Menestyksellistä sodankäyntiä ja rauhan saavuttamista silmällä pitäen
olen syvästi surkutellut keväällä ja kesällä 1917 sattuneita Saksan
sisäisiä tapahtumia, samoin kuin yleensä kaikkia heikkoudenilmauksia.
Kun luon katseeni kuluneeseen aikaan, voin sanoa: meidän
rappeutumisemme alkoi ilmeisesti yhtaikaa kuin Venäjän vallankumous.
Toisaalta oli hallituksemme vallannut pelko, että meillä tapahtuisi
samoin kuin Venäjällä, toisaalta hallitus tunsi itsensä voimattomaksi
antamaan kansalle uusia voimia ja terästämään sodankäyntiin
tarpeellista tahtoa, joka hyvin monista syistä oli lamautunut.
Epäilemättä vaikeutti kansan taistelukyvyn kohottamista meidän epävarma
sotilaallinen asemamme sekä se seikka, että sukellussota, jonka
onnistumista muutamalla taholla, ikävä kyllä, oli pidetty varmana, ei
tuottanut toivottuja tuloksia. Huomasi selvään, että nämä seikat
vaikuttivat taistelukykyyn painostavasti. Mutta kaikesta huolimatta oli
sotilaallinen asemamme kesällä 1917 parempi kuin ententen, mikä johtui
Venäjän kukistumisesta. Meillä oli syytä olla toivehikkaita. Meidän
henkiseen herpautumiseemme oli myös muita syitä. Hallitukselta puuttui
päättäväisyyttä ryhtyä voimakkaalla kädellä epäkohtien poistamiseen.
Valtiopäivien toiminnassa ilmeni yhtenäisen tahdon puute; toisaalta oli
olemassa vilpitöntä huolta tulevaisuudestamme, toisaalta itsekkäitä
vallantavoittelupyyteitä.
Huhtikuun 7:ntenä antoi Hänen Majesteettinsa julistuksen, joka koski
vaalioikeutta Preussissa. Minä sain tiedon siitä vasta kun se oli
saatettu julkisuuteen. Keisari ja valtakunnankansleri v. Bethmann eivät
koskaan keskustelleet kanssani valtakunnan sisäisistä asioista, enkä
minä pyrkinytkään keskustelemaan, kun sisäpolitiikka oli minulle vieras
ala.
Vaalioikeutta koskevan julistuksen ja Venäjän vallankumouksen välinen
yhteys oli liian silmiinpistävä. Se oli asian arveluttava puoli.
Vaalioikeuden muuttaminen oli epäilemättä tarpeellista, mutta sen olisi
pitänyt tapahtua ennen sotaa, viimeistään elokuussa 1914, ja olisi
lujan hallituksen pitänyt se tehdä vapaaehtoisesti, ylevällä tavalla.
Lisäksi vielä hallitus nyt salli sen, että kiihkeän valtiollisen
keskustelun kohteeksi tuli kruunu, jonka olisi pitänyt jäädä
puolue-elämän ulkopuolelle. Tämä toimenpide tyydytti ainoastaan pientä
kansalaispiiriä sekä luonnollisesti vihollista, joka varmaankin tunsi
syyn ja oli tyytyväinen. Hallituksen olisi pitänyt jokaiseen
toimenpiteeseen ryhtyessään kysyä, miten se vaikuttaa viholliskansojen
mielialaan, eikä ainoastaan, miten se vaikuttaa omaan maahan. Sodan
olisi pitänyt kotimaan oloja järjestettäessä aina ottaa huomioon
sisäisen toimintamme vaikutus vihollisiin. Jos valtakunnan sisäasiat
alkavat huomattavassa määrässä tunkeutua etualalle, silloin on kansan
sotilaallinen kyky alenemassa. Se täytyisi jokaisen valtiomiehen
tietää. Huhtikuun 7:ntenä ja myöhemmin heinäkuun 11:ntenä annettu
julistus paljastivat koko maailmalle heikkoutemme ja osoittivat, että
me pelkäsimme vallankumousta. Vihollinen luonnollisesti päätteli: missä
on savua, siellä kytee ainakin. Siis liekki voi leimahtaa! Vallankumous
saapuu! Vihollinen saattoi tehdä ainoastaan sen johtopäätöksen, että on
jäätävä odottavalle kannalle ja lietsottava, kunnes päämäärä, Saksan
romahdus ja tuho, tulee.
Huhtikuun julistuksen vaikutus sisäisiin oloihimme oli osittain
samanlainen kuin sen vaikutus uloskinpäin. Hajoitushaluiset
kansanainekset huomasivat hallituksen pelon ja tulivat vaativammiksi.
