Sodankäynnin ja siihen kuuluvien suurten kysymysten ohella oli minulla
Kreuznachissa paljon muuta työtä, joka, vaikka se olikin pientä,
liittyi kiinteästi toimintamme kokonaisuuteen. Elämä kului siellä
samoin kuin se oli kulunut edellisissä päämajoissa. Sotamarsalkan,
muiden herrain ja minun asunnoksi oli järjestetty huvila, jossa
aikoinaan oli asunut keisari Wilhelm I, tuo suuri hallitsija ja
ihmistuntija, jonka hallitessa Saksan yhdistymisunelma oli toteutunut.
Meidän työhuoneemme olivat Oranienhofissa. Matka huvilastamme sinne oli
lyhyt. Tein säännöllisesti kävelymatkoja ja sain silloin ilokseni usein
tervehdyksiä ja kukkia henkilöiltä, joiden suosion olin saavuttanut.
Muutoin pysyin syrjässä, koska -- minä tunnen ihmiset.
Jokapäiväisillä virkistysmatkoillani kuljin kaupungin lähellä olevaan
ruusutarhaan tahi Oranienhofin puistoon asti. Varhain keväällä 1918
tuhosi tulva muutamissa tunneissa tämän ihanan ruusutarhan sekä
Oranienhofin puutarhan. Samoin kuin vallankumouksen aalto syksyllä
kulki yli Saksan, kulki tulvavesi varhain keväällä Kreuznachin yli.
Mitä kaupunki vaivaloisesti monien vuosien aikana oli rakentanut, se
tuhoutui muutamassa tunnissa. Hävitys tapahtui hirvittävän nopeasti.
Puutarhojen ja talojen raivaus sekä mudan ja mullan kuljetus alkoi
heti, mutta työ kesti kauan, kauan aikaa ja tulvan jälkiä näkyi
kaikkialla raivaustyöstä huolimatta. Olikohan tämä enne?
Useita vieraita tuli ja lähti. Kaikille piti minun ehtiä lausua joku
sana huolimatta hirvittävästä työtaakastani. Preussin ja Baierin
sotaministeriön edustajain kanssa oli välttämätöntä neuvotella
sotajoukon taisteluvoiman säilyttämisestä ja lisäämisestä. Kotimaan
mieliala ja täytejoukkokysymys oli yhä päiväjärjestyksessä.
Pohdittiin myös armeijan tulevaisuutta. Aseistariisumisajatus riensi
maailmantapausten edelle. Samoin kävi myös sopimusrauhakysymyksen.
Aseistariisumisen toimeenpanoa pidin minäkin käytännöllisenä miehenä
yhtä mahdottomana kuin sitä pitivät Englannin, Ranskan ja Yhdysvaltain
demokraattiset hallitukset, ennenkuin nykyinen maailmanjärjestys olisi
muuttunut. Minun mieltäni painoivat usein maamme elintarve- y.m.
huolet. Sanalla sanoen: kaikkia sodankäynnin alaan kuuluvia
toimenpiteitä valmisteltiin yhtämittaa, niitä pohdittiin yhä uudestaan
ja niitä täydennettiin, mikäli meidän voimissamme oli. Valtakunnan
hallitukselle tehtiin usein anomuksia, joissa pyydettiin ehdotustemme
toteuttamista. Kuinka vähän tuloksia vetoaminen hallitukseen tuotti,
olen jo maininnut tärkeimmän, henkisen sotakuntoisuuden vahvistamista
koskevan kysymyksen yhteydessä.
Sotapoliittisella alalla kuuluivat toimipiiriini etupäässä itärintaman
ylipäällikön aluetta, Dobrudshaa sekä Elsass-Lothringenia koskevat
kysymykset.
Dobrudshassa jatkui edelleen bulgaarialaisten taistelu meidän
etappihallintoamme vastaan kaikkine siihen kuuluvine ilmiöineen.
