunin luona ja Italiassa syyskuun alkupuolelta ja

keskipalkoilta alkaen. Kukaan ei kuitenkaan tietänyt, kauanko tätä

rauhan aikaa kestäisi.

Makedonian rintamallakin oli entente elokuun 30:nnen ja syyskuun 8:nnen

välisenä aikana tehnyt rajuja hyökkäyksiä saavuttamatta kuitenkaan

menestystä. Vuoristossa Ohrida-järven länsipuolella käydyt paikalliset

taistelut olivat koko sodankäynnille siinä suhteessa tärkeitä, että ne

pakottivat bulgaarialaisten pidentämään rintamaansa.

Romaaniassa taisteltiin Serethin ja rajavuorten välillä. Muutoin oli

koko Riikaan asti ulottuvalla itärintamalla taistelutoiminta vähäistä.

Czernowitzin luona tehdyn saksalaisen hyökkäyksen tarkoituksena oli

ainoastaan saada aikaan aivan välttämättömäksi käynyt rintamanparannus.

Karpaattien ja Tarnopolin välistä rintamaa ohennettiin nyt, jotta

saataisiin varajoukkoja tulevia sotaliikkeitä varten.

Syyskuun 1:senä menivät armeijamme Uexküllin luona, Riian

kaakkoispuolella, Väinäjoen yli. Ylimeno tapahtui lujan vihollisaseman

edustalla. 8:nnen armeijan päällikkö kenraali v. Hutier ja hänen

esikuntansa päällikkö kenraali v. Sauberzweig olivat tehneet tätä

ylimenoa varten huolelliset valmistustyöt saaden apua ylemmiltä

komentoviranomaisilta. Ylimeno onnistui. Venäläiset olivat oikeaan

aikaan poistaneet joukkonsa joen vasemmalla rannalla olevasta

siltalinnakkeesta ja he tekivät meille, muutamia poikkeuksia

lukuunottamatta, hyvin heikkoa vastarintaa. Tunsin vapautuneeni

suuresta taakasta, kun tuo isku oli annettu venäläisille. 8:s armeija

sai pian käskyn pysähtyä. Se alkoi heti rakentaa etumaisten linjojensa

taakse asemia, sijoittaen ne lyhimmälle linjalle Väinäjoen ja

Riianlahden välille. Kaksi divisioonaa lähti heti länsirintamalle

niiden joukkojen sijalle, jotka oli sieltä määrätty Italiaan.

Itärintamalta täytyi siirtää sinne paljon väkeä. Huolimatta siitä, että

suunnittelimme hyökkäystä Italian rintamalla ja että taistelu

länsirintamalla, missä tilanne oli hyvin kireä, saattoi milloin tahansa

leimahtaa uudelleen liekkiin, täytyi itärintaman ylipäällikölle jättää

niin paljon joukkoja, että hän yhä uudelleen voi tarpeen vaatiessa

käydä Venäjän kimppuun. Kaikki, mitä nyt teimme, oli vain pieni korvaus

siitä, että meidän täytyi luopua Moldauhun suunnittelemastamme

hyökkäyksestä. Jonkinlainen korvaus se joka tapauksessa oli. Saan

tyytyä siihen, että myöhempi arvostelu on pitänyt menettelyäni voimain

hajoittamisena. Kaikki ei aina mene suunnitelman mukaan -- ja minä

pääsin tarkoitusteni perille.