Julistukseen he vastasivat ryhtymällä lakkoihin huhtikuun
jälkipuoliskolla. Nämä olivat Venäjän vallankumouksen
jäljittely-yrityksiä ja osoittivat samalla, kuinka tavattoman vähän
lakkoihin ryhtyneet henkilöt tunsivat osanottoa rintamalla taistelevia
joukkojamme kohtaan. Lakot osoittivat myös, kuinka suuressa määrin
työväenjoukot olivat vapautuneet entisistä johtajistaan. Julistus ei
vaikuttanut rauhoittavasti, niinkuin hallitus oli toivonut. Sopiva
hetki oli lyöty laimin. Lisäksi ei hallitus ollut tarpeeksi
voimakas luomaan uutta.
Kansa ei paljoa välittänyt Preussin vaalioikeuskysymyksestä. Ainoastaan
muutamat valtiolliset piirit ja eräät sanomalehdet pohtivat sitä
vilkkaasti. Ikävä kyllä, se antoi aihetta sisäisen kuilun syventymiseen
ja vahvisti maanalaista myyräntyötä. Armeija asettui koko kysymykseen
nähden välinpitämättömälle kannalle. Merisotaväki, joka oli lähempänä
kotimaata ja joka sai nauttia lepoa, lienee osoittanut suurempaa
huomiota kysymystä kohtaan. Minä ajattelin huolestuneena sodan aikana
tapahtuvaa vaalitaistelua. Sen täytyi vaikuttaa yhä heikontavasti
taistelukykyymme. Mielestäni oli vaali myös vääryys niitä vihollista
vastassa olevia sotilaitamme kohtaan, jotka silloisten -- kylläkin
oikeiden -- käsitysten mukaan eivät saaneet ottaa vaaliin osaa. Sekä
vaalioikeuden puoltajat että vastustajat koettivat saada minut
sekotetuksi puolueriitoihin, vaikka minä en milloinkaan ollut määrännyt
kantaani kysymykseen nähden. Minä sanoin sen usein myös ministereille.
Henkilökohtaisesti olin sitä mieltä, että vaalioikeuskysymys parhaiten
ratkaistaisiin huomioonottamalla yhteiskuntaryhmien ammatit. Sellainen
ratkaisu oli Bismarckistakin näyttänyt sopivimmalta. Siten voitaisiin
ehkä elähyttää pysähdyksiin joutunutta, hedelmätöntä julkista
elämäämme. Me emme kyenneet vielä silloin tätä huomaamaan. Nuo nykyisin
muotiin tulleet sanat "työmiesneuvostojen sitominen valtiosääntöön"
viittaavat puolestaan nekin ammattien mukaan järjestettyyn
kansanedustuslaitokseen, ainakin mikäli asia koskee ensimmäistä
kamaria. Mahdotonta on ajatella, että ainoastaan yhdellä säädyllä olisi
valtiosäännön mukaan oikeudet, kun taas toiset olisivat niitä vailla.
Ilmeni uusia seikkoja, jotka todistivat, että taisteluhalumme oli
laimenemassa. Vielä helmikuun 27:ntenä, siis kylläkin ennen Venäjän
vallankumouksen puhkeamista, oli valtiopäivillä taisteluinto
huomattavalla tavalla ilmennyt. Sopimusrauhaan pyrkiminen kävi Saksassa
yhä voimakkaammaksi, oltiin aivan tietämättömiä vihollisen halusta
tuhota meidät. Erityisesti tätä pyrkimystä kannattivat ne, jotka
pelkäsivät, että mahdollinen voitto asettaisi esteitä heidän
sisäpoliittisille tarkoituksilleen. Touko- ja kesäkuussa useat
edusmiehet tekivät matkoja Tukholmaan, Itävalta-Unkariin ja Sveitsiin.
Matkojen tarkoituksena oli toimia rauhan hyväksi ja tehtiin ne
hallituksen suostumuksella. Minä ja rajamaiden ylipäällikkö vastustimme
matkoja. Keisari ratkaisi asian antaen matkoihin suostumuksensa.
Berliinissä olevan sijais-yleisesikunnan täytyi valmistaa tarpeelliset
passit. Myös kreivi Czernin lähetti Itävalta-Unkarin sosialistien
johtajat Tukholmaan. Sieltäpäin piti näitten, nojautuen Venäjän
vallankumoukseen, antaa julistus, jossa vedottiin vihollismaiden
työläisjoukkoihin, jotta ne puolestaan alkaisivat julistaa ja toteuttaa
"ihmiskunnan sovintoa". Nämä pyrkimykset todistivat ihmistuntemuksen
puutetta eivätkä missään tapauksessa ottaneet lukuun viholliskansain
eikä oman kansan henkeä. Sen sijaan ne edistivät osittain ilmeisesti
vallankumouksellisia pyrkimyksiä. Viholliseen eivät nämä yritykset
vaikuttaneet mitään. Sen sijaan sekä Saksassa että Itävalta-Unkarissa
taisteluhalu yhä heikkenemistään heikkeni. Luottamus omiin voimiin
hävisi. Yhä enemmän luisui hallitusasiain johto hallituksen käsistä.