Kesäkuussa kävivät tsaari ja Radoslavov Kreuznachissa. Radoslavov teki
itse aloitteen etappialueen saattamiseksi bulgaarialaisten hallintoon,
mikä, kuten hän siihen aikaan toivoi, merkitsi Dobrudshan liittämistä
Bulgaariaan. Asiaa pohdittiin taas monipuolisesti. Minä esitin
keskustelun alaiseksi myös kysymyksen, voitaisiinko mahdollisesti
Serbian rikkaat kivihiilikentät saada Saksan käytettäviksi ja siten
neliliiton sodankäyntiä edistämään. Asiasta keskusteltiin, mutta se jäi
kuitenkin silleen. Tällainen keskustelu oli ajanhukkaa, sillä minun
olisi pitänyt ajatella yksinomaan rintamaamme. Suunnaton pakko, johon
minä alistin itseni, asetti minulle miltei sietämättömät vaatimukset.
Sellainen ankara itsekasvatus olisi monelle tarpeellinen. Mitä tulee jo
mainittuun Dobrudshaa koskevaan asiaan, onnistui ylimmän armeijanjohdon
tällä kertaa torjua bulgaarialaisten hyökkäykset etappihallintoamme
vastaan. Ainakin saatiin kysymyksen ratkaisu siirretyksi epämääräiseen
aikaan. Hallituksen ei myöskään onnistunut saada Radoslavovia toimimaan
niin, että Yhdysvaltain lähettilään olisi ollut pakko poistua Sofiasta.
Oletan, että hallitus on ainakin vakavasti sitä yrittänyt.
Minä olin elokuun lopulla 1916 poistunut itärintaman ylipäällikön
alueelta. Hallinto, jonka olin siellä luonut, otti huomioon ainoastaan
sotilaalliset vaatimukset ja se työskenteli hyvin myöskin vuonna 1917.
Sen toimintaan oli nyt vähitellen saatava enemmän poliittista sisältöä.
Voitiin odottaa, että julistus, jolla Puolan kuningaskunta luotiin
marraskuun 5:ntenä, vaikuttaisi liettualaisiin masentavasti ja saisi
aikaan suurpuolalaisen kiihoitustyön itärintaman ylipäällikön alueella.
Suuntaviivat, jotka tähtäsivät puolueettomuuteen kaikissa
kansallisuuskysymyksissä ja tarkoittivat kaikkien kansallisuuksien
rinnastamista, eivät enää riittäneet.
Pyynnöstäni antoi valtiosihteeri v. Jagow miehittämämme alueen
sanomalehdissä julistuksen, jonka tarkoituksena oli rauhoittaa
liettualaisia. Tämä ilmestyi samaan aikaan kuin Puolan kuningaskuntaa
koskeva julistus. Liettuan kansallinen liike, jota tähän asti oli
johdettu yksinomaan Sveitsistä, elpyi nyt omassa maassa. Samalla kasvoi
kuitenkin myös suurpuolalainen liike, jonka päämäärä oli Liettuan
liittäminen Puolaan. Meillä ei ollut syytä suosia tätä kiihoitustyötä.
Puolan suhde armeijan luomiseen oli selvästi osoittanut, että Puola
tahtoi ainoastaan hyötyä sodan kustannuksella. Meidän täytyi nyt
ajatella yksinomaan oman tulevaisuutemme turvaamista ja vaaroja, jotka
meitä Puolan taholta saattaisivat uhata. Itärintaman ylipäällikkö sai
sentähden meidän tähän asti sovelluttamamme politiikan kanssa
sopusoinnussa olevan ohjeen: minkäänlaista puolalaisuuden
vahvistumista, joka tapahtuisi muitten kansallisuuksien kustannuksella,
ei ole pidettävä suotavana itärintaman ylipäällikön valtapiiriin
kuuluvalla alueella.
