Peräytymisliikkeestämme odotin maaliskuun lopulla olevan strateegisena
seurauksena, että englantilaisten hyökkäyskohta siirtyisi pohjoiseen.
Missä hyökkäys tulisi tapahtumaan, sitä ei varmuudella voinut sanoa.
Mahdollista oli, että se tapahtuisi Arrasin luona. 3:s armeija oli
helmikuun keskipalkoilla 1917 niillä paikoin Champagnessa, missä
syyskuussa 1915 oli taisteltu, ryhtynyt paikalliseen yritykseen, joka
tarkoitti siirtymistä edullisempiin asemiin. Siirtyminen oli
onnistunut. Sotasaaliin joukossa oli tammikuun 29:ntenä annettu Ranskan
2:sen jalkaväkidivisioonan päiväkäsky, joka viittasi ilmeisesti siihen,
että huhtikuussa oli odotettavissa ranskalaisten suurhyökkäys Aisnen
varrella. Tämä oli erittäin tärkeä tieto. Tästä lähtien kiinnitettiin
vähän huomiota ilmoituksiin, joissa puhuttiin Lothringenissa ja
Sundgaussa tapahtuvista hyökkäyksistä.
Suurien työvoimiensa avulla oli ententen onnistunut muodostaa sekä
Verdunin rintama-alueesta että suuresta osasta muuta rintamaansa
hyökkäyskenttä, johon oli hankittu riittävästi kuljetuslaitteita ja
sotatarvelaitoksia. Sen vuoksi se saattoi siirtyä hyvin pian eri
tahoilla rintamaa hyökkäämään tarvitsematta ilmaista tarkoituksiaan
suurten valmistustöiden kautta. Vaikka lentäjämme ottivat valokuvia
vihollisen asemain rakentelusta ja varustustöistä ja näin saatuja
tietoja tarkistettiin jatkuvasti uusilla lentoretkillä, saatoimme me
olla selvillä vihollisen aikeista vain yleisin piirtein.
Ranskalaisten rintama Vaillysta Aisnen varrelta aina Argonneihin saakka
oli erittäin hyvin varustettu, jonka vuoksi siellä ei tarvittu mitään
töitä hyökkäyksen varalta. Mitä töitä oli tehty Chemin des Damesin
eteläpuolella, sen saimme nähdä hyökkäyksemme aikana vuonna 1918. Työ
näyttää tehdyn jo 1915-16; ehkä aikoivat ranskalaiset käydä v. 1916
tällä taholla hyökkäykseen, mutta sen esti saksalaisten hyökkäys
Verduniä vastaan.
Asema länsirintamallamme oli lujittunut; mutta Sommen taistelun ja
Verdunin luona käytyjen kamppailujen aiheuttama painostus tuntui yhä
mielialassa ja lisäsi jännitystä, joka luonnollisesti liittyy jokaiseen
puolustukseen ja kuluttaa hermoja.
Päällystön järjestely oli saatu paremmaksi.
Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmään kuuluivat 4:s, 6:s, 1:nen ja
2:nen armeija ja oli se sijoitettu Kanaalin ja La Fèren välille.
Sen jatkona oli Verdunin itäpuolelle, Orneen asti ulottuva Saksan
kruununprinssin armeijaryhmä -- 7:s, 3:s, 5:s armeija, joiden jälkeen
seurasi kenraalisotamarsalkka Württembergin herttua Albrechtin
armeijaryhmä, josta oli luovutettu 4:s armeija Sixt v. Arminille --
armeijaosastot C, A., B. --; sen esikunnanpäällikkönä oli kenraali
Krafft v. Dellmensingen. Tämän armeijaryhmän perustamisesta olivat olot
Elsass-Lothringenin rintamalla tulleet huomattavasti paremmalle
kannalle.
Arrasin ja Laonin välillä toimeenpannun rintamanlyhennyksen johdosta
vapautui sieltä 1:sen armeijan ylikomento. Se siirrettiin Saksan
kruununprinssin armeijaryhmään Reimsin molemmin puolin, 7:nnen ja
3:nnen armeijan väliin. Sellainen armeijan ylikomennon poistaminen ja
siirtäminen on pitkällinen tehtävä, se kun vaatii samalla muutoksia
armeijan etappijärjestelyyn. Sitä ei voida tehdä käden käänteessä, jos
tahdotaan välttää hyvin suuria häiriöitä. Minä toivoin, että armeijan
ylijohto päämajoineen voitaisiin sijoittaa Retheliin, ennenkuin
ranskalaisten hyökkäys Saksan kruununprinssin armeijaryhmää vastaan
alkoi.