Vielä pahempaa oli, että se ei joutunut koko kansan käsiin, vaan
ryhmien, jotka uskollisina entisille tavoilleen osasivat ainoastaan
arvostella toisten toimia, mutta ei mitään uutta luoda.
Tämänlaatuiset kokoukset ja keskustelut sopimusrauhasta olivat
vihollisille mieluisia. Ne antoivat kuvan meidän ajatustavastamme.
Mutta tuntien kansainsa sisimmät ajatukset he eivät lähettäneet
sosialistien johtajia matkoille. He tunsivat itsensä täysin vapaiksi
toimimaan olosuhteiden mukaan. He tavoittelivat muita päämääriä.
Ministeripresidentti Ribot ilmoitti kesällä 1917 Ranskan päämääräksi
Saksan tuhoamisen, lausuen sen niin selvin sanoin, ettei sitä voitu
käsittää väärin, ellei tahallaan tahdottu antautua harhaluuloon.
Kaikki, joilla vähänkään oli kykyä nähdä asiat oikeassa valossa,
käsittivät, että kaikki kauniit lauseet, joita ententen taholta
kuultiin, olivat ainoastaan tarkoitetut johtamaan harhaan
kansanjoukkoja. Niitten tarkoituksena oli verhota väkivalta oikeuden
pukuun. Hallituksemme, valtiopäivät ja suurin osa kansaa antoivat
näiden ententen lauseiden käydä täydestä. Ensi kertaa sodan puhkeamisen
jälkeen uhkasivat nyt sosialidemokraattiset edustajat julkisesti
vallankumouksella. Noina aikoina valtiokansleri sanoi ylimmälle
armeijanjohdolle, että me saamme "orjarauhan", jos myönnymme, ennenkuin
vihollinen osoittaa pyrkimystä rauhaan, ja nyt oli tuollainen orjarauha
tulossa.
Kun vihollismaiden hallitusten kanta oli luja, täytyi ylimmän
armeijanjohdon huolestumisen päivä päivältä lisääntyä isänmaan
mielialan lamautuessa. Ylin armeijanjohto huomautti valtakunnan
johtomiehille, että tuollainen mielialan lamautuminen kotimaassa, ja
etenkin Berliinissä, vaikuttaa turmiollisesti kansaan ja armeijaan.
Kenraalisotamarsalkka oli jo useaan kertaan selittänyt Hänen
Majesteetilleen, kuinka suuressa määrin ylimmältä armeijanjohdolta
puuttuu sitä tukea, jota sen tulisi saada valtiokanslerilta. Vielä
useammin olimme ilmoittaneet itse valtiokanslerille, että hänen tulisi
vahvistaa sisäistä sotakuntoisuutta.
Kesäkuun 19:ntenä 1917 kenraalisotamarsalkka v. Hindenburg kirjoitti
valtiokanslerille kirjeen, jossa hän varoittaa antautumasta sen luulon
valtaan, että sota viimeistään syksyllä loppuu:
"Vihollisissamme on terävä-älyisiä henkilöitä, jotka huomaavat, mikä
vaara ententelle koituu sukellussodasta. Kun he siitä huolimatta
vaativat sodan jatkamista, tekevät he niin siksi, että he toivovat
Saksan ja sen liittolaisten romahtavan ennenkuin vallankumous puhkeaa
heidän omissa maissaan. Saksan vallankumouksen he toivovat
ehkä sotilaallisesti saavansa aikaan siten, että he voittavat
maataistelussa. Mutta pääasiassa perustavat he toiveensa siihen, että
taloudelliset ja sisäpoliittiset seikat, nim. muonitusvaikeudet,
raaka-aineitten puute, keskinäiset sisäiset riidat, tyytymättömyys ja
radikaalisen sosialidemokratian voitto aiheuttavat Saksan luhistumisen.
Heidän toiveitansa tukevat meidän sisäisen vastustuskykymme
heikkeneminen, kansainvälisten virtausten voimistuminen,
elintarvetilanteemme sekä monin paikoin maassamme selvästi ilmennyt
rauhankaipuu.
"Mutta jos meidän sisäinen voimamme vahvistuu, tulee vihollinen pian
vakuutetuksi siitä, että on hyödytöntä jatkaa sotaa siihen asti, kunnes
heidän omat elinehtonsa ovat loppuneet. Sitä vastoin jokainen valitus,
jonka lausumme turhiin rauenneitten toiveitten vuoksi, jokainen
väsähtämisen tai rauhankaipuun ilmaisu meidän tai liittolaistemme
taholta, jokainen sana, jolla lausumme pitävämme mahdottomana uuteen
talvisotaan ryhtymistä, tulee varmasti pitentämään sotaa."
Valtiokanslerin kesäkuun 25:ntenä päivätty vastaus tähän kirjeeseen
ilmaisi masentunutta mielialaa. Hänen ajatustapansa oli erilainen kuin
meidän. Hän ei tiennyt, miten selviytyä tilanteesta, eikä hänellä ollut
voimaa toimia. Hän pelkäsi "orjarauhaa", mutta puhui sopimusrauhasta.
