VIII.

Isänmaan herpautuneen mielialan kohottaminen vaati kiireellistä

toimintaa. Meillä oli suuri mahdollisuus sodan voittamiseen. Mutta sota

ei ollut vielä lopussa. Aluksi oli säilytettävä se, mitä oli saatu.

Paljon uusia seikkoja oli ilmestynyt. Kotimaan voimien herpautuminen

saattoi tehdä koko työmme tyhjäksi. Huomattiin selvästi, että

armeijassakin tehtiin maanalaista kiihoitustyötä. Heinäkuun 25:ntenä

kirjoitti kenraalimajoitusmestari: "On varmoja todisteita siitä, että

riippumattomat sosialistit harjoittavat sotajoukkojen keskuudessa

kiihoitustyötä, joka heikontaa erittäin suuressa määrin kuria."

Riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen johtaja Ledebour on

myöntänyt, että kiihoitusta jo siihen aikaan harjoitettiin.

Kosketellessaan marraskuun 5:nnen ja 9:nnen välillä sattuneita

tapauksia hän lausui eräässä työmies- ja sotamiesneuvostojen

kokouksessa:

"Nämä 4 päivää, ennen marraskuun 9:ttä, käyttivät Scheidemann ja hänen

toverinsa korjatakseen sadon kylvöstä, jota riippumattomat olivat

tehneet lähes kahden vuoden aikana."

Eräs toinen johtohenkilö, Richard Müller, sanoi: "Vallankumouksen

valmistustöihin on ryhdytty jo kesäkuussa 1916, vaikkei silloin vielä

päämäärästä oltu tarkoin selvillä."

Riippumaton sosialidemokraattinen puolue on jo pitkän aikaa

suunnitelmallisesti valmistanut vallankumousta. Valtiopäiväin

enemmistö, osa sanomalehdistöä ja osa kansaa on edistänyt tätä

kumoustyötä, joskin usein tietämättänsä.

Heinäkuussa 1917 oli minussa se käsitys tullut aivan varmaksi ettei

ylin armeijanjohto nykyisissä olosuhteissa voinut olla toimettomana

elokuun loppuun asti. Oli välttämätöntä saada vireille se mitä

tarvittiin henkisen taistelukuntoisuuden kohottamiseen. Olin tietoinen

siitä, että työmme tulokset olisivat ainoastaan paloittaisia, ellei

hallitus itse ryhtynyt voimakkaasti työhön tällä alalla.

Kun sisäinen hallituskoneistomme toimi vitkallisesti ja sotkuisasti, en

ollut suinkaan varma siitä, että uusi valtiokansleri saisi kokonaista

aikaan, vaikkakin hän henkilökohtaisesti ryhtyisi johtamaan

valistustyötä. Ei ollut hänenkään helppo saada puserretuksi ja luoduksi

uutta, kun useimmissa valtionvirastoissa vallitsi sama henki, joka

tähän saakka oli vallinnut valtiokanslerin palatsissa ja sieltä

levinnyt muuanne. Ainakaan ei niissä asetuttu tätä henkeä vastustamaan,

mikä oli tulokseen katsoen yhtä haitallista.

Minä olin jo pitkän aikaa suunnitellut valistus- ja opetustoiminnan

järjestämistä sotajoukon keskuuteen. Se kysymys tuli nyt polttavaksi.

Eversti Nicolain laatiman suunnitelman mukaan ylin armeijanjohto

järjesti armeijan isänmaallisen opetustyön. Tämä opetus oli kuitenkin

perin vähäistä siihen valistustyöhön verrattuna, jonka entente oli

toimeenpannut kansainsa keskuudessa.

Isänmaallisen opetuksen tai -- kuten sitä nimitettiin -- sotajoukkojen

valistustoiminnan merkityksen ilmaisivat seuraavat sanat:

"Saksan armeijaa elähyttävä voima tekee tämän armeijan Saksan

vihollisia voimakkaammaksi ja Saksan liittolaisille lujaksi

selkänojaksi."