Armeija oli Alberich-siirron avulla saanut vielä lisäksi kaksi
kuukautta aikaa lepoon ja sotilaalliseen valmistautumiseen. Voimat
olivat kyllä suuressa määrin palanneet, mutta kruununprinssi
Rupprechtin armeijaryhmässä oli vielä väsyneitä divisioonia.
Sotilaallinen harjoitustyö oli saatu kohoamaan. Vasta muodostetut
osastot oli jo osaksi sijoitettu rauhallisille rintamille, osaksi niitä
paraikaa saatettiin sijoituskuntoon. Romaaniasta oli Belgiaan saapunut
divisioonia. Ylin armeijanjohto oli myös vaihtanut länsirintamalla
olevia vähemmin taistelukykyisiä joukkoja itärintamalta tuotuihin
taistelukuntoisiin joukkoihin, vaikka tämä rintama siten heikkeni.
Asemain rakentamista joudutettiin. Kun oli peräydytty
Siegfried-asemille, siirrettiin sieltä vapautuneet työvoimat niiden
rintamain taa, joilla hyökkäystä voitiin odottaa. Nyt täytyi siellä
kiireesti täydentää selkäpuolella olevia asemavarustuksia.
Sotavälinevarustukset olivat parantuneet. Ampumatarvevarastojen runsaus
johtui etupäässä kulutuksen vähentymisestä viime kuukausina.
Reservivarasto oli saatu kokoon ja se oli jonkunlaisena turvana,
elleivät taistelut idässä ja lännessä tulisi hyvin pitkällisiksi.
Hindenburg-ohjelma alkoi näyttää tehoaan. Ampumatarpeiden jatkuva
saanti rintamalle oli taattu.
Italian rintamalla oli hiljaista. Makedoniassa oli helmi- ja
maaliskuussa ententen paikalliset hyökkäykset Monastirin luona ja
Cernan mutkassa verisesti torjuttu.
Turkin Aasian-sotanäyttämöillä olivat taistelut alkaneet heti
sodankäyntiin sopivan vuodenajan tultua. Englantilaiset olivat saaneet
valmiiksi varustelunsa ja kävivät hyökkäykseen. Eversti v. Kressin
ansio on, että hyökkäys, jonka englantilaiset tekivät Palestiinassa
Gazaa vastaan, epäonnistui.
Mesopotamiassa kävi hyvin pian ilmi, että Irak-alueella toimiva
turkkilainen armeija ei ollut vastustuskykyinen. Kut-el-Amara antautui
helmikuun 25:ntenä. Jo maaliskuun 11:ntenä valtasivat englantilaiset
Bagdadin. Se oli Turkille raskas tappio. Turkin oli tämän vuoksi pakko
tyhjentää myös persialainen raja-alueensa. Näitten tapausten vuoksi
pyysi Enver, että Saksan ylin armeijanjohto antaisi hänen
käytettäväkseen saksalaisen armeijaryhmäkomennon ja saksalaisen
retkikunnan, jotta hän voisi valloittaa takaisin Bagdadin. Tämän
toimenpiteen valmisteluun kului useita kuukausia. Etappijärjestelmän
tuli olla valmiina, ennenkuin joukot lähtivät liikkeelle.
Amanustunnelin avaaminen leveäraiteisliikenteelle tammikuussa 1917
ja mahdollisuus voida avata Taurus-tunneli syksyyn mennessä
kapearaiteisliikenteelle paransivat kulkuyhteyttä Vähässä Aasiassa.
Enverin suunnitteleman yrityksen toteuttaminen näytti mahdolliselta. Me
voisimme ehkä pienten saksalaisten pataljoonain avulla saada suuria
turkkilaisia joukkoja uudestaan taisteluun ja pakottaa Englannin
siirtämään Irakiin huomattavia sotavoimia. Ylin armeijanjohto suostui
-- vaikkakaan ei hyvillään -- Enverin pyyntöön. Kenraali v. Falkenhayn
tuli Enverin toivomuksesta armeijaryhmän päälliköksi. Sotaministeriö
ryhtyi muodostamaan pientä Aasiaan lähetettävää joukkoa.
