Oli käynyt niinkuin olimme odottaneet. Venäjän vallankumous vähensi sen
armeijan taistelukykyä. Rauhanajatus näytti voittavan alaa Venäjällä.
Mutta Venäjän uuden hallituksen, kansan ja armeijan vaati sodan
jatkamista ja Euroopan kartan muuttamista neliliiton kustannuksella.
Toiset ministerit puhuivat rauhasta ilman aluevaltauksia ja
sotakorvauksia sekä kansojen itsemääräämisoikeudesta. Kaikki tehostivat
he Venäjän ja ympärysvaltain välisen liiton voimassapitämistä. Meidän
oli otettava huomioon heidän selvään tähtäävä toimintansa, joka
suuntautui rauhanajatusta vastaan. Meillä ei ollut vähintäkään syytä
uskoa, että Saksan tuhoamista tarkoittava pyrkimys Venäjällä vähenisi.
Venäläiset sotajoukot näyttivät paikoin pyrkivän veljeilemään; me
puolestamme suostuimme siihen mielellämme. Muutamilla rintamanosilla
venäläiset pysyivät taistelunhaluisina, mutta me kartoimme sielläkin
taistelua.
Sodan yleisasema oli huhti- ja toukokuussa aina kesäkuuhun asti
sellainen, ettemme halunneet etsiä tilaisuutta hyökkäykseen
itärintamalla. Hallitus pelkäsi myös, että meidän hyökkäyksemme
ehkäisisi Venäjän hajaantumista. Huhtikuun alussa, jolloin tapausten
kehitys Venäjällä jo oli käynnissä, teki Linsingenin armeijaryhmä
paikallisen hyökkäyksen Kovelin koillispuolella Stochodin luona olevaa
siltaa vastaan, joka 1916 vuoden taisteluissa oli jäänyt venäläisten
haltuun. Itsessään oli yritys merkityksetön, mutta vangiksi
saatujen venäläisten luku oli niin suuri, että minäkin hämmästyin.
Valtakunnankansleri pyysi, että tästä menestyksestä pidettäisiin niin
vähän melua kuin mahdollista. Minä suostuin siihen, mutta en kernaasti.
Sotajoukko, joka oli hyökkäyksen tehnyt, olisi siitä ansainnut myös
kunnian. Sanomalehdistössä on herättänyt melko lailla kummeksumista se,
että olemme Stochodin taistelusta puhuneet hillitysti. Minä ymmärsin
sen, mutta pidin velvollisuutenani totella valtakunnankansleria,
etteivät todennäköiset rauhantoiveet menisi hukkaan. Ylin armeijanjohto
kielsi tästedes kaikki hyökkäystoimet.
Se seikka, että Kerenskin valta toukokuussa huomattavasti kasvoi,
lisäsi suuresti vaaraa, että Venäjän armeija voimistuisi. Englanti,
Ranska ja Amerikka käyttivät kaikki keinonsa Venäjän armeijan
lujittamiseksi. Suuressa päämajassa pohdittiin usein tätä
mahdollisuutta ja arveltiin, että ehkä olisi viisaampaa lujittaa
itärintaman ylipäällikön divisioonia muutamilla länsirintamalta
tuoduilla divisioonilla ja tehdä nopea hyökkäys kuin jäädä odottavalle
kannalle. Nyt ei vielä olisi myöhäistä, Venäjän armeijan taistelukyky
kun oli heikko. Minä en ollut samaa mieltä, vaikka asemamme
länsirintamalla olikin parantunut. Minä en tahtonut tehdä mitään, mikä
olisi näennäisestikään häirinnyt todellista rauhanmahdollisuutta.
Sotilaallisestikin oli tämä mielipide oikeutettu, koskapa jokainen
vallankumous hävittää ja järkyttää sotajoukon taistelukykyä. -- Kantani
rupesi kuitenkin horjumaan, kun venäläiset heinäkuun 1:senä ryhtyivät
hyökkäykseen, aluksi Galitsiassa. Tympäisevä odotuksen aika
itärintamalla oli nyt ohi. Nyt ei ylintä armeijanjohtoa mikään estänyt
toimimasta. Venäläisten hyökkäys oli suurisuuntainen. Riian
siltavarustuksesta oli hyökättävä, samoin Väinänlinnan ja
Narotsh-järven luona, Smorgonin luona ja sen eteläpuolella sekä koko
Itä-Galitsiassa Tarnopolin--Zborowin--Lembergin rautatiestä alkaen aina
Karpaatteihin asti. Etelässä oli toiminnan painopiste.
