Rautaisen työn ja päättäväisyyden ja Venäjän vallankumouksen tarjoamien
etujen avulla oli meidän onnistunut keventää sotilaallista asemaamme.
Lujan tahdon puute Saksassa ja Itävallassa, suuren mullistuksen ja
taloudellisen ahdinkotilan aiheuttama puristus sekä vihollisen
harjoittama kiihoitus saivat kuitenkin aikaan sen, että keskusvaltain
sotakykyisyys väheni ja että sodan saavutukset joutuivat
vaaranalaisiksi. Entente-valloissa lisääntyi tästä alkaen toivo, että
niiden viholliset kukistuvat sisäisten levottomuuksien johdosta. Rauhan
saavuttaminen kävi vaikeammaksi ja sodan päättyminen siirtyi kauemmas.
Valtakunnankansleri v. Bethmann ja kreivi Czernin olivat kumpikin
kokonaan Venäjän vallankumouksen vaikutuksen alaisina. Molemmat
pelkäsivät, että vallankumous pääsisi myös heidän maihinsa.
Molemmat ajattelivat vain sitä ja, ikävä kyllä, hyvin kaukaisia
rauhanmahdollisuuksia, vaikka juuri heidän tuli, siksi kunnes rauha
saavutettaisiin, auttaa sodankäyntiä ratkaisevalla tavalla. Heidän tuli
luovalla työllä kohottaa kansan voimaa, samoin kuin ylimmän
armeijanjohdon oli onnistunut kohottaa armeijan taistelukykyä ankarassa
taistelussa voimakasta vihollista vastaan. Heidän politiikkansa oli
yhtämittaista myöntymistä sisältäpäin tuleviin vaatimuksiin, he eivät
koettaneetkaan johtaa kansaa. Katsantotavalleen uskollisina he eivät
tahtoneet nähdä, mitä suunnatonta vahinkoa he tuottivat kansojensa
voimalle, jonka tuli yhdistyneenä ilmetä ulospäin vihollista vastaan,
ja samalla sodankäynnille. Kumpikaan näistä miehistä, joille kohtalo
mitä vakavimpana aikana oli antanut valtakunnan johdon, ei ollut
sellainen voimakas henkilö, jollaista tilanne kaipasi. Selvää oli, että
oli odotettavissa ankaria sisäisiäkin taisteluita. Kreivi Czerninin
asema Itävalta-Unkarin monikansaisuuden vuoksi oli vaikea. Herra v.
Bethmannin asema oli parempi: hänen tarvitsi vain toimia niiden selvien
suuntaviivain mukaan, jotka sodan luonne ja tuhoamishaluisen vihollisen
uhkaama asemamme meille ehdottomasti määräsi. Hän vajosi yhä enemmän
sopimusrauhan ajatukseen, vaikka sen saanti oli käytännössä tuiki
mahdoton, sen sijaan että hänen olisi pitänyt koota kansa yhteen,
näyttää päämäärät ja sen suuret tehtävät sekä antaa armeijalle, mitä me
vaadimme. Saksan kansalle oli yhä uudestaan selitettävä, minkä puolesta
se taisteli, ja samalla paljastettava, mikä oli vihollisen lopullinen
päämäärä. Suurin osa kansaa olisi silloin seurannut häntä samoin kuin
vuonna 1914. Aina on ihmisiä, joiden päähän ei mikään pysty. Voitiinko
todella olla epätietoisia siitä, mikä on vihollistemme ajatustapa ja
mitkä ovat heidän päämääränsä? Oliko mahdollisuutta epäillä sitä, kun
muisti heidän historiansa, heidän katsantokantansa, heidän vastauksensa
meidän joulukuun 12:ntena tekemäämme rauhantarjoukseen ja nootin, jonka
Wilson antoi joulukuun 18:ntena? Eikö ollut selvää, että isänmaan
sotakyvyn heikentäminen heikentää sodankäyntiä?
Huhtikuun ensi päivinä 1917 keisari sai Homburgiin vieraakseen keisari
Kaarlen. Hänen seurueessaan olivat kreivi Czernin ja kenraali v. Arz.
Valtakunnankansleri, kenraalisotamarsalkka ja minä olimme myös kutsutut
Homburgiin.