Idässä oli tapahtunut suuri muutos. Maaliskuussa kukisti ententen
kannattama vallankumous tsaarin. Vahvasti sosialistinen hallitus otti
vallan käsiinsä. Epätietoista on, mistä syistä entente kannatti
vallankumousta. Huomasiko se edessään voimakkaan kansanliikkeen, jota
se ei voinut estää, ja siksi liittyi siihen, vai oliko tsaari sisäisten
mullistusten pelosta alkanut suosia rauhaa, minkä vuoksi hänet oli
syrjäytettävä? Vai oliko vielä muita syitä? Varmaa vain on, että
entente toivoi vallankumouksesta menestystä sodankäynnille, ainakin se
tahtoi pelastaa, mitä pelastettavissa oli. Siksi se toimi epäröimättä.
Tsaarin, joka ententen mieliksi oli aloittanut sodan, piti kukistua.
Tässä ilmeni suunnaton tahdon voima, joka ei säikähtänyt mitään, kun
sota oli saatettava voittoon isänmaan onneksi. Entente olisi toiminut,
vaikka Stürmer vuonna 1916 todella olisi suosinut rauhaa.
Vallankumouksen puhkeaminen paljasti täydelleen Venäjän olojen
räikeyden. Kansassa ja sotajoukossa vallitsi mädännäisyys; muutoin
olisi vallankumous ollut mahdoton. Sielläkin oli sotajoukko osa
kansasta, kuten meillä; sielläkin olivat sotajoukko ja kansa yhtä.
Kuinka usein olinkaan toivonut Venäjän vallankumouksen puhkeamista,
jotta sotilaallinen asemamme olisi käynyt helpommaksi; aina oli se
jäänyt pelkäksi haaveeksi. Nyt se oli tapahtunut ja tuli kuitenkin
yllätyksenä. Suunnaton paino putosi hartioiltani. En pitänyt silloin
mahdollisena, että Venäjän tapahtumat pääsisivät kalvamaan meidänkin
voimiamme.
Oli mahdoton ollenkaan arvioida, missä määrin idässä tulisi tapahtumaan
jännityksen laukeamista; hyökkäysmahdollisuudetkin piti yhä edelleen
ottaa huomioon, mutta siitä huolimatta vallankumous, jonka kautta
Venäjän sotakykyisyys väheni, merkitsi ententen voimain heikontumista
ja helpotti suuresti meidän vaikeaa asemaamme. Ylin armeijanjohto tunsi
helpotusta lähinnä sen kautta, että idässä säästyi sotajoukkoja ja
ampumatarpeita. Ryhdyttiin myös suuremmassa määrässä kuin ennen
vaihtamaan länsirintaman väsyneitä divisioonia itärintaman
voimakkaampiin joukkoihin.
Venäjän armeijassa käyntiin pantavan propagandan avulla oli saatava
voimakas rauhankaipuu herätetyksi.
Venäjän vallankumous oli sellaisia tapahtumia, joita ei yksikään
sotapäällikkö saa laskelmissaan ottaa varmana tekijänä lukuun. Nyt se
ei enää ollut pelkkä toivomus, vaan tosiasia, jota minä sotilaana
saatoin käyttää hyväkseni.
Asemamme yleisluonne oli huomattavasti parantunut. Nyt suhtauduin
luottavasti länsirintaman taisteluihin.
Sukellussodan tulokset olivat hyvät. Merisotalaitoksen toiveet olivat
toteutuneet. Tulos oli laskelmia suotuisampi. Tonniston ja upotetun
tavaran menetys ei voinut olla jälkeä jättämättä. Syysk. 7:ntenä 1918
ilmestynyt "Economist" sanoo vuoden 1917 kevättä kriitillisimmäksi ja
uhkaavimmaksi ajaksi, mitä Englanti on elänyt sodan alusta alkaen.
Entente olikin tästä lähtien pakotettu käyttämään merisodassa niitä
ihmisvoimia ja sotatarpeita, joita se tähän asti oli voinut käyttää
maasodassa. Tällainen voimain siirto merelle kasvoi ajan mittaan
huomattavasti.