Itärintaman ylipäällikkö oli jo kesäkuun lopulla saanut kuulla
hyökkäysaikeista, sillä useat meidän puolellemme tulleet
karkurit olivat niistä ilmoittaneet. Hän ryhtyi tarpeellisiin
puolustustoimenpiteisiin. Voidakseen tehdä haluamansa vastahyökkäyksen
tarvitsi hän apujoukkoja länsirintamalta. Siellä oli tosin tällä kertaa
rauhallista, mutta todennäköistä oli, että taistelut tulisivat
uudistumaan. Kävi miten kävi, ylimmän armeijanjohdon täytyi käyttää
hyväkseen tilannetta idässä sen nykyisellään ollessa. Jos suinkin
mahdollista, oli Venäjän kanssa päästävä loppuselvitykseen ja
saatava kädet vapaiksi sillä suunnalla. Tämän vuoksi siirrettiin
länsirintamalta 6 divisioonaa itärintamalle. Enempää ei voitu siirtää.
Länsirintamalla päällikköinä toimivat upseerit luovuttivat divisioonat
vastahakoisesti. He eivät tienneet, mitä suuria päämääriä tavoiteltiin.
Hyökkäykseen sopivin paikka itärintamalla, lukuunottamatta Riian
yläpuolella olevaa kohtaa, josta saattoi siirtyä Väinäjoen yli, oli
Zborowin ja Serethin-alanteen välinen rintama Itä-Galitsiassa, Täältä
voitaisiin yrittää kiertää etelämpänä olevat venäläiset joukot. Tätä
suunnitelmaa tahtoi itärintaman ylipäällikkö koettaa. Ylin
armeijanjohto suostui siihen. Kuinka rynnäkkö tulisi kehittymään, minkä
muodon se saisi, varsinaisen sotaliikkeen, kuten itsekseni toivoin,
vaiko vastahyökkäyksen, miten tulisi Venäjän ja miten Itävalta-Unkarin
armeija taistelemaan? Näitten kysymysten ratkaisua odotin mitä
suurimmalla jännityksellä.
Venäläisten hyökkäykseen Itä-Galitsiassa käytettiin paljon
ampumatarpeita ja tiheään sullottuja sotajoukkoja. Siellä, missä
venäläisiä vastassa olivat itävalta-unkarilaiset joukot, oli
venäläisillä menestystä; saksalaiset ja turkkilaiset taas pitivät
puolensa. Heinäkuun 1:senä ryntäsivät venäläiset suurin voimin
Zborowissa ja Brsheshanyssa itävalta-unkarilaisen joukko-osaston
kimppuun. Nämä siirtyivät joukoittain vihollisen puolelle. Itärintaman
ylipäällikön täytyi asettaa rintamalle suuria varajoukkoja voidakseen
pysäyttää 2 p:nä rynnäkön. Myöhemmät venäläisten hyökkäykset eivät
onnistuneet. Hyökkäys eteläarmeijaa vastaan alkoi heinäkuun 4:ntenä,
Monipäiväinen kuuma taistelu päättyi siten, että kenraali kreivi v.
Bothmerin armeija, jossa oli melkein yksinomaan saksalaisia joukkoja,
puolusti asemiansa voitokkaasti.
Heinäkuun 6:ntena ja 7:ntenä onnistui täydelleen venäläisten hyökkäys,
joka tehtiin Dnjestrin eteläpuolella itävalta-unkarilaista 3:tta
armeijaa vastaan. Itävalta-unkarilaiset joukot perääntyivät. Eräs juuri
paikalle saapunut saksalainen divisioona yritti estää peräytymistä,
mutta joutui virran mukana itsekin perääntymään. Venäläiset
tunkeutuivat Lomnitzalle saakka ja valtasivat Kalushin. Itärintaman
ylipäällikkö tunsi aseman arveluttavaksi. Hän oli sijoittanut
varajoukot, joita hän aikoi käyttää vastahyökkäykseen, Zborowin ja
Serethin välille Tarnopolin suuntaan, ja sinne olivat myös tulossa
länsirintamalta lähetetyt joukot. Samoin kuin meidän viime vuonna piti
lujittaa arkkiherttua Kaarlen rintamaa, ennenkuin voimme muodostaa
rintaman Romaaniaa vastaan, oli itärintaman ylipäällikön nyt annettava
tukea itävalta-unkarilaisille joukoille, vahvistettava niitten 3:tta
divisioonaa, ennenkuin sillä voitiin käydä vastahyökkäykseen.