Herra v. Bethmann ja kreivi Czernin olivat jo ennen kohdanneet
toisensa. Maaliskuun 27:ntenä olivat molemmat herrat tehneet
sopimuksia, jotka sisältyvät samana päivänä päivättyyn "Wienin
asiakirjaan". Siinä on esitetty ne vähimmät vaatimukset, joilla Saksa
ja Itävalta voivat solmia rauhan ja joiden edellytyksenä on status quo
ante, sekä ohjelma, jota noudatettaisiin, jos sota saadaan suotuisaan
lopputulokseen, -- tämä ohjelma oli minun ajatussuuntani mukainen
Peräytymisestä suuntaan tai toiseen ei ollut kysymystä.
Tämä tärkeä asiakirja tuli vasta helmikuun 5:ntenä 1918
valtiosihteerien ja ylimmän armeijanjohdon tietoon.
Sillä aikaa kuin majesteetit ja valtiomiehet keskustelivat Homburgissa,
neuvottelimme me, kenraali v. Arz, kenraalisotamarsalkka ja minä
asemasta. Me olimme siirtyneet Siegfried-asemiin ja odotimme suurta
huhtikuun hyökkäystä. Minä pidin englantilaisten rynnistystä aivan
lähimmässä tulevaisuudessa luultavana. Sukellussodan tulokset olivat
maaliskuussa olleet hyvät. Valtakunnan sisäasiainvirasto alkoi antaa
sen teholle suuren arvon. Amerikan merkityksestä oltiin kyllä selvillä.
Arvostelimme asemaa vakavasti, mutta luottamuksella. Toivoimme
lähiaikoina voivamme torjua ententen hyökkäykset. Muuten täytyi meidän
odottaa sukellussodan tuloksia ja Venäjän vallankumouksen seurauksia.
Kenraali v. Arzilla oli Itävalta-Unkarin rintamiin nähden samanlaiset
toiveet, mutta hän lisäsi, että Itävalta-Unkarin armeija raaka-aineiden
puutteen ja suuren mieshukan vuoksi voisi taistella vain talveen
saakka. Siitä ei ollut vähintäkään epäilystä, että oli välttämätöntä
ennen kaikkea jatkaa sotaa kaikella tarmolla. Miten asiat kehittyisivät
talveen mennessä, oli mahdoton arvata.
Kello 12 tienoissa päivällä pidetyssä neuvottelussa olivat saapuvilla
valtakunnankansleri, kreivi Czernin, kenraalisotamarsalkka, kenraali v.
Arz ja minä. Valtakunnankansleri kysyi minulta ennen neuvottelun
alkamista, oliko mielestäni nyt jo aika ryhtyä rauhanhankkeisiin. Minä
saatoin ainoastaan vastata, että entente oli juuri suuren
voimainponnistuksen kynnyksellä ja ettei mielestäni nykyinen aika
sotilaalliselta kannalta katsoen ollut sopiva. Enempää ei siitä asiasta
puhuttu, ei Venäjän vallankumouksenkaan yhteydessä. Kreivi Czernin
ehdotti, että me pikaisen rauhan aikaansaamiseksi luovuttaisimme
Ranskalle Elsass-Lothringenin. Itävalta-Unkari suostuisi siihen, että
Galitsia yhdistetään Puolaan, sekä asettuisi kannattamaan Puolan
asettamista Saksan yhteyteen. Olimme ehtineet olla molempien
valtiomiesten kanssa vasta noin kymmenen minuuttia, kun keskustelumme
jo keskeytyi. Valtakunnankansleri ja kreivi Czernin kutsuttiin
molempien keisarien luo. Siihen päättyi minun virallinen osanottoni
keisarien neuvotteluun. Iltapäivällä pääsin vielä keisari Kaarlen
puheille.