Yhdysvallat julistivat huhtikuun 5:ntenä, että niiden ja Saksan välillä
vallitsi sotatila. Venäjän heikkeneminen, sukellussotamme saavutukset
sekä toivo voida voimakeinoilla parantaa puolustusta sukellusveneitä
vastaan lienevät ainakin osittain aiheuttaneet tämän toimenpiteen. Jo
helmikuun 3:ntena oli Amerikka katkaissut diplomaattiset suhteensa
meidän kanssamme. Mielestäni on epäilyksenalaista, olisimmeko tuona
väliaikana voineet päästä sovintoon sen kanssa kajoamatta
sukellussotamme perusteihin. Ulkoasiainviraston yritys antautua
Meksikon kanssa sotilaallisiin suhteihin kiihoitti Yhdysvaltain
mielialaa meitä vastaan. Varoituksistani huolimatta tämä virasto käytti
vanhentunutta ja helposti tulkittavaa salakirjoitusta.
Heti Amerikan sodanjulistuksen jälkeen oli koko maailma aseissa meitä
vastaan. Ainoastaan muutamat valtiot, niiden joukossa Argentina ja
Chile, pysyivät puolueettomina vihollisen painostuksesta huolimatta.
Muutkin neliliiton vallat, paitsi Bulgaaria, asettuivat Amerikkaa
vastaan sotakannalle. Amerikan lähettiläs jäi Sofiaan. Saksan hallitus
ei pitänyt huolta siitä, että Bulgaarian hallitus olisi vaatinut
lähettilästä poistumaan Sofiasta, vaikka minä useaan kertaan pyysin
Saksan hallitukselta tällaista toimenpidettä. Tämä laiminlyönti tuli
myöhemmin hyvin kalliiksi.
Amerikan liittyminen vihollisiimme ei minulle ollut yllätys. Minä olin
uskonut niin tapahtuvan siinä tapauksessa, että selviytyisimme
sotakentällä voittajina, vaikkapa sukellussotaa ei olisikaan käyty
kireämmässä muodossa. Jo vuoden 1915 alussa oli eräs itärintamalla
ollut amerikkalainen sanomalehtimies lausunut sellaisia ajatuksia.
Varmaankaan tämä ei ollut ainoastaan hänen yksityinen mielipiteensä.
Amerikka ei tuntenut rauhanaikaista Saksaa ja Englannin
veriheimolaisena se näki Saksan nyt, samoin kuin Euroopan tapahtumat
yleensä, yksinomaan ententen silmälasien läpi. Saksalaissyntyisillä oli
Yhdysvalloissa hyvin vähän vaikutusvaltaa. Epäviisasta menettelyä oli
se, että me olimme pitkän aikaa, vedoten heidän syntyperäänsä,
yllyttäneet heitä heidän uutta isänmaataan vastaan, ja se vaikutti
vieroittavasti. Irlantilaisen kansanaineksen kanta on minulle jäänyt
epäselväksi. Yhdysvallat eivät välittäneet siitä, että tätä onnetonta
maata sorrettiin.
Vastaus, jonka presidentti Wilson oli lähettänyt keisarin syksyllä
v. 1914 kirjoittamaan kirjeeseen, jossa tämä vetosi Amerikan
oikeudentuntoon Belgiassa tehtyjä julmuuksia arvosteltaessa, pani jo
ajattelemaan.
Yhdysvaltain taloudelliset edut saattoivat maan yhä läheisemmin
liittymään ententeen. Englanti, joka oli ollut ensimmäinen
kapitaalimaa, oli luovuttanut paikkansa Amerikalle. Entente oli
joutunut sille suureen velkaan. Ententen häviö sotatantereella olisi
Yhdysvalloille tuottanut aineellista vahinkoa.
Yhdysvaltain kanta ampumatarpeiden hankintaa koskevassa kysymyksessä
ilmaisi selvästi, että maan puolueettomuus käsitettiin yksipuolisesti.
Ainoastaan Amerikan suostumuksella oli Englannin mahdollista ryhtyä
kauheihin toimenpiteihinsä merellä, jotka sotivat kansainvälistä
oikeutta vastaan. Eräässä neuvottelussa, joka pidettiin
ulkoasiainvirastossamme useita vuosia ennen sotaa, sanottiin minulle
aivan empimättä, ettei Amerikka milloinkaan tulisi sallimaan sellaista
menettelyä, jota Englanti nyt noudatti. Me olimme varmasti vakuutetut,
että tuonti Saksaan voisi tapahtua täysin esteettömästi Hollannin
kautta.
Totta kyllä on, että Amerikan hallitus huomautti Englannin
hallitukselle englantilaisten merisotatapojen mielivaltaisuudesta.