Liettualaiset ryhtyivät itsekin puolestaan vastustamaan Puolan pyyteitä
lausuen ajatuksensa ja toiveensa jyrkemmin kuin ennen. Maaliskuussa
1917 he jättivät itärintaman ylipäällikölle kirjelmän. Tämä puolestaan
esitti laatimassaan mietinnössä ylimmälle armeijanjohdolle sen suunnan,
jota Saksan politiikan hänen hallintoalueellaan olisi kuljettava. Me
lähetimme puolestamme mietinnön valtiokanslerille pyytäen, että hän
antaisi tarkat ohjeet siitä, millaista politiikkaa itärintaman
ylipäällikön alueella oli noudatettava eri kansallisuuksiin nähden.
Ylin armeijanjohto teki samalla sentapaisen huomautuksen, että sen
mielestä ei siellä ainakaan voitaisi sallia yksinomaan Puolan etuja
silmälläpitävää valtiollista toimintaa. Sellainen Puola, joka ympäröisi
Länsi- ja Itä-Preussiä, uhkaisi sotilaallisessa suhteessa Saksan
turvallisuutta. Saksan ylivallan tulisi itärintaman ylipäällikön
hallintoalueella nojautua liettualaisiin ja valkovenäläisiin. Samalla
me esitimme, että nämä kysymykset, joitten pikainen ratkaisu oli
mielestäni erittäin tärkeä, otettaisiin keskustelun alaisiksi. Tässä,
niinkuin yleensä muissakin tapauksissa, oli mielipiteeni, että
valtakunnankanslerin asia oli määrätä poliittiset suuntaviivat, kunhan
niitä määrättäessä vain otettiin huomioon sotilaallisen turvallisuuden
vaatimukset. Ohjeiden toteuttaminen kuului kysymyksessä olevassa
tapauksessa ylimmälle armeijanjohdolle ja itärintaman ylipäällikölle.
Huhtikuun 5:ntenä alkoivat neuvottelut valtakunnankanslerin edustajain
kanssa Bingenissä. Puheenjohtajana keskustelutilaisuudessa toimi
ylimajoitusmestari kenraali Hahndorff.
Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme suunnitelleet itärintaman
ylipäällikön käskyvallan alaisten maitten hallinnon järjestettäväksi
siten, että perustettaisiin Kuurinmaan herttuakunta ja Liettuan
suuriruhtinaskunta, jotka kumpikin molemminpuolisten etujen turvaamista
silmälläpitäen olisivat kiinteästi yhdistettyjä Saksaan personaliunion
kautta, keskittyipä se sitten Saksan keisariin tai Preussin
kuninkaaseen. Saksa ja Preussi olisivat täten saaneet sotilaallisen
turvan Venäjän mahdollista uutta hyökkäystä vastaan ja samalla olisi
pidetty huolta maan hankinnasta sotilaittemme tarpeiksi sodan jälkeen.
Kuurinmaalla oli varmat rajat.
Vaikeampi oli määritellä Liettuan rajoja. Varsinainen liettualaisalue,
jonka keskellä kuitenkin on joukoittain puolalaisia suurtilanomistajia,
rajoittuu etelässä Väinänlinnan, Wilnon, Olitan ja Suvalkin kautta
vedettyyn viivaan. Tämän viivan eteläpuolella on liettualaisia siellä
täällä puolalaisen tai puolalaistuneen valkovenäläisen väestön
keskuudessa. Wilno, Grodno ja muut kaupungit ovat puolalaisia. Vasta
Bjalystokista alkoi varsinainen puolalaisasutus. Juutalaisia oli paljon
yli koko Liettuan. Saksalaisia asui pääasiassa Itä-Preussin rajoilla.
Itärintaman ylipäällikön alueella Kuurinmaan eteläpuolella oli
liettualaisia ainoastaan pieni enemmistö vastapainona puolalaisille.