Aamiaisen jälkeen kreivi Czernin esitti minulle yksityisessä
keskustelussa ajatuskantansa. Hän selitti rauhanharrastustaan, vedoten
kaksoismonarkian sisäiseen tilaan. Minulla ei ollut syytä salata
henkilökohtaisia ajatuksiani. Olinhan minäkin oman isänmaani poika ja
minulla oli täysi oikeus sanoa, mitä ajattelin. Minä vastasin kreivi
Czerninille, että hänen pitäisi lujemmalla kädellä ohjata
kaksoismonarkian kansoja ja kohottaa niiden henkeä. Hän sanoi sen
olevan mahdotonta. Puhuin sitten hänen suunnitelmistaan. Hänen Puolaa
koskeva suunnitelmansa näytti minusta hyvin kysymyksenalaiselta. Mille
kannalle Puola asettuisi siihen suunnitelmaan nähden? Miten se
vaikuttaisi meidän itäisiin alueisiimme? Koko tämä suunnitelma
kummastutti minua sitäkin enemmän, kun se politiikka, jota
Itävalta-Unkari harjoitti Varsovassa, ei suinkaan ottanut huomioon
vilpittömästi Saksan etuja. Tämä Puolan-suunnitelma oli kaiken
kaikkiaan sekava. Selvästi tulkittu oli sen sijaan Elsass-Lothringenin
luovuttaminen Ranskalle. Mutta minun ymmärtääkseni se ei voinut tulla
kysymykseenkään, ennenkuin meidät oli voitettu. Jokainen kansa elää
niin kauan kuin sen kunnia elää, ja kunnian menetys merkitsee kansan
kuolemaa. Maamme kaikki puolueet, riippumattomat sosialistitkin
mukaan luettuina, olivat aina olleet yksimielisiä siitä, että
Elsass-Lothringen on saksalainen maa ja että oli kunnia-asiamme
taistella sen puolesta viimeiseen asti. Kansa olisi siihen aikaan
täydellä syyllä suuttuneena syössyt jokaisen hallituksen ja ylimmän
armeijanjohdon, joka ei olisi sitä tajunnut. Asemamme oli tosin vakava,
mutta me pystyimme vielä suuriin voimanponnistuksiin. Täytyi vain
tahtoa. Elsass-Lothringenin luovutus olisi ollut julkinen heikkouden
tunnustus ja sellaisena sitä olisi yksinkertaisinkin pitänyt. Sillä ei
ollut tähän aikaan minkäänlaista pohjaa. Varmasti voi sanoa, että
entente näkisi näissä suunnitelmissa vain joko ansan tai meidän
sotilaallisen voimattomuutemme todistuksen ja kohottaisi huomattavasti
vaatimuksiaan.
Kysymykseeni, olisiko ententen vaatimukset tyydytetty, jos
luovutettaisiin Elsass-Lothringen, ei kreivi Czernin voinut antaa
varmaa vastausta.
Merkillisen vakavasti kreivi Czernin puhui Saksan sisäisestä tilasta.
Hän oli varmasti saanut tietonsa erittäin hyvistä lähteistä. Siihen
päättyi keskustelumme.
Siitä, että Galitsia erotettaisiin Itävalta-Unkarista, ei kreivi
Czernin toistamiseen puhunut. Vielä pitkän aikaa hän kannatti sitä
ajatusta, että Romaanian tulisi kuulua Itävalta-Unkarin, idän taas, ja
sen mukana Puolan, Saksan vaikutuspiiriin. Nämä olivat suurisuuntaisia
ja selviä ajatuksia, joihin ylin armeijanjohto ehdottomasti yhtyi. Ne
ovat merkityt toukokuun 17/18 p:nä laadittuun Kreuznachin sopimukseen.
Pian sen jälkeen kreivi Czernin alkoi kuitenkin erittäin innokkaasti ja
taitavasti kannattaa itävaltalais-puolalaista ratkaisua ja ilmaisi
siten Itävalta-Unkarin todelliset aikeet. Jos Itävalta-Unkari
luovuttaisi Puolan, vaikuttaisi se muka musertavasti kaksoismonarkiaan.
Täytyi myös ylläpitää nuoren keisarin arvovaltaa. Kreivi Czerninin
ilmeinen tarkoitus oli työntää meidät pois sekä Puolasta että
Romaaniasta.
Itävaltalais-puolalainen ratkaisu oli vaarallinen Preussille ja
Saksalle. Kenraalisotamarsalkka ja minä pelkäsimme, että se aiheuttaisi
liittovaltion hajoamisen ja uhkaisi välittömästi itäisiä maakuntiamme.