Yhdysvaltain maalisk. 30:ntenä 1915 antama vastalausenootti oli
sävyltään vakava. Siinä todettiin, että n.k. englantilainen saarto
"miltei ehdottomasti kieltää niiden kansojen suvereeniset oikeudet,
jotka nyt elivät rauhan kannalla". Lopuksi huomautetaan, "että
Englannin menettelyn hyväksyminen olisi Ison Britannian nykyisiin
vihollisiin nähden puolueettomuudesta luopumista ja ristiriidassa
niiden yleväin velvollisuuksien kanssa, joita Yhdysvaltain
hallituksella on nykyoloissa". Tämä oli selvää kieltä, Toisessa
amerikkalaisessa nootissa, joka annettiin maaliskuun 5:ntenä 1915,
huomautetaan jyrkästi, että maaliskuun 11:ntenä samana vuonna
julistettu n.k. saarto on laiton, epäpätevä ja vääränä pidettävä.
Molempiin nootteihin Englannin hallitus vastasi selvästi torjuen.
Yhdysvaltain hallitus tyytyi tyynesti siihen. Se kanta, joka sillä oli
melkein kaksi vuotta Saksaan nähden, ei siis, jos pidetään kiinni sen
omista sanoista, ollut puolueeton.
Lähettiläs kreivi Bernstorff arvostelee tätä seikkaa eräässä
Yhdysvaltain kansalle ja hallitukselle osoittamassaan selonteossa
huhtikuun 13:ntena 1915 ilmestyneen "Times"-lehden mukaan seuraavalla
tavalla:
"Jos Amerikan kansa tahtoo pysyä todella puolueettomana, on sillä kyllä
keinoja, joilla se voi lopettaa yksipuolisen tavarain joukkoviennin
maasta, tai ainakin se voi käyttää tätä tavarain maastavientiä
pakkokeinona, jonka avulla säännöllinen kauppa Saksan kanssa, ja ennen
kaikkea elintarvekauppa, saadaan pysymään pystyssä."
Yksipuolisesta suosimisesta oli lyhyt askel julkiseen liittoon.
Esitettäköön tässä vain pari lausuntoa:
Vasta kuollut Amerikan Lontoossa ollut lähettiläs Choate kirjoitti
huhtikuun 7:ntenä 1917 earli Greylle:
"Kuten tiedätte, olen alusta alkaen ollut sitä mieltä, että me autoimme
aluksi liittoutuneiden asiaa parhaiten sillä, että pysyimme
puolueettomina ja hankimme, mikäli voimme, aseita, ampumatarpeita sekä
myöskin -- rohkenen ilokseni sanoa -- jonkunverran miehistöä, mutta
että siitä huolimatta oli velvollisuutenamme olla mukana saattamassa
sotaa loppuun oikeuden puolella ja kukistaa perinpohjin preussilainen
militarismi ja auttaa sivistystä voittoon, jos saatoimme sen tehdä
liittymällä sotaan koko voimallamme ja loppumattomilla apulähteillämme.
Nyt se hetki on tullut."
Amerikkalainen amiraali Sims lausui Lontoossa kesäkuun 3:ntena 1917
seuraavat sanat:
"Kun Amerikan laivasto vuonna 1910 oli vierailumatkalla Englannissa,
pidin minä lyhyen, ehkä epädiplomaattisen puheen. Lausuin silloin
ajatuksen, joka nyt on toteutunut. Sanoin silloin, että jos joskus
koittaa aika, jolloin Englannin valtakunnan olemassaoloa uhkaa vakava
vaara, voi Englanti olla varma siitä, että Atlannin toiselta puolen
annetaan sen käytettäväksi jok'ainoa laiva, jokainen dollari ja
jok'ainoa ihminen."
Erityisesti kuvaa virallisten amerikkalaisten piirien käsityskantaa
keskustelu, joka tapahtui erään luottamustoimessa olevan henkilön ja
Amerikan pääkonsulin kesken ja käy samaan suuntaan kuin edellä mainitut
lausunnot.
Kysymykseen, oliko todella "Lusitania"-juttu aiheuttanut Amerikan
yhtymisen sotaan, pääkonsuli vastasi:
"-- Ei, se oli ainoastaan tulitikku, jolla tuli sytytettiin, ja sitä on
käytetty voimakkaasti propagandakeinona. Muutoin olisi meidän täytynyt
keksiä muita uskottavia syitä, voidaksemme sekaantua tähän juttuun!