Kuten meidän itäisiä rajaseutujamme, uhkasi näitä liettualaisiakin
vaara puolalaisten taholta, ja he olivat siis meidän luonnollisia
liittolaisiamme. Meidän velvollisuutemme oli lujittaa heidän voimaansa
ja koettaa saada heidät ystäviksemme. Näin pitkälle ei ohjelmani
mennyt vielä huhtikuun 5:ntenä. Silloin halusin ainoastaan saada
valtiokanslerin suostumuksen Liettuaa tehostavalle politiikallemme.
Neuvottelu ei tuottanut vielä mitään tuloksia.
Jo saman kuun 23:ntena oli Kreuznachissa toinen neuvottelu. Venäjä oli
vallankumouksen jälkeen antanut Liettualle hyvin suuria lupauksia. Nyt
huomasi valtiokanslerikin, että meillä täytyy olla varma kanta
Liettuaan nähden. Huhtikuun 30:ntenä sovittiin, että itärintaman
ylipäällikön alueella on yleensä toimittava seuraavien periaatteiden
mukaan: saksalaisille on annettava etusija. Kuitenkin on kaikkien
kansallisuuksien suhteen vältettävä kaikkea, mikä hiukankaan
vivahtaa saksalaistuttamiseen. Minä en ole koskaan kannattanut
saksalaistuttamista. Jo pelkkä sana "saksalaistuttaminen" on minusta
ollut aina vastenmielinen. Liettualaisten suosioon olisi pyrittävä
kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla ja koetettava saada pohjoisen
alueen valkovenäläiset liittymään lähemmin liettualaisiin. Etelämpänä
olevilla alueilla on tällaisesta lähentämisyrityksestä luovuttava
puolalaisten vuoksi.
Puolalaispropagandaa oli ehkäistävä. Oli kuitenkin vältettävä sellaista
julkista kannanmääräämistä, joka veisi ristiriitaan Varsovan
kenraalikuvernöörin toiminnan kanssa.
Nämä periaatteet eivät vielä lopullisesti sitoneet
valtakunnanhallituksen käsiä Liettuan-politiikan suhteen, vaan ne
määräsivät tälle politiikalle varman suunnan. Hallituksen
suostumuksella antoi itärintaman ylipäällikkö toukokuun 30:ntenä
liettualaisille luvan "luottamusneuvoston" perustamiseen, jossa
liettualaisilla olisi enemmistö; muilla kansallisuuksilla olisi
neuvostossa yksityisiä edustajia. Luottamusneuvosto tuli olemaan se
elin, jonka oli esitettävä liettualaisten toiveet hallitukselle.
Olosuhteet pakottivat meidät lopullisesti määräämään kantamme
miehittämällämme itäalueella noudatettavaan politiikkaan. Ententen
kiihoituksesta syntyneet iskusanat "rauha ilman aluevaltauksia" ja
"kansojen itsemääräämisoikeus" olivat omiaan johtamaan Liettuan
kysymyksen Saksan etujen vastaiseen ratkaisuun. Niiden avulla Puola
saattoi päästä yliherruuteen sellaisillakin alueilla, joissa
puolalaiset eivät vielä tähän saakka olleet valtatekijänä.
Heinäkuun 21:senä -- t:ri Michaelis oli juuri ryhtynyt hoitamaan
valtakunnankanslerin tehtäviä -- ylin armeijanjohto ehdotti
ulkoasiainvirastolle, että Liettuassa ja Kuurinmaalla alettaisiin
harjoittaa kansallista politiikkaa -- Liettuassa nimenomaan
liettualaista. Päämääränämme oli lopullisesti toteuttaa suunnitelmamme
Liettuan ja Kuurinmaan olojen järjestämisestä. Molemmissa maissa oli
maaneuvostot herätettävä henkiin.
Heinäkuun 25:ntenä valtiosihteeri Zimmerman ilmoitti, että hän hyväksyy
suunnitelmamme toimeenpanoajan ja -tavan. Menestys, jota olimme
tällä välin saavuttaneet Galitsiassa, oli selventänyt asemaa.