Itärintaman ylipäällikkö ansaitsee suurta tunnustusta siitä, että hän,
huolimatta Dnjestrin eteläpuolisen rintaman horjumisesta sekä
huolimatta juuri alkaneesta venäläisten kiivaasta hyökkäyksestä
pohjoisessa, ryhtyi kuitenkin hyökkäykseen Zborowin pohjoispuolella ja
toteutti empimättä suunnitelmansa.
Kalushin luona oli onni meidän puolellamme. Venäjän armeijan
hyökkäysinto oli suuresti laimentunut eikä vihollinen enää edennyt
Lomnitzaa kauemmas. Esikuntaani kuuluvan majuri vapaah. v. dem Buschen
ansiota oli osittain, että asema voitiin säilyttää vasta saapuneitten
saksalaisten joukkojen avulla. Heinäkuun 15:ntenä eteni jo armeijamme.
Vaarallisin aika oli ohi.
Se hyökkäys, joka heinäkuun 21:senä tehtiin itärintaman ylipäällikön
vanhaa rintamaa vastaan Krevon luona Smorgonin eteläpuolella, oli
erittäin ankara. Venäläiset hyökkäsivät pitkälle rintamavälille
sijoitettua maanpuolustusdivisioonaa vastaan, mutta tämä piti puoliaan
erinomaisen urhoollisesti. Asema oli kuitenkin muutaman päivän erittäin
vakava, mutta sitten meidän varajoukkomme ja tykkitulemme saivat aseman
palautetuksi entiselleen. Venäläisten täytyi jättää meidän
juoksuhautamme. Venäläisten voima ei enää ollut sama kuin ennen.
Tällä välin olivat hyökkäykseen määrätyt joukot ehtineet asemilleen
Zborowin ja Serethin välille. Ikävä kyllä, hyökkäys viivästyi
epäsuotuisain ilmain takia 2 à 3 päivää. Se tapahtui heinäkuun
19:ntenä, samana päivänä, jolloin Saksan valtiopäivillä rauhankysymys
oli käsittelyn alaisena. Hyökkäys onnistui erinomaisen hyvin. 20 km:n
pituisella rintamanosalla valtasimme viholliselta 15 km:n levyisen
alueen. Koko armeijaamme tämä menestys vaikutti virkistävästi. Saksan
valtiopäivillä väitettiin Saksan aseiden voittoa käytetyn propagandana.
Seuraavana päivänä jatkettiin hyökkäystä Tarnopolin suuntaan. Heinäkuun
25:ntenä valloitettiin Tarnopol. Venäläiset alkoivat siirtää
rintamaansa Zborowin--Tarnopolin radan eteläpuolella pois meidän
rintamamme läheltä. Taktillisesta vastahyökkäyksestä kehittyi täten
suurisuuntainen sotaliike. Etelämpänäkin venäläiset harvensivat
joukkojaan. Etelä-arrneija, itävalta-unkarilainen 3:s ja 7:s armeija,
joissa oli hyvin paljon saksalaista väkeä, alkoivat edetä. Koko
itärintama aina Bukovinaan saakka oli joutunut liikkeeseen. Venäjän
armeija peräytyi epäjärjestyksessä. Vallankumous oli vioittanut sen
ydintä.
Elokuun 2/3 p:nä me olimme yhtämittaa taistellen saapuneet Zbrutschiin
asti, valloittaneet Czernovitzin ja Kimpolungin. Sillä tavoin oli
heinäkuun 19:ntenä aloitettu vastahyökkäys saatettu meille arvokkaaseen
loppuun. Tosin toivoin vielä jonkun aikaa, että itävalta-unkarilainen
3:s ja 7:s armeija voisivat tunkeutua Moldauhun. Mutta näiden joukkojen
hyökkäyskyky oli liian vähäinen ja saksalaiset joukot eivät olleet
kyllin suuria. Sitä paitsi olivat liikenneneuvot armeijan selkäpuolella
niin puutteelliset, ettei voitu riittävän hyvin pitää huolta armeijan
muonituksesta, ennenkuin rautatiet oli laitettu kuntoon. Työtä tosin
tehtiin suurin voimin, mutta hävitys oli ollut niin perinpohjainen,
että meni ehdottomasti useita viikkoja, ennenkuin sotajoukkojen
liikkeitä Dnjestrin eteläpuolella voitaisiin jatkaa.
Saksalaiset joukot olivat samoin kuin edellisenäkin syksynä näyttäneet
erinomaista kykyään liikuntasodassa. Ne tunsivat vapautuneensa
asemasodan aiheuttamasta lamaantumistilasta. Vaikka Itävalta-Unkarin
armeijan taistelukyvyn kohottamiseen oli uhrattu paljon työtä,
osoittivat nämä joukot niin suurta heikkoutta, että se herätti mitä
vakavinta huolta.