Ellemme olisi asettuneet liittoutuneitten puolelle, olisimme me sodan
jälkeen menettäneet merkityksemme. Nyt toivomme, että meistä tulee
N:o 1, ja niin tuleekin varmasti."
Kysymykseen, miten Amerikka N:o 1:nä tulisi menettelemään, hän vastasi:
"Saksa on epäilemättä ollut ennen sotaa Euroopan ahkerin maa. Me
(Amerikka) ja Englanti näimme, miten korkealle Saksa kohosi,
huomasimme, että se muutamien vuosikymmenien kuluessa saavuttaisi
valta-aseman, ja että se silloin johtaisi (dictated) ei ainoastaan
Euroopan vaan koko maailman asioita. Siitä koituisi vaara, ja me
amerikkalaiset tajusimme sen. Tästä syystä me liityimme taisteluun ja
me arvelimme näkevämme taistelun lopputuloksen. Me olemme vakuutettuja
siitä, että maamme sodan jälkeen saa johtoaseman. Me emme tule
määräämään ainoastaan Saksan, vaan myös koko Euroopan olot. Kansat
odottavat meiltä paljon, etupäässä ne odottavat kuitenkin rauhaa. Me
annamme sen heille, mutta määräämme ehdot ja hinnan."
"Tuleeko Amerikka viemään tahtonsa läpi myös liittolaisiinsa nähden?"
"Tulee, sen tulemme tekemään! Mutta heille asetettavat ehdot ovat
lievempiä kuin ne, jotka määräämme keskusvalloille. Olemmehan mekin
saaneet liittoutuneilta paremmat ehdot. Tämähän on vain kauppaa!
Sellaistahan on sota aina ollut."
Pääkonsuli erehtyi kuitenkin laskelmissaan, mikäli ne koskivat Amerikan
asemaa sodan jälkeen, mikä tosin johtui vain siitä, että vallankumous
teki Saksan vastustuskyvyttömäksi ja maailmanherruus siksi joutui
Englannille. Amerikalla ei ollut Euroopassa enää vastapelaajaa.
Oli miten oli, Saksalle sota ei missään tapauksessa ollut kauppaa.
Meidät oli siihen pakotettu. Se oli taistelua taloudellisesta
tulevaisuudestamme ja vapaudestamme, taistelua elämästä ja kuolemasta.
Jääköön ratkaisematta, missä määrin vasta mainitut lausunnot
ilmaisevat, mitä presidentti Wilson ja Amerikan kansan suuri lauma
asiasta ajattelevat. Joka tapauksessa nuo mielipiteet vaikuttivat
ratkaisevasti. Käyttäen tekosyynään sukellussotaa Amerikka liittyi
taisteluun meitä vastaan aikana, jolloin ententen asema oli
arveluttava. Epätietoista on, olisiko Amerikka, jollei sukellussota
olisi tarjonnut aihetta, yhtynyt sotaan niin varhain, että se olisi
voinut estää meitä pääsemästä voittoon vuonna 1918. Toisaalta on
mahdotonta arvioida, miten ilman sukellussotaa tapaukset
maasotanäyttämöllä olisivat kehittyneet.
Tosiasia on, että tammikuun 9:ntenä 1917 ei voitu tietää Venäjän
luhistumista, eikä sitä kukaan ole ottanut tekijänä laskelmiinsa. Me
laskimme saavuttavamme voiton sukellussodan avulla viimeistään
ennenkuin Amerikka muodostamillaan uusilla joukoilla voi ryhtyä sotaan.
Ilman sukellussodan apua oli mielestämme neliliitto sortuva 1917.
Mutta tämän vuoden historia muodostuikin aivan toisenlaiseksi:
länsirintama kesti, sukellusveneiden toiminta ei vienyt ratkaisuun,
mutta Venäjä sortui. Tilanne itärintamalla muuttui sodan ja rauhan
välimuodoksi. Tämän vuoksi ilmaantui mahdollisuus, jota ei kukaan ennen
syksyä 1917 ollut voinut ajatella: oli koetettava päästä ratkaisuun
1918 maalla hyökkäyksellä, joka ehdottomasti menestyisi, jos
sukellusveneet kykenisivät ainakin siihen saakka vähentämään sen verran
tonnistoa, ettei amerikkalaisten joukkojen tuonti tapahtuisi nopeasti,
tai jos osakin vihollisen kuljetuslaivoista voitiin upottaa.
Merisotalaitoksen ilmoitusten mukaan se oli todennäköistä.