Valtiosihteeri antoi ainoastaan sen neuvon, että arvaamattomien
tulevaisuudenmahdollisuuksien varalta ei meidän pitäisi huomattavasti
eikä hartaasti vaatia personaliunioonia. Myöhemmin hän kuitenkin
huomautti, ettei hän suinkaan tahdo hylätä tätä suunnitelmaa. Milloin
hallitus voisi julkisesti myöntää kannattavansa tätä politiikkaa, oli
sen oma asia. Minulle riitti se, että ulkoasiainvirasto oli tähän
selvään politiikkaan antanut suostumuksensa. Minä lausuin
ulkoasiainvirastolle tyytyväisyyteni sen johdosta, että hallitus ja
armeijanjohto olivat päässeet yksimielisyyteen itärintaman ylipäällikön
alueella lähimmässä tulevaisuudessa ajettavasta politiikasta.
Itärintaman ylipäällikkö sai elokuun alussa tarpeelliset ohjeet. Hänen
tuli ryhtyä toimenpiteisiin, joitten lopputuloksena olisi
maaneuvostojen luominen. Minä toivoin, että me voisimme päästä
päämääräämme, kun vain olisimme toiminnassamme tarpeeksi lujia ja
järkähtämättömiä. Jos meidän valtiollinen suunnitelmamme Liettuan
suhteen toteutuisi, olisi Liettuan tulevaisuus paremmin turvattu kuin
maan liittyessä Puolaan tai Venäjään. Arvostelukykyiset liettualaiset
olivatkin havainneet, että he voivat säilyttää kansallisuutensa vain
Saksan avulla. Näin ajatteli varsinkin papisto, joka oli meitä kohtaan
myötätuntoinen, osaksi paremman asiantuntemuksensa vuoksi, osaksi
kiitollisuudesta, Kownon piispa kun oli meidän avullamme saattanut
palata entiseen toimeensa. Liettuan kansanvaltaiset ainekset taas
luottivat "kansojen itsemääräämisoikeuteen", vaikka tätä ei voitu
soveltaa Liettuaan, jossa asui useita eri kansoja. Valtiollisiin
suunnitelmiinsa kietoutuneina eivät nämä liettualaiset huomanneet
vaaraa, joka heitä uhkasi puolalaisten taholta.
Elsass-Lothringenin kysymys oli kolmas niistä kysymyksistä, joitten
ratkaisemiseksi kesällä 1917 työskentelin. Ylin armeijanjohto saattoi
käsitellä sitä ainoastaan siltä kannalta, jota se oli pantu edustamaan,
nimittäin sotilaalliselta kannalta. Vaikutelmat, joita olin saanut
ollessani brigaadinkomentajana Strassburgissa ja tämän sodan monet
onnettomat kokemukset, sikäli kuin ne koskivat Elsass-Lothringenia,
olivat minussa synnyttäneet sen vakaumuksen, että Elsass-Lothringenin
valtio-oikeudellinen asema valtakunnanmaana oli epämuodostuma, joka ei
tyydyttänyt asukkaita. Valtiopäivät pyrkivät liiaksi sekaantumaan
maan hallintoon. Siellä noudatettiin epäselvää ja heikkoa politiikkaa,
joka ei ketään tyydyttänyt. Minun pyrkimysteni päämäärä oli
Elsass-Lothringenin liittäminen Preussiin, mikä ei kuitenkaan merkinnyt
sitä, että sen asukkaat "preussiläistytettäisiin". Reininmaakunta on
ollut liitettynä Preussiin; sen asukkaat ovat siitä huolimatta
säilyttäneet erikoisluonteensa ja voimakkaasti edistyneet. Miksi ei
Elsass-Lothringen voisi kulkea samaa tietä asukkaittensa menestykseksi?