Zbrutshin luona taisteltiin vielä muutamia päiviä vaihtelevalla
onnella. Czernovitzin eteläpuolella olevan armeijaryhmän johtajaksi oli
tullut arkkiherttua Josef, joka keisari Kaarlen jälkeen oli saanut
käsiinsä Unkarissa olevain armeijani johdon. Tämä armeijaryhmä eteni
vielä jonkun verran itäänpäin. Sotaliike oli täten päättynyt, vaikka
olikin puhjennut taisteluja Romaanian rintamalla.
Siellä venäläis-romaanialaiset joukot olivat tehneet heinäkuun 24:ntenä
kevennyshyökkäyksen vuoriseudussa Focsanin ja rajan välillä. Hyökkäys
tehtiin erästä rintaman heikkoa kohtaa vastaan ja menestyi paikoittain.
Etenemisemme Karpaattien pohjoispuolella Dnjestriä alas sekä Moldauta
kohti Bukovinan kautta herätti ajatuksen, että voitaisiin ehkä
uudelleen aloittaa taistelu romaanialaisia vastaan sekä hyökätä alisen
Serethin varsille, samalla kuin Itävalta-Unkarin armeija marssisi
Czernowitzin kautta ja sen eteläpuolelta. Ajatusta toteuttamaan
ryhdyttiin siten, että alppijoukot lähetettiin heinäkuussa Romaaniaan;
siten yhä heikonnettiin länsirintamaa. Hyökkäystä koskevat neuvottelut
eivät vielä olleet päättyneet, kun jo mainittu venäläis-romaanialainen
hyökkäys tapahtui. Nyt tultiin siihen tulokseen, että Mackensenin
armeijaryhmän tuli edetä Serethin länsirantaa pohjoiseen sekä
arkkiherttua Josefin armeijaryhmän eteläosan Oitoz-solasta Otznan
suuntaan. Taistelut alkoivat elokuun alku- ja päättyivät saman kuun
loppupuolella. Molemmilla suunnilla saavutettiin paikallista
menestystä. Vihollisen oli pakko luovuttaa heinäkuun 31:senä
valtaamansa maa-alue.
Romaanian armeija oli ranskalaisten avulla saatu niin voimakkaaksi,
ettemme sillä suunnalla voineet saavuttaa sotilaallista menestystä,
jollei Bukovinasta päin tehty hyökkäys samalla menestynyt. Toistaiseksi
se oli kuitenkin mahdotonta. Mackensenin ja arkkiherttua Josefin
armeijaryhmäin hyökkäykset keskeytettiin. Romaanialaiset puolestaan
alkoivat sen jälkeen hyökkäillä, mutta tuloksetta. Vähitellen
taistelutoiminta täälläkin taukosi.
* * * * *
Ententen suuret hyökkäysliikkeet, joiden tuli tuhota meidän
armeijamme alkukesällä 1917, olivat päättyneet. Venäjän
vallankumous oli estänyt ympärysvaltain yhtenäisen toiminnan.
Englantilais-ranskalais-italialaisen hyökkäyksen aikana ei Venäjä
toiminut, ja kun Venäjä puolestaan ryhtyi hyökkäykseen, oli ententen
voima länsirintamalla heikontunut. Me olimme, joskin saaden ankaria
iskuja, kestäneet länsirintamalla tehdyn hyökkäyksen; itärintamalla me
olimme päässeet suuriin saavutuksiin. Venäjän sotilaallisen voiman
heikkeneminen oli jo käynyt koko maailmalle ilmeiseksi.
Kuusi kuukautta oli jo käyty sukellussotaa. Sillä oli saavutettu
paljon, puhtaasti numeroilla ilmaistuna enemmänkin kuin oli uskallettu
toivoa, mutta lopputeho oli kuitenkin ollut oletettua pienempi. Minä
toivoin yhä, että merisotalaitoksen toiveet toteutuisivat piakkoin.
Mutta jouduin kuitenkin harkitsemaan, rakennettiinko niin paljon
sukellusveneitä kuin olisi voitu rakentaa. Oli kaikin voimin
edistettävä sukellussodan tehokkuutta. Kuitenkaan ei ylin armeijanjohto
voinut nykyisessä sotilaallisesti ja taloudellisesti arveluttavassa
asemassa luovuttaa maa-armeijan palveluksesta merisotalaitoksen
käytettäväksi suurempaa määrää ammattityömiehiä tai supistaa
Hindenburg-ohjelmaa merisodan hyväksi.