Hänen mielestään ei sopimusrauhaa voitu saada ilman että Englanti oli
halukas rauhaan. Kuitenkin hän epäili, voitaisiinko Lloyd George saada
rauhaa kannattamaan.
Sisäisiin oloihimme nähden tuli hän kuitenkin pian paljon
toivorikkaammaksi, mikä käy ilmi hänen heinäkuun 5:ntenä keisarille
lähettämästään sähkösanomasta.
Tällä välin oli kenraalisotamarsalkka kesäkuun 27:ntenä kirjoittanut
keisarille:
"Suurinta huolestumista aiheuttaa tällä hetkellä kansan mielialan
lamautuminen. Se täytyy saada kohoamaan, muutoin on sotilaallinen
häviömme varma. Myös liittolaisemme tarvitsevat voimakasta selkänojaa;
muutoin uhkaa vaara, että he luopuvat liitosta. Vaikeimmat
taloudelliset ja tulevaisuudelle merkityksellisimmät sisäpoliittiset
kysymykset on ratkaistava... Nämä täytyy oikein ratkaista, muutoin on
tuho edessämme. Kysymyksenalaista on, kykeneekö kansleri tähän."
Henkisen voimamme laimeneminen ilmeni selvästi valtiopäiväin
päävaliokunnan istunnossa heinäkuun 6:ntena. Kansanedustaja Erzberger
piti puheen, joka oli täydellinen yllätys. Hän väitti, että
sukellussotamme on toivoton, sillä ei ole onnistumismahdollisuuksia, ja
että me emme kykene viemään sotaa onnelliseen loppuun. Puhe vaikutti
valtiopäivämiehiin erittäin masentavasti. Näytti siltä, että
valtiokansleri oli heinäkuun 5:ntenä tapahtuneessa ajatustenvaihdossa
tullut aivan väärään käsitykseen tilanteesta. Selvästi kävi nyt ilmi,
kuinka kauas me sisäpolitiikkamme alalla olimme joutuneet. Jos kehitys
jatkuisi tähän suuntaan, jollei mitään tehtäisi kansan rohkaisemiseksi
ja vahvistamiseksi, ei sotilaallinen häviömme olisi vältettävissä.
Sotaministeri oli kanssamme yhtä mieltä siitä, että Berliinin tapaukset
vaikuttaisivat sotilaalliseen asemaamme tuhoisasti, ja hän piti
välttämättömänä, että kenraalisotamarsalkka tekisi keisarille
tilanteesta selkoa. Kenraalisotamarsalkka ja minä matkustimme tämän
vuoksi Berliiniin illalla heinäkuun 6:ntena. Mutta keisarin mielestä
Berliinissä sattuneet tapaukset olivat puhtaasti sisäisiä asioita,
jotka eivät koske sota-asioita; näitä hoitaa valtiosäännön mukaan
sotaministeri. Olomme Berliinissä heinäkuun 7:ntenä oli siis joka
suhteessa tulokseton. Illalla palasimme Kreuznachiin.
Asema Berliinissä kärjistyi. Heinäkuun 8:ntena valtiokansleri hyväksyi
enemmistöpuolueiden rauhansuunnitelman, vaikka hän siihen aikaan tunsi,
miten vihollinen pyrki Saksan tuhoamiseen. Samalla hän ilmoitti, että
hallituksen aikomus oli saattaa valtiopäiväin vaalioikeus voimaan myös
Preussin edustajakamarin jäsenten vaaleissa. Kumpikin seikka oli omiaan
ehdottomasti kohottamaan vihollisen tahdonlujuutta suunnattomasti.
Heinäkuun 10:nnen iltana valtakunnankansleri tunsi olevansa pakotettu
erohakemuksen jättämiseen. Keisari, joka antoi vastauksensa 11:nnen
aamuna, ei kuitenkaan suostunut eroon.
Me olimme Kreuznachissa vähän aikaa siinä luulossa, että ruhtinas v.
Bülowista tulee nykyisen valtakunnankanslerin seuraaja. Olosuhteet
kävivät yhä sekavammiksi, kun odottamatta Itävalta-Unkarin hallitus
asettui kannattamaan v. Bethmannia ja vastustamaan ruhtinas v. Bülowia.
Keisari oli ratkaissut asian v. Bethmannin pysyttämisen hyväksi.