Sodan alussa nojasi tämä henki innostukseen ja pitkänä rauhan aikana

kehittyneeseen kuriin. Kuluneet kolme sotavuotta ovat tätä voiman

perustusta muuttaneet ja laajentaneet. Hyvin ymmärrettävä kodin,

perheen ja jokapäiväisen toiminnan kaipuu voi laimentaa taistelunhalua

ja heikentää tahtoa, jonka tulisi tähdätä lopulliseen voittoon.

Sodan jatkuminen on myös yhä lisääntyvässä määrässä aiheuttanut

kodeille ja sotajoukolle kieltäymyksiä ja vaatinut uhreja. Kuta enemmän

nämä taakat painavat sotilasten mieliä, sitä lujemmin heidän

tulee rakentaa vakaumukseen, velvollisuudentuntoon ja lujaan

päättäväisyyteen, jotka antavat armeijalle voimaa.

Isänmaallisen opetuksen tarkoituksena on toimia tämän päämäärän

saavuttamiseksi.

Syyskuun 15:ntenä minä kirjoitin: "Vihollisen halu tuhota meidät ja

välttämättömyys jatkaa taistelua on päässyt heikommin etappijoukkojen,

varusväen ja kotimaan palveluksessa olevien sotilaiden tietoisuuteen

kuin varsinaisten taistelujoukkojen. Siitä syystä on etappijoukkojen

mielialaan kiinnitettävä erikoista huomiota ja alulle pantu

isänmaallinen opetustyö kohdistettava heihin erikoisessa määrässä.

"Kotiseudun ja armeijan väliseen vuorovaikutukseen viittaavat myös

annetut suuntaviivat. Armeija on kansan erottamaton osa; molempien on

työskenneltävä yhdessä isänmaallisessa hengessä isänmaallisten

päämäärien saavuttamiseksi. Siitä syystä on yksissä neuvoin

siviiliviranomaisten kanssa suoritettavalla isänmaallisen

hengen elähyttämisellä suuri merkitys. Kotiseudulla toimivien

komentoviranomaisten on otettava tämänsuuntainen toiminta aivan

erikoiseksi huolekseen."

Minä ulotin isänmaallisen opetuksen tietoisesti kotimaahan, vaikka minä

pysyin syrjässä siellä välittömästi suoritettavasta työstä. Minä en

voinut jäädä katsomaan, kuinka kaikki vieri alaspäin. Tahdoin vaikuttaa

kohottavasti kansaan, mutta minä en saanut viranomaisten puolelta

minkäänlaista tukea huolimatta siitä, että valtiokansleri t:ri

Michaelis ja valtiosihteeri v. Kühlmann myönsivät, että jonkinlainen

järjestö oli luotava mielialan kohottamiseksi. Minuun jäi vaikutelma,

että tahdottiin välttää kaikkea, mikä lietsoisi kansallisia intohimoja.

Me olimme joutuneet niin pitkälle, että kansallistunteen herättämistä

pidettiin moitittavana rikoksena.

Sotaministeriö oli kanssamme yhtä mieltä siitä, että isänmaallinen

opetus oli ulotettava myöskin sijaiskomentojen alueelle. Kesällä 1918

annettiin sille sen toivomuksen mukaan laaja vaikutusvalta tässä

asiassa.

Opetuksen ydinkohdaksi olin merkinnyt: sodan syyt, Saksan taloudellisen

kehityksen ja sen merkityksen, mahdollisen häviön seuraukset,

erityisesti saksalaiselle työmiehelle koituvat, välttämättömyyden

jatkaa taistelua edelleen aina siihen asti, kunnes vihollisen

tuhoamishalu on murrettu ja luotu varmat taloudellisen kehityksen

edellytykset.

Tämän lisäksi oli tehostettava meidän perusteltuja toiveitamme

lopullisesta voitosta. Oli myös opetettava, kuinka välttämättömiä ovat

johto ja arvovalta toisaalla ja alistuminen toisaalla.

"Meidän oman yksilömme on väistyttävä, kun on kysymys suuresta

yhteisestä päämäärästä. Lakot ovat vaarallisia sodalle, vaativat

armeijan verta. Uinailu rauhanhaaveissa ja tyytymättömyys pitentävät

sotaa. Yksimielisyys lisää voimia, kaikki muu heikontaa."