Puolalaiset eivät lakkaisi koskaan vaatimasta saksalaista aluetta ja
Preussin puolalaiset tukisivat näitä vaatimuksia. Wienin hallituksen
olisi pakko ajaa puolalaisten asiaa. Niin kauan kuin näitä vaatimuksia
esittäisi yksistään Puola, selviytyisi Saksa kyllä, mutta jos
slaavilainen Itävalta olisi Puolan selkänojana, saisi asema äkkiä
toisen muodon. Saksan elinehtoja uhattaisiin vakavasti, ristiriita
molempain valtakuntain välillä olisi valmis ja Saksa joutuisi hyvin
vaikeaan sotilaallis-poliittiseen asemaan. Schlesia tulisi eristetyksi,
yhteytemme Itä-Preussin, Liettuan ja Kuurinmaan kanssa olisi uhattu.
Näiden molempain alueiden saattaminen Saksan yhteyteen ei siihen aikaan
suinkaan ollut pelkkä haave. Minä en ollut selvillä siitä, kuinka Saksa
taloudellisesti selviäisi itävaltalais-puolalaisesta ratkaisusta, joka
meille itse Puolassa tuottaisi mitä suurimpia vaikeuksia ja sulkisi
meidät Venäjän markkinoilta. Tiesimmehän me kokemuksesta,
mitä vaikeuksia Itävalta-Unkari läpikulkumaana asetti meidän
Balkanin-kaupallemme. Tätä kysymystä me saimme myöhemmin vielä monesti
pohtia ja sen arvostelu Saksan hallituksen taholla tuli merkillisen
monivaiheiseksi.
Itävalta-Unkari pohti yhtämittaa kysymystä pikaisesta
rauhansolminnasta. Niinpä kosketeltiin eräässä kirjeessä, jonka Keisari
Kaarle kirjoitti Hänen Majesteetilleen huhtikuun keskipaikoilla, rauhan
tekemistä siinäkin tapauksessa, että olisi suostuttava suuriin
uhrauksiin. Siinä tehtiin hyvin yksityiskohtaisesti selkoa
kansainvälisen vallankumouksen aiheuttamasta vaarasta ja perusteltiin
sillä rauhan välttämättömyyttä. Tämän ja muut senlaatuiset kirjeet
Hänen Majesteettinsa antoi valtakunnankanslerille, jotta tämä laatisi
niihin vastauksen. Kenraalisotamarsalkka ja minä saimme sotilaalliselta
kannalta antaa lausuntomme, merisotajohdon puolesta taas
amiraaliesikunnan päällikkö. Luonnollisesti lausuimme velvollisuutemme
mukaisesti sen, mitä pidimme oikeana. Valtakunnankanslerista riippui,
missä määrin hän tahtoi käyttää lausuntoamme. Tällä kertaa oli hänen,
meidän ja amiraaliesikunnan päällikön käsitys tilanteesta sama.
Toukokuun alussa antamassaan vastauksessa valtakunnankansleri asettui
sille kannalle, että tällä hetkellä, jolloin entente kiinnittää
toiveensa lähestyvään, sen mielestä ratkaisevaan rynnäkköön ja Venäjän
voimistumiseen, meidän rauhankaipuumme kovin näkyvä ilmaiseminen olisi
tuloksetonta. Entente pitäisi sitä vain keskusvaltain toivottoman
nääntymyksen ilmauksena, mikä olisi taas omiaan voimistuttamaan
vihollista. Nykyhetkellä voitaisiin rauha saada vain sillä ehdolla,
että täydellisesti alistuttaisiin vihollisten vaatimuksiin; mutta
sellaista rauhaa ei kansa ymmärtäisi eikä se siihen suostuisi.
Olosuhteet Venäjällä olivat tähän saakka kehittyneet meidän eduksemme;
rauhankaipuu ilmeni siellä yhä voimakkaammin. Meidän oli seurattava
tarkasti Venäjän hajaantumista ja kehitystä sekä niitä edistettävä ja
samalla tuli meidän mahdollisiin Venäjän taholta tuleviin
tunnusteluyrityksiin suhtautua siten, että ne johtaisivat
rauhanneuvotteluihin. Ehkä ne olisivat alkuna yleisen rauhan
lähenemiseen.
Keisari Kaarlen kirje oli täten joutunut pois päiväjärjestyksestä.
Kreivi Czernin puolusti vielä useissa tilaisuuksissa rauhanajatusta.