Kruununprinssi, joka oli saapunut Berliiniin, tyytyi myös siihen
päätökseen. Minä en, sen jälkeen mitä oli tapahtunut, voinut enää pitää
valtiokansleria miehenä, joka olisi voinut tehdä mitä tämä sota häneltä
vaati. En uskonut, että hän voisi kohottaa Saksan kansan henkisen
lamaannuksen tilasta ja johtaa sen voittoon. Mitä enemmän minä
toimintani aikana mietin asemaa, sitä selvemmäksi minulle kävi, että
ylin armeijanjohto voittaakseen taistelukentällä tarvitsi valtiomiehen
apua. Tätä apua emme olleet saaneet. Kansallinen ajatustapa ja tunne
olivat taantuneet. Valtiollisilla johtohenkilöillä ei ollut
luomiskykyä. Heillä ei ollut niitä aatteita, jotka olisivat
vaikuttaneet voimakkaasti kansan mieleen ja puhaltaneet kansaan uutta
voimaa. Vuonna 1914 meissä hehkui rakkaus isänmaahan ja antaumus sen
asialle sekä usko omiin voimiimme. Meidän täytyi nyt taas saada uutta
intoa, uutta herätystä, joka kohottaisi meitä monien vuosien
kärsimysten, hädän, katkeruuden ja pettymysten jälkeen, joka jälleen
sytyttäisi meihin pyhän tulen, tekisi meidät voimakkaiksi, antaisi
meille luottamusta, että me voisimme uudistunein voimin jatkaa
puolustustamme. Valtakunnankansleri ei pitänyt näitä seikkoja niin
tärkeinä kuin niitä olisi täytynyt pitää. Saksan kansa sai edelleen
kärsiä.
Viholliset olivat torjuneet meidän rauhantarjouksemme.
Valtakunnankansleri oli antanut tapauksen mennä ilmoittamatta kansalle,
ettei se saanut viholliselta kohtuullista rauhaa, että meitä hänen
vakaumuksensa mukaan odotti ainoastaan "orjarauha". Hän ei ollut voinut
saada aikaan sitä, että kansa olisi uudelleen päättäväisesti ryhtynyt
taisteluun, hän ei ollut innostanut sitä sotaan elämän ja kunnian
puolesta, taisteluun lujatahtoista vihollista vastaan, joka halusi
meidät tuhota. Sitä vastoin hän salli, vaikka itse epäilikin
voitonmahdollisuuksiamme, hyödyttömän puheen sopimusrauhasta herpaista
meitä ja antoi siten ententen käteen aseet.
Meidän taholtamme ei pantu voimakkaita vastalauseita Englannin
kuristussaartoa vastaan, joka loukkasi kansainvälisiä oikeuksia ja
tahtoi ottaa meiltä elämän ja hengen. Ei lietsottu sydämiin leimuavaa,
pyhää, miehekästä vihaa epäinhimillistä vihollista vastaan. Sitä
vastoin sallittiin, että tyytymättömyys kotoisiin oloihin, jonka syynä
oli juuri nälkäsaarto, kääntyi sisäänpäin, syvensi saarron vaikutusta
ja jäyti kansamme elämää.
Epäinhimillinen kohtelu, joka tuli sotavankiemme osaksi, vankien,
joiden suonissa kuitenkin virtasi sama veri kuin meidän, ei saanut
herättää mitään vihantunnetta, joka olisi kohdistunut ulospäin
vihollisiin -- ei luonnollisestikaan meidän vallassamme oleviin
sotavankeihin. Sen sijaan tukahdutettiin kaikki vihantunteet ja
kylvettiin siten katkeruutta.
Valtakunnankansleri ei tehnyt mitään puolustaakseen keisariaan, kun
Wilson Yhdysvaltain yhtyessä sotaan yritti asettua keisarin,
ruhtinasten ja kansan väliin. Valtiopäivät panivat tätä meidän
sisäisiin asioihimme sekaantumista vastaan vastalauseensa,
valtakunnankansleri vaikeni. Hän ei kutsunut kansaa tukemaan monarkian
aatetta, joka tänään vielä niinkuin ennenkin on miljooniin sydämiin
juurtuneena. Hän ei edes tehnyt mitään estääkseen keisarivaltaan ja
majesteettiin kohdistuvaa tuhotyötä.
Valtiolliselta johdoltamme puuttui sitä paitsi vahvaa kättä, joka
olisi hallinnut voimakkaasti. Kansa ei silloin vielä pitänyt
joutavanpäiväisistä iskusanoista. Se kaipasi vakaumusta, että
elintavoissa ja elämän ylläpidossa ei tapahtunut mitään vääryyksiä,
että kaikki todella tapahtui oikeuden ja kohtuuden mukaan. Sekin
kaipasi rauhaa, mutta ei sellaista rauhaa, jollaisen nyt olemme saaneet
ja jollaisen myös silloin olisimme saaneet. Hallituksella ei ollut
halua voittaa, siltä puuttui usko ja luottamus Saksan voimaan, joka
kuitenkin kolmen vuoden aikana oli niin loistavasti ilmennyt, mutta
joka nyt, johdon puutteessa, oli saatettu horjumaan. Armeija ei saanut
mitä se tarvitsi voittaakseen taistelukentällä. Minä en enää uskonut,
että nykyisen valtakunnankanslerin aikana muutosta tässä suhteessa
tapahtuisi. Se toivo, joka minulla astuessani ylimpään armeijanjohtoon
oli ollut, että voisin toimia käsikädessä valtakunnankanslerin kanssa
voiton saamiseksi, ei ollut toteutunut. Pyysin sen vuoksi eroa.
