Syksyllä 1916 armeija sai enää vain vähässä määrin siveellistä tukea
kotimaasta. Siitä ei ollut vielä tähän asti aiheutunut epäkohtia.
Armeija oli väsynyt ja voimat loppuun kulutettu, mutta sen henki ja
mieliala oli hyvä.
Armeijan ja kotimaan välinen yhteys oli läheinen ja molemminpuolinen.
Lomia myönnettiin mahdollisimman paljon. Lomallepääsevien luku ei
kohonnut koskaan niin korkealle kuin armeija ja minä olisimme
toivoneet. Paitsi sotatilannetta estivät liikenneolot antamasta
lomia, niin mielelläni kuin minä olisinkin niitä myöntänyt.
Taistelujännityksen ollessa korkeimmillaan täytyi niitä rajoittaa.
Myöskin haavoittuneet ja sairaat toivat kotimaahan tietoja armeijasta
ja se puolestaan sai kuulla kotimaan oloista rintamalle saapuvilta
täytejoukoilta sekä kotimaasta palaavilta toipuneilta.
Kirje-, sanomalehti- ja pakettilähetysten kulku sujui hyvin eikä
sanomalehtien valintaa toimivassa armeijassa ensinkään rajoitettu.
Ainoastaan eräiden riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen
lehtien ei annettu saapua. Sanomalehtien lähettämistä koskevat
rajoitukset olivat muutoin armeijain ylipäällikköjen vallassa. Minä
tunnen vain harvoja yksityistapauksia, jolloin tätä oikeutta
käytettiin. Armeijaan tuli vielä silloin riittävästi täytevoimaa. Sitä
täytyi käyttää ei ainoastaan entisten joukko-osastojen täydentämiseen
vaan myöskin, niin vähän suotavaa kuin se olikin, uusien divisioonien
luomiseen. Tämä oli välttämätöntä, jotta voitaisiin toimia vapaammin
lännessä ja idässä hyökkäykseen varustautuvaa vihollista vastaan. Näin
saadut 13 divisioonaa, jotka oli tosin luotu valmiita pataljoonia
pienentämällä, saattoivat olla keväällä 1917 taisteluvalmiita.
Ampumahautasodasta oli johtunut, että ne joukot, joilta puuttui
erikoista työväkeä, järjestivät itselleen kaikenlaisia taloustyökuntia.
Nämä olivat tietysti paikoillaan pysyviä ja niihin kuuluva miehistö jäi
paikoilleen, jos divisioonia siirrettiin. Tästä aiheutui kaikenlaista
hyvinkin haitallista sekaannusta, joka vaikutti häiritsevästi kaikkeen.
Sen johdosta muodostettiin joka divisioonan taloustyökunnan miehistöstä
paikoillaan pysyvä talouskomppania. Näin ne joutuivat ei eroamaan
entisen joukkonsa yhteydestä. Niiden pataljoonain mieslukua, joihin
tämä järjestely eniten oli koskenut, alennettiin uudelleen, vähennys
olikin tarpeen, sillä nuoret komppanianpäälliköt eivät kyenneet
lähimainkaan valvomaan yli 200 miehen suuruista komppaniaa ja johtamaan
sitä taistelussa.
Divisioonat saivat tykistönkomentajan. Sekä kenttä- että raskaan
tykistön alalla luotiin paljon uusia joukko-osastoja. Perustettiin
erikoinen armeijan kenttätykistö, joka pysyi ulkopuolella
divisioonajaon ja jonka tuli taistelurintamalla vahvistaa divisioonan
tykistöä. Divisioonain 9 patteria ei riittänyt, vaikka divisioonan
rintamaväli olisi ollut vain 2-3 km. Tykistöä tarvittiin hirvittävä
määrä.
Joukkojen järjestelyä uusittaessa uusittiin asestustakin.
Ilmasotavälineitä, nimenomaan lentoasestusta, lisättiin edelleen. Ne
olivat paisuneet sellaiseksi voimaksi, että kävi välttämättömäksi
asettaa ne erikoisen komentavan kenraalin johdon alle, joka puolestaan
oli toimivan armeijan yleisesikunnanpäällikön alainen. Ilmasotavoimien
ensimmäinen komentava kenraali oli kenraali v. Höppner. Hän oli
armeijan esikunnan päällikkönä sekä joukkojen johtajana tunnettu
kyvykkääksi ja hän valvoi voimiensa mukaan näiden tulevaisuuden aseiden
kehitystä. Hänen esikuntansa päällikkönä toimi eversti Thomsen, joka
siihen asti oli itsenäisesti johtanut ilmataistelutointa. Huolimatta
yleisesikunnan ponnistuksista ennen sodan alkua me olimme joutuneet
lähtemään sotaan ilmataisteluvälineiden puolesta riittämättömin
varustuksin. Saksa ja sen armeija saavat kiittää eversti Thomsenin ja
kotimaassa toimivan everstiluutnantti Siegertin suurenmoista
luomiskykyä siitä, että meidän ilmasotavoimamme sodan kuluessa edelleen
kehittyivät hyvällä menestyksellä. Nyt pantiin pääpaino siihen, että
ajolentäjien luku lisääntyi ja että heillä oli käytettävänään hyvä
taistelulentokone. Mutta silti ei muita lentokonelajeja lyöty laimin.
Myöskin pomminheittäjä-laivueihin kiinnitettiin suurta huomiota.
Ilmalaiva poistettiin armeijan taisteluvälineiden joukosta. Se tarjosi
liian suuren tähtäyspinnan. Laivastossa se säilyi vielä.
Puolustusaseita lentäjiä vastaan parannettiin sekä lisättiin ja tämä
puolustustoiminta järjestettiin niin hyvin rintamalla kuin
kotimaassakin mitä perinpohjaisimmalla tavalla. Siihenkin kului väkeä
ja sotatarveaineita, jotka rintama näin ollen menetti.
Ratsuväki kävi ampumahautasodassa aivan hyödyttömäksi. Oli jo ryhdytty
ratsuväkirykmenteistä muodostelemaan pataljoonien suuruisia
ratsuväkiampujarykmenttejä ja laskemaan hajalle nostoväki- ja
maanpuolustuseskadroonia ja tätä menettelyä nyt jatkettiin. Tykistön
uudestijärjestelyä ja kuormastoa varten tarvittiin välttämättömästi
hevosia. Hevoshukka oli armeijassa aivan tavaton ja puolueettomista
maista niitä saatiin vain vähän. Kotimaa ja miehitetyt alueet eivät
pystyneet vajausta peittämään. Täytettä tarvittiin monella taholla.
Lämminverinen rotumme oli tehnyt hyvin tehtävänsä sodassa, mutta kevyt
kylmäverinen hevoslajimme ei ollut kyllin jalostettu eikä riittävästi
kehitetty. Raskas rotumme ei kyennyt kestämään sodan rasituksia.
Ylimmän armeijanjohdon täytyi päättää jakaa kolonnat ja kuormastot,
jotka siihen asti olivat välittömästi divisiooniin kuuluneet, armeijain
kesken ja tehdä ne samalla paikallaan pysyviksi. Rautateitä oli
rasitettu liiaksi, kun