Hän oli vielä sitä mieltä, että Saksan tulisi luovuttaa alueita
Ranskalle. Mutta hän ei voinut sanoa, oliko entente taipuvainen rauhaan
ja oliko löydettävissä mitään tietä, joka johtaisi rauhaan. Kreivi
Czernin olisi varmasti ilmaissut, jos tällainen keino olisi ollut
löydettävissä.
Puheessaan joulukuun 11:ntenä 1918 hän käsitteli laajasti
rauhankysymyksiä. Varmaankin vain näyttääkseen, että hän oli nähnyt
onnettomuuden lähestyvän. Sellainen ei hyödytä ketään! Onnettomuuden
ennustajat ovat aina viisaita; jos onnettomuus tulee, ihmetellään
heidän viisauttaan. Kansanjoukot ylistävät heitä ja samalla itseään.
joukko on aina nähnyt ennakolta onnettomuuden tulon. Ellei
onnettomuutta tapahdu, silloin ovat onnettomuuden ennustajat ja
kansanjoukot vieläkin tyytyväisempiä. Kummankin asema on hyvä.
Toiminnan miesten laita on huonompi. Heidän tekonsa saavat tunnustusta
vain silloin, kun ne ovat onnistuneet. Silloin ylistävät kansanjoukot
heitä. Elleivät heidän työnsä onnistu tai jos käy huonosti, kivittää
sama kansanjoukko näitä toiminnan miehiä. Eivät onnettomuuden
ennustajat eikä kansanjoukko kysy, mitä nämä miehet ovat tehneet
onnettomuuden estämiseksi. Arvostelukyvyttömältä kansanjoukolta ei
muuta voi odottaakaan. Minua hämmästytti se, että kreivi Czernin
menetteli samoin kuin kansanjoukot. Onko hän tehnyt itselleen ja
maailmalle tiliä siitä, mitä asiallista työtä hän tärkeässä asemassa on
tehnyt estääkseen tappiota sotatantereella ja pelastaakseen oman maansa
ja liittolaisensa onnettomuudesta ja häpeästä?
Ikävä kyllä, ei kreivi Czernin ole meille ennen ilmoittanut eräitä
seikkoja, jotka minä mainittuun puheeseen tutustuttuani vasta sain
tietää. Hän lausui nimittäin:
"Useampia kertoja on meidän ja ententen edustajain kesken tunnusteltu
maaperää rauhankysymyksen pohtimista varten, mutta nämä tunnustelut
eivät, ikävä kyllä, ole johtaneet määrättyjen ehtojen esittämiseen. Me
tunsimme usein, että me voisimme tehdä erikoisrauhan, Saksasta erossa,
mutta meille ei koskaan ilmoitettu niitä todellisia ehtoja, joilla
Saksa puolestaan voisi solmia rauhan. Meille ei koskaan ilmoitettu,
että Saksa saisi pitää ne alueensa, jotka sillä oli ennen sotaa. Kun
entente ei tahtonut ilmoittaa, että se halusi ryhtyä keskusteluihin sen
Saksan kanssa, jolla ei ollut valloitusaikeita, kun entente selitti
aina, että sen tarkoituksena on tuhota Saksa, pakotti se töykeästi
meidän käymään puolustussotaa Saksan puolesta ja vaikeutti äärettömästi
toimintaamme Berliinissä."
Tällaiset sanat olisivat, jos ne olisi aikaisemmin lausuttu, saaneet
meidän maassamme sopimusrauhaa kannattavat äänet vaikenemaan ja
sytyttäneet meidän sodanhalumme uudelleen isänmaan onneksi.
Kreivi Czernin oli vaiti. Hän on siten ottanut kannettavakseen
suunnattoman suuren vastuunalaisuuden. Vai onko hän ilmaissut tämän
valtakunnankanslerille, mutta tämä on jättänyt sen ilmoittamatta
kansalle? Saksan kansalla on oikeus saada tietää totuus.
Ei ainoastaan Berliinissä, kuten kreivi Czernin arvelee, vaan myös
Wienissä puuttui valtiomiestä, joka olisi ollut tämän sodan tehtävien
tasalla ja yhdessä sodan johtajain kanssa voinut voittaa vihollisen.
Johtavat valtiomiehet eivät uskoneet voittoon, eivät löytäneet tietä
rauhaan, mutta pysyivät kuitenkin paikallaan!