Vireillä olevat preussiläis-saksalaiset valtiosääntökysymykset eivät
koskeneet minun virkaani. Henkilökohtaisesti olin suruissani sen
johdosta, että valtakunnankansleri rakensi muuria hallitsijan ja kansan
välille. Keisari saattoi liian vähän oppia tuntemaan ihmisiä. Useaan
kertaan olin turhaan pyytänyt, että valtakunnankansleri tutustuttaisi
keisarin valtakunnan johtomiehiin. Se olisi vaikuttanut mielipiteisiin
tasoittavasti. Parlamentaaristen valtiosihteerien ottaminen keisarin
kansliaan olisi mielestäni ollut asialle eduksi. Minä toivoin myös,
että heidän avullaan isänmaa paremmin saisi sen, mitä se sodankäyntiin
kipeästi tarvitsi.
Kenraalisotamarsalkka oli kanssani yhtä mieltä ja jätti samaan aikaan
eronpyyntönsä. Nämä pyynnöt lähetettiin Berliiniin 12:nnen illalla, sen
jälkeen kun me aamupäivällä olimme kenraali v. Lynckerille lähettäneet
väliaikaisen ilmoituksen asiasta. Samaan aikaan saapui sotaministeriltä
kiireellinen sähkösanoma, jossa hän sotilaalliseen asemaamme katsoen
sanoi pitävänsä välttämättömänä, että kenraalisotamarsalkka vielä
Berliinissä selostaisi tilannetta. Keisari myös tahtoi keskustella
kanssamme.
Sillävälin oli kruununprinssi 12:nnen aamulla keskustellut
valtiopäiväin puolueitten johtomiesten kanssa, joista suurin osa
ilmoitti kannattavansa kanslerinvaihdosta tai selitti, etteivät he
vaatineet kanslerin pysyttämistä paikoillaan. Kansleria ei kukaan
puolustanut.
Kruununprinssin esityksestä päätti keisari suostua valtiokansleri v.
Bethmannin uudistettuun eronpyyntöön.
Kun me 13:nnen aamuna saavuimme Berliiniin, oli keisari jo ratkaissut
asian. Minä toivoin, että hallitukseen olisi tullut mies, joka olisi
voinut yhdistää Saksan kansan voimat yhtenäiseen toimintaan.
Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme jo edellisellä
Berliininmatkallamme heinäkuun 7:ntenä olleet valmiit pääesikunnan
rakennuksessa tekemään valtiopäiväin jäsenille selkoa meidän
sotilaallisesta asemastamme. Minä pidin tärkeänä, että se vaikuttaisi
rauhoittavasti. Tällainen tilaisuus oli meillä 13:nnen iltapäivällä.
Ennen kokouksen alkua puhuivat minulle valtiosihteeri tri Helfferich ja
alivaltiosihteeri Wahnschaffe hyvin kiihtyneessä sävyssä rauhaa
koskevasta päätöslauselmasta.
Me olimme vuoden 1917 koko alkupuolen pysyneet puolustuskannalla,
meillä oli ollut vastoinkäymistä Arrasin luona, Wytschaeten mutkassa ja
Galitsiassa, sukellussotamme ei tähän asti ollut johtanut ratkaisevaan
tulokseen, ja elintarve- ja raaka-ainepulamme oli vakava. Kaikki tämä
oli herättänyt vakavaa huolestumista. Tästä oli nyt keskusteltava.
Kaikkialla oltiin kuitenkin sen rauhaa koskevan päätöslauselman
vaikutuksen alla, jota valtiopäivät olivat suunnitelleet ja johon
kreivi Czernin oli myötävaikuttamassa, ehkäpä aloitteentekijänäkin.
Niin syntyi Berliinissä se täydelleen väärä luulo, että me
olimme saapuneet ottamaan osaa keskusteluun rauhaa koskevasta
päätöslauselmasta. Edustajatkin yhä uudestaan siirtyivät tätä kysymystä
pohtimaan.
Käsityksenämme ilmoitimme, että asema maalla on vakava, mutta
turvallinen. Meidän täytyy yhä kestää, koska vihollinen ei tahtonut
rauhaa. Ampumatarpeitten hankkiminen oli parantunut, raaka-aineita oli
riittävästi. Galitsiassa suunnitelluista sotaliikkeistä emme tahtoneet
puhua, koska asia oli pidettävä salassa eikä voitu edeltäpäin tietää,
miten liikkeet kehittyisivät. Sukellussotaan me luotimme, vaikkakaan se
tähän asti ei ollut tuottanut toivottuja ratkaisevia tuloksia.