Sodan päämääräksi ilmoitin "tulevaisuutemme turvaamisen". Vielä

lausuin: "Kansan ja armeijan täytyy voimakkaina ja yksimielisinä olla

valtakunnan johtajain tukena aina lopulliseen rauhantekoon saakka."

Nämä ohjeet olivat sopusoinnussa silloisen sotilaallisen asemamme

kanssa. Ne johtuivat itsestään isänmaamme silloisesta kurjasta

ajatustavasta. Minä uskoin, että voitamme sodan, ja pelkäsin voimaimme

heikkenemistä. Tein kaikkeni selvittääkseni kansalle asemamme

vakavuuden, lamauttamatta silti mieliä vielä enemmän. Sielullisia

seikkoja olen aina pitänyt hyvin suuressa arvossa ja samaa mieltä ovat

olleet monet muut, ikävä kyllä, sellaisetkin henkilöt, jotka

toiminnallaan tietoisesti lamauttivat Saksan taisteluvoimaa ja samalla

horjuttivat armeijan kuria. Suuri kansanjoukko ei ymmärtänyt oman

kansan eikä vihollisen henkeä.

Sotasanomalehtivirasto on minun katsantokantani mukaisesti yhä

uudestaan selittänyt valistustyöstä huolehtiville elimille, että on

tuotava painokkaasti esiin, mitä vaaroja onnettomasta sodasta koituisi.

Isänmaallisen opetuksen tuli olla vapaa kaikista puoluepyrkimyksistä.

Sellaisiin kuului mielestäni myös rauhaa koskevan päätöslauselman

puoltaminen tai vastustaminen ja sodan päämäärien arvostelu.

Poikkeuksia en sallinut. Kuitenkaan ei minulla ollut mitään sitä

vastaan, että päälliköt rauhallisesti ja asiallisesti selittäisivät

oman kantansa, jos miehistö luottamuksella tekisi heille sodan

päämääriä koskevia kysymyksiä.

Ei ollut hyvä merkki se, että tätä opetusta taaskin lokakuussa

käsiteltiin valtiopäivillä pelkästään kotoisen puolue-elämän kannalta

ja että sen varsinainen tarkoitus jäi näkemättä. Opetusta koskevat

määräykset joutuivat perinpohjaisen tarkastelun alaisiksi. Niitä

vastaan ei voitu tehdä mitään muistutuksia. Odotin jännityksellä

lausuttaisiinko toivomusta, että hallituksen myös pitäisi ryhtyä

valistustyöhön. Odotin, tuntisiko hallitus velvoitusta toimimaan. Mutta

valtiopäivät rajoittuivat pelkkään arvosteluun. Luovaan työhön ne eivät

ryhtyneet. Hallitus oli tyytyväinen, kun vaarallisen salakarin ohi oli

kuljettu onnellisesti. Mutta kansa ei saanut tietää, mitkä vaarat sitä

uhkasivat.

Saksassa oli kuitenkin vielä miehiä, jotka olivat oikein käsittäneet

vihollisen ajatustavan. He tahtoivat lisätä armeijan sotaisuutta ja

perustivat "isänmaallisen puolueen". Minulla ja tällä yhdistyksellä ei

ole ollut mitään keskinäisiä suhteita. Sen perustamista ja toimintaa

tervehdin kuitenkin ilomielin, koska siitä oli hyötyä sodankäynnille.

Ei ollut haitaksi, että se asetti päämääränsä liian korkealle. Sodan

myrskyt pitävät kyllä huolen siitä, etteivät puut pääse kasvamaan

taivaaseen saakka.

Minä aloin toivoa, että isänmaallisen puolueen toiminta tuottaisi hyvät

tulokset. Tämä toivo sammui pian. Myöskin isänmaallinen puolue

sekaantui sisäpoliittisiin riitoihin: sen sijaan että olisi harjoitettu

sotapolitiikkaa, oli koko Saksan huomio kiintynyt sisäpolitiikkaan.