Kuuluivathan he sekä heimolaisuuden kannalta että taloudellisessa
suhteessa kiinteästi Saksaan. Muitakin ratkaisumahdollisuuksia saattoi
ajatella. Joka tapauksessa oli pidettävä silmällä, että raja-alueella
olevien sotajoukkojen ylikomento ja rajavartiaston sekä rautateiden
ylipäällystö toimisivat yhtenäisesti. Jos asiaa perinpohjin
yksityiskohdittain harkitaan, niin on tätä hyvin vaikea saavuttaa
muulla tavoin kuin yllämainitun ratkaisun, Preussiin liittämisen
avulla.
Sotilaalliselta kannalta katsoen olen pitänyt autonomian antamista
Elsass-Lothringenille epäviisaana, minkä vuoksi olen sellaista
ratkaisua vastustanut. Mutta valittakoonpa mikä ratkaisu tahansa,
pääehto kuitenkin on, että epäoikeutettu ranskalainen vaikutus
Elsass-Lothringenin asioihin estetään ja sen sijaan asetetaan
saksalainen vaikutus. Tässä suhteessa on ensimmäinen tehtävä papiston
ja virkamiehistön saksalaistuttaminen. Elsass-Lothringenin papisto saa
kouluutuksensa vielä nytkin ranskalaisissa laitoksissa. Samoin
kasvatetaan Ranskassa muutamien laupeudensisarjärjestojen jäseniä sekä
opettajattaria. Siinä oli huutava epäkohta! Eikö Saksa yhtä hyvin voisi
valmistaa sinne tarvittavia pappeja, sisaria ja opettajattaria?
Virkamiehissä tuli olla myös saksalainen henki! Eihän ollut
välttämätöntä ottaa kuuluisia "ostelbierejä" (Elben-takaisia), jotka
kaikesta parjauksesta huolimatta ovat tehneet sanomattoman paljon
Saksan suuruuden hyväksi. Jyrkän luonteensa vuoksi he eivät ehkä olisi
sopivia Elsass-Lothringenin virkamiehinä. Reininmaakunnasta ja
Etelä-Saksasta saataisiin kyllä riittävästi sopivia henkilöitä.
Vielä olisi Elsass-Lothringenin ranskalaisten hallussa oleva
maaomaisuus saatava saksalaisiin käsiin. Tämänsuuntaisen politiikan on
entente julistanut sotaoikeuden mukaiseksi. Tällä tavalla hankittaisiin
myös maata siirtola-alueeksi saksalaisille sotamiehille.
Yksityisomaisuuteen kohdistuva taistelu oli tämän sodan kauheimpia
puolia. V. 1870/71 oli saksalaiset karkoitettu Ranskasta. Sitä
pidettiin siihen aikaan kansainvälisen oikeuden loukkauksena. Ranska ei
kajonnut näiden karkoitettujen saksalaisten yksityisomaisuuteen. Mutta
heti nykyisen sodan alussa Englanti ryhtyi asettamaan suoritustilaan
Englannissa olevia saksalaisia liikkeitä ja osoitti siten selvään,
mistä syystä se oli sotaan yhtynyt. Se tahtoi syrjäyttää maailman
markkinoilta vaaralliseksi käyneen kilpailijan. Englannin antamaa
esimerkkiä noudattivat sitten muut ententeen kuuluvat kansat. "Mustilla
listoilla" oli samanlainen tehtävä. Osaksi tuli niiden myös lisätä
saarron tehokkuutta. Ne koskivat erittäin kipeästi puolueettomain
maitten liike-elämään. Mutta nämä -- pysyivät ääneti. Kansojen sota
muodostui yhä hirvittävämmäksi.
Mielestäni oli välttämätöntä, että sotilas- ja siviiliviranomaiset
pääsisivät yhteiseen ohjelmaan Elsass-Lothringenin tulevaisuudesta.
Kenraalisotamarsalkka Württembergin herttua Albrechtin, joka
keväästä 1917 oli korkeimman sotilaallisen vallan käyttäjä
Elsass-Lothringenissa, tuli saada selvät ohjeet. Minä esitin
hallitukselle, että asiasta neuvoteltaisiin. Niin tapahtuikin, mutta
selvää ratkaisua ei saatu aikaan.