Amerikkalaisten joukkojen kuljettamisesta Ranskaan lausuimme
merisodanjohdon käsityksen mukaisesti, että me pidimme sitä ainoastaan
rajoitetussa määrässä mahdollisena. Rauhaa koskevasta päätöslauselmasta
puhuimme pidättyvästi. Me emme voineet sitä hyväksyä, koska se vaikutti
vahingollisesti armeijan henkeen ja kansan voitonhaluun, koska
vihollinen piti sitä meidän heikkoudentunnustuksenamme ja koska
päätöksen vaikutus täten oli vahingollinen. Me selitimme myös, kuinka
epäedullisesti se vaikuttaisi Bulgaariaan, jossa oli ilmennyt voimakas
rauhankaipuu.
Minä lausuin, että me voitamme, jos armeijan selkänojana on
yksimielinen kansa. Siihen tarvitaan kansaneduskunnan apua.
Keskustelu oli läpeensä tuttavallinen. Valtioministeri t:ri Helfferich
pyysi edustajilta, että he luopuisivat toimenpiteistä rauhaa koskevan
päätöksen hyväksi. Hän kutsui heidät kahtena seuraavana päivänä
luokseen sisäasiainvirastoon neuvottelemaan. Uusi valtiokansleri tulisi
myös olemaan saapuvilla. Herrat lupasivat saapua. Mutta rauhaa koskeva
päätös oli kuitenkin seuraavana päivänä luettavana "Vorwärtsissä".
Alivaltiosihteeri Wahnschaffen pyynnöstä olin minä koettanut
julkaisemista estää ja pyytänyt kansanedustaja Südekumia käyttämään
vaikutusvaltaansa, jotta "Vorwärts" ei toimittaisi päätöstä
julkisuuteen. Julkaisemista ei kuitenkaan enää voitu estää. Niin olivat
valtiopäivien enemmistön kädet sidotut. Neuvottelujen jatkaminen näytti
minusta turhalta.
Valtiokansleriksi tuli t:ri Michaelis. Keisarin siviilikanslian
päällikkö, herra v. Valentini, oli kenraalisotamarsalkalle maininnut
muutamia henkilöitä, joista keisari voisi valita kanslerin. Ruhtinas v.
Bülow, jota kenraalisotamarsalkka oli puoltanut, ei ollut nyt
mainittujen joukossa. Kreivi Hertling oli kieltäytynyt huomauttaen,
ettei hän voi työskennellä ylimmän armeijanjohdon kanssa. Minä en siitä
hämmästynyt. Baierin sotaministerin v. Hellingrathin välityksellä
tapahtuneesta kirjeenvaihdosta v. Hertlingin kanssa olin tullut, ikävä
kyllä, vakuutetuksi siitä, että hän, samoin kuin koko München,
arvosteli ylintä armeijanjohtoa samalla tavalla kuin Wilhelmstrasse.
Myöhemmin tuli kreivi Hertlingistä valtiokansleri, ja luopuessaan siitä
toimesta hän lausui minulle tyytyväisyytensä siitä, että oli voinut
työskennellä niin hyvässä sopusoinnussa ylimmän armeijanjohdon kanssa.
Kenraalisotamarsalkka lausui herra v. Valentinille, että hän tulisi
tyytymään Hänen Majesteettinsa valintaan. Minä puolestani hämmästyin
sitä, etteivät asianomaiset virastot pitäneet huolta siitä, että
kanslerilla aina olisi joku sopiva seuraaja ja että tällaisessa Saksan
koko kohtalolle tärkeässä kysymyksessä kaikki oli jätetty hetken
varaan. Saksan sisäisen kehityksen luonne ei ollut tehnyt mahdolliseksi
suurten persoonallisuuksien syntyä. Oli selvästi huomattavissa, että
upseeriston keskuudessa oli kehittynyt voimakkaita, päättäväisiä
henkilöitä, niin sidotussa asemassa kuin upseeristo onkin.
Virkamieskunta sen sijaan ei, ikävä kyllä, ollut jaksanut siinä
suhteessa kohota yhtä korkealle tasolle. Julkisen elämän
johtohenkilöt pysyivät syrjässä ja hoitivat omia asioitaan. Ehkä oli
valtiopäivämiesten joukossa huomattavia henkilöitä, jotka olisivat
voineet ottaa asiain johdon käsiinsä. Kun puolue-elämä oli niin
vallitsevana, eivät tällaiset henkilöt voineet päästä etualalle. Meillä
oli puute suurista miehistä. Valtiollinen järjestelmämme ei kyennyt
synnyttämään luovia kykyjä. Kun se ei voinut luoda uutta, oli se
lausunut oman kuolemantuomionsa.
Uusi valtiokansleri tahtoi, että me ottaisimme uudelleen osaa
sisäasiainvirastossa tapahtuvaan neuvotteluun, joka koski rauhan
päätöslauselmaa. Minä pyysin siitä päästä. Olin vakuutettu, että meidän
toimintamme siinä suhteessa oli päättynyt edellisenä päivänä ja että me
näin vain joutuisimme valtiolliseen ristiaallokkoon. Valtiokansleri
pysyi vaatimuksessaan. Me halusimme, mikäli mahdollista, auttaa häntä
hänen ottaessaan vastaan vaikeatöisen toimensa ja päätimme jäädä
neuvottelemaan. Tahdoimme myös osoittaa t:ri Michaelikselle, kuinka
tärkeänä pidimme luottamuksellista yhteistyötä hallituksen ja ylimmän
armeijanjohdon välillä. Kenraalisotamarsalkka ja minä lausuimme usein
kirjeellisestikin tämän mielipiteemme valtiokanslerille.
Keskustelussa oli erittäin merkillistä se, että enemmistöpuolueet
perustelivat rauhaa koskevan päätöksen tekemistä sillä, että kansan
mieliala muka vaati tällaista toimenpidettä. Vain näin voitaisiin
kansanjoukot saada kestämään uusia vaikeuksia, jollei rauhaa saataisi.
Se oli synkkä mielialan kuvaus, vielä koko lailla synkempi kuin olin
odottanut. Myöskin oli herännyt toivo, että vihollismaissa tapahtuisi
vallankumous. Venäläiset sosialistit koettivat saada muita ententemaita
luopumaan sodan jatkamisesta. Keskustelussa ei otettu muita uusia
asioita pohdittavaksi. Kenraalisotamarsalkka asettui vielä ylimmän
armeijanjohdon vanhimpana jäsenenä vastustamaan rauhaa koskevaa
päätöslauselmaa. Minä huomautin ainoastaan vieressäni istuville
enemmistöpuolueitten jäsenille, ettei mainittua päätöstä laadittaessa
ollut armeijaa ollenkaan otettu huomioon. Sen johdosta tähän päätökseen
lisättiin myöhemmin lause, jossa ilmaistiin kansan kiitollisuus
armeijaa kohtaan. Kokouksesta lähtiessämme tein pyynnön kansanedustaja
Erzbergerille, että hän estäisi päätöslauselman. Minusta tuntui muuten,
ettei minun läsnäoloni mainitussa kokouksessa ollut tarpeen ja että
olisin tehnyt paremmin, jos olisin ollut sieltä poissa. Sen lausuinkin
myöhemmin m.m. kansanedustaja Müller-Meiningenille.
Rauhaa koskeva päätöslauselma tuli valtiopäiväin puhujalavalta koko
maailman tietoon. Sillä ei, niinkuin oli selvään voinut ennustaa, ollut
minkäänlaista poliittista vaikutusta vihollisiimme. Entente piti sitä
heikkouden tunnustuksena. Bulgaaria ja Turkki alkoivat epäillä
voitonmahdollisuuksiamme. Sisäänpäinkään se ei vaikuttanut niinkuin oli
toivottu. Sen sijaan, että nyt olisi vihollisen kielteisestä kannasta
tehty oikeat johtopäätökset ja ryhdytty kohottamaan kansamme
taistelunhalua, antauduttiin, ollenkaan ottamatta huomioon vihollisen
kantaa, yhä enemmän sen onnettoman ajatuksen valtaan, että sopimusrauha
oli koska tahansa saatavissa. Tämä oli rauhaa koskevan päätöksen
onneton seuraus. Ylin armeijanjohto ei pitänyt sitä sotilaalliselta
kannalta oikeutettuna. Mutta kenraalisotamarsalkka ja minä valtuutimme
valtiokanslerin julkisesti ilmoittamaan, että me olimme samalla
kannalla kuin hän mainittuun päätökseen nähden, hän kun tahtoi välttää
ristiriitaa valtiopäiväin enemmistön kanssa, jotta ei vahingoitettaisi
sodankäyntiämme. Me otimme siis myös rauhaa koskevasta päätöksestä
johtuvan vastuun kannettavaksemme, koska pidimme sitä vähemmän
vaarallisena kuin sisäistä hajaannusta. Niin pitkälle olivat siis olot
kotimaassamme kehittyneet! Me toivoimme, että uusi valtiokansleri
voisi, vaikkapa vain vähitellen, saada aseman paranemaan ja sen vuoksi
oli meidän välttämätöntä osoittaa hänelle luottamustamme.
Isänmaan mielialan lamautuminen oli Berliinissä tehnyt minuun
masentavan vaikutuksen. Minä en voinut kädet ristissä katsoa, kuinka
kansamme henkinen vaipuminen jatkuisi ja meidän sotakuntoisuutemme yhä
alenisi. Siksi esitin nyt uudelle valtiokanslerille saman pyynnön,
jonka olin esittänyt hänen edeltäjälleen edellisen vuoden joulukuussa,
nim. että hän loisi välittömästi johtonsa alaisena toimivan viraston,
joka ryhtyisi vaikuttamaan sanomalehdistöön ja valistamaan kansaa. Hän
lupasi ottaa elokuun lopulla pyyntöni pohdittavaksi.