Olkoonpa niin, että isänmaallinen puolue ei ollut valinnut nimeään

viisaasti, että sitä perustettaessa tapahtui yhtä ja toista, joka ei

ollut asialle eduksi, joka tapauksessa murtui isänmaallisessa

puolueessa aluksi ilmennyt innostus sen vastustajain ja

hallituksen vastakynteen. Kreivi Hertling ei ainoastaan yhtynyt

enemmistöpuolueisiin; kauhukseni huomasin, että hänen kantansa

pohjimmaltaan oli sama kuin niiden. Sen sijaan että hallitus olisi

hankkinut sodankäynnille liittolaisia, se otti niitä siltä pois

antamatta mitään sijaan. Todella oli Jumala hylännyt Saksan kansan, kun

kansa oli hylännyt oman itsensä.

Pidin tärkeänä saada henkilökohtaisesti tutustua siihen, miten

isänmaallista opetustyötä suoritettiin. Siitä syystä kutsutin

Saarbrückenistä valistustyössä toimivan upseerin Kreuznachiin antamaan

minulle näytteen, kuinka hän opetti sotilaita. Tämä upseeri, luutnantti

Schmetzer, selitti erittäin vaikuttavasti, mitkä onnettomasti

päättyneen sodan seuraukset tulisivat olemaan työmiehillemme. Hän

osoitti, että he tulisivat olemaan työttömiä ja leivättömiä tai

kansainvälisen pääoman orjia. Minä voin sanoa, että kaikki me, jotka

kuuntelimme tätä esitelmää, olimme liikutetut. Minä luulin, että

esitelmä voisi herättää yleisempää huomiota ja olisi ehkä

ulkoministeriön valtiosihteerille mielenkiintoista kuultavaa ja siksi

annoin esitelmöitsijän pitää sen uudelleen valtiosihteerin läsnä

ollessa. Ikävä kyllä, eivät toiveeni tässä suhteessa toteutuneet.

Ei käynyt odottaminen, että rintamaupseerit, erittäinkin

komppaniainjohtajat, joitten aika kokonaan kuluu palvelustehtävien

täyttämiseen, osoittaisivat täysin ymmärtävänsä isänmaallisen opetuksen

luonnetta. Sen vuoksi johtivatkin tätä opetusta ne upseerit, jotka

tunsivat kotiseudun väestön ja armeijan mielialan ja jotka osasivat

sovittaa toimintansa rintamalla olevien sotilaitten ajatussuunnan

mukaan. Näiden taas piti kiinnittää tähän työhön kykeneviä upseereja,

aliupseereja ja sopivaa miehistöä sekä kutsua avukseen myös henkilöitä

kotiseudulta. Opetus toi mukanaan kokonaan uuden tehtävän. Sillä oli

voitettavana paljon epäluuloa ja vaikeuksia armeijassakin. Sopivien

upseerien valinta valistustyötä hoitamaan ei myöskään ollut helppo.

Kesti kauan, ennekuin kaikki järjestyi.

Senkin jälkeen, kun isänmaallinen valistustyö oli saatu käyntiin, minä

neuvottelin yhä armeijan ylikomentojen kanssa siitä, miten armeijan

mielialaa voitaisiin kohottaa, ja käytin jokaista tilaisuutta hyväkseni

voidakseni tutustua armeijan henkeen. Sain tietää, että armeijan papit

hoitivat antaumuksella vastuunalaista tehtäväänsä ja antoivat

ampumahaudoissa oleville sotilaille suuria sielullisia arvoja.

Vielä vaikeampaa kuin armeijassa oli valistustyö luonnollisesti

sijaiskenraalikomennon vaikutuspiirissä. Myös tähän työhön saatiin

voimia kaikista puolueista. Mutta hallitus pysyi siitä kokonaan

syrjässä.

Erityisesti huolestutti sotamiehiä kysymys, mikä heidän kohtalonsa

olisi sodan jälkeen. Se olikin luonnollista, kun ottaa huomioon

kotimaamme taloudelliset olot, sillä alalla yhä selvemmin ilmenevän

itsekkyyden ja häikäilemättömän voitonhimon. Jo itärintaman

ylipäällikön esikunnan päällikkönä ollessani, jolloin isänmaamme olot

eivät vielä olleet kärjistyneet, minä olin koettanut armeijan

sanomalehtien kautta tehdä tunnetuksi, mitä kotimaa oli tehnyt

invaliidien sekä leskien ja orpojen hyväksi. Olen useasti pohtinut

näitä kysymyksiä ja surukseni tein sen huomion, että kotona olevien

kiitollisuus invaliideja kohtaan väheni huomattavasti ja ettei

kiinnitetty tarpeeksi huomiota näitten mielialaan. Tämä kysymys koski

koko Saksan kansaa eikä sitä saanut käyttää puoluetarkoituksiin.

Sotilasten ja sotaorpojen huoltaminen oli tullut minulle sydämen

asiaksi. Parhaiten heistä pidettiin huolta siten, että lopullinen

voitto saatiin, sillä vain sillä ehdolla tämä kysymys saatiin lujalle

pohjalle. Minä halusin kuitenkin henkilökohtaisemmin toimia heidän

hyväkseen. Toukokuussa 1918 aloitettu lahjarahaston kerääminen

invaliidien hyväksi, jota olin mukana panemassa käyntiin ja joka

silloin toimitettiin minun nimessäni, menestyi hyvin. Aloitteen

keräykseen teki asiaan innostunut saksalainen nainen, neiti Emma

Tscheuschner. Häntä auttoi tässä suuressa tehtävässä tehokkaasti

tirehtööri Henrich. Ludendorff-rahasto nousi siihen asti kuulumattomaan

määrään, paljon yli 150 miljoonaan markkaan. Vallankumouksen

puhjettua sai rahasto nimekseen "kansankeräysrahasto". Oliko

kansanvaltuutettujen, oliko Saksan tasavallan ensimmäisen hallituksen

mielestä vääryys, että minun nimeni liittyi hyväntekeväisyysyritykseen,

joka juuri minun nimessäni oli tuottanut niin hyvät tulokset ja josta

monille tuhansille invaliideille oli hyötyä? Tämän nimenmuutoksen

arvostelemisen jätän ihmiskunnan ja niitten invaliidien tehtäväksi,

jotka Ludendorff-rahastosta nauttivat ansaittua avustusta -- jos he

yleensä saavat nimeni tietää.

Millä tavoin tätä lahjarahastoa on käytetty sitten kun se sai uuden

nimen, ei ole yksityiskohtaisesti tiedossani. Mielestäni ei ole oikein

se, että tästä rahastosta on suoritettu ennakkomaksuja valtiollisen

huoltotoiminnan laskuun. Sitä varten se ei ollut perustettu. Minun

haluni ja tarkoitukseni oli auttaa sodassa kärsineitä. Nyt tunnen

piston sydämessäni, kun näen työhön kykenemättömien invaliidien kadulla

kerjäävän. Mokomaakin kiitollisuutta ja kansallista omaatuntoa!

Sota-invaliidien huoltamista pohdittaessa pidin erikoisen tärkeänä

kysymystä, millä tavoin urhoolliset miehet, jotka olivat tulleet

raajarikoiksi, saataisiin elämän- ja työnhaluisiksi, jotta he voisivat

taas tulla itse toimeen ja isänmaa saisi heistä tarvitsemansa

työvoimanlisäyksen. Minä seurasin mielenkiinnolla kaikkia tähän

päämäärään tähtääviä toimenpiteitä sekä sitä edistystä, joka tapahtui

keinotekoisten jäsenten valmistamisen alalla.

Huoltotoiminnan ei tullut kohdistua ainoastaan sotaorpoihin ja

invaliideihin, vaan myös siihen, että niille terveille sotilaille,

jotka tahtoivat tehdä työtä, taattaisiin varma toimeentulo sodan

jälkeen. Se oli valtion ja kotona olevien velvollisuus niitä kohtaan,

jotka epäitsekkäästi olivat äärettömän paljon uhranneet näiden hyväksi.

Sotamiehille oli hankittava huokea asunto ja halpaa maata edullisilla

ehdoilla, heille oli turvattava siihen täysi omistusoikeus, eikä mikään

keinottelu saanut tulla kysymykseen. Mutta tämä saattoi tapahtua vain

hyvin hitaasti ja asteittain eikä tällöin saanut väkivaltaisesti

kohdella entistä omistajaa tai loukata hänen oikeuksiaan.

Maanomistusolojen uudistaja Damaschken suunnitelmat siitä,

miten työväenluokkamme asunto-olot saataisiin halvemmiksi ja

nylkyrijärjestelmältä turvatuiksi, ovat herättäneet suuresti

mielenkiintoani. Hänen selontekonsa asuntopulasta 1870/71 vuoden

sodan jälkeen olivat mielestäni hyvin arvokkaita. Ylin armeijanjohto

kääntyi valtiokanslerin puoleen huomauttaen, kuinka suuri merkitys

asunto-olojen järjestämisellä sodan jälkeistä aikaa varten olisi kansan

ja armeijan puolustusvoiman kohottamisessa. Samalla se pyysi, että

annettaisiin kotipaikkaoikeutta ja sotilaskoteja koskeva asetus,

hankittaisiin varoja pienten kotien rakentamisen avustamiseen ja

ryhdyttäisiin toimenpiteisiin maakeinottelun ehkäisemiseksi. Ylin

armeijanjohto sai kenttäterveydenhoidon päällikön, pääesikuntalääkäri

v. Schjerningin ryhtymään asutuspolitiikan tutkimiseen. Hän ja hänen

apulaisensa, joista mainittakoon ennen kaikkea esikunnan ylilääkäri

t:ri Hochheimer, ryhtyivät mitä suurimmalla innolla työskentelemään

tällä alalla. Heidän suunnitelmansa julkaistiin mietinnössä, joka

jätettiin valtakunnankanslerille.

Minun toivomuksenani oli, että sodan jälkeen kasvaisi tyytyväinen ja

puolustuskykyinen sukupolvi. Halusin Itämeren maakuntiin perustaa

suuren siirtolan, johon saisivat asettua sotilaat ja ne suuret joukot

saksalaisia siirtolaisia, joiden voitiin odottaa palaavan Venäjältä.

Baltilaisissa maissa olevilla laajoilla asumattomilla ja

viljelemättömillä alueilla oli kyllin tilaa saksalaisille

uutisasukkaille. Maat olivat siellä niin laajat, ettei uusista

tulokkaista ollut haittaa maan entisille asukkaille. Myös

Elsass-Lothringeniin olisi siirtoloita perustettava. Tuo vanhastaan

saksalainen maa saisi siten lopullisesti täysin saksalaisen leiman.

Avautui siis laaja vainio, jolla voi tehdä isänmaalle suuriarvoista

työtä. Kenraali Hahndorff ryhtyi suurisuuntaisesti käsittelemään näitä

kysymyksiä ja työskentelemään tällä alalla. Hyödyllisiä siirtolaseuroja

perustettiin ja nämä aloittivat heti toimintansa. Saksan kokeneimmat

yhteiskuntapiirit antoivat niille kannatuksensa. Siihen aikaan herätti

siirtolaseurojen toiminta paljon pahaa verta. Tulevaisuus oli näyttävä,

kuinka oikea suunnitelma oli. Uuden tasavaltaisen hallituksen

ensimmäisiä toimenpiteitä oli siirtolatoimintaa koskevan lain luonnos.

Pääpiirteissään tämä perustui niihin Kuurinmaata koskeviin

asetusehdotuksiin, jotka oli laatinut ylimmän armeijanjohdon

kehoituksesta professori Ludvig Bernhard. Sen toteuttamista

vaikeuttavat kuitenkin nykyisin suunnaton hintatason nousu ja

rakennusaineitten puute. Sotahuoltotoiminnankin alalla on vallankumous

vain ottanut, mutta ei mitään antanut. Rahaa on tuhlattu: sotilas,

jolla on oikeus huolenpidon saantiin, on jäänyt puille paljaille.

Me pidimme myös huolta niistä ylioppilaista ja korkeakoulujen

oppilaista, jotka olivat sotapalveluksessa ja joiden toimeentulo sodan

jälkeen näytti käyvän yhä epävarmemmaksi. Heidän huoltamisestaan uskoin

koituvan isänmaalle suurta hyötyä. Preussin valistusministeri t:ri

Schmidt johti suurella hartaudella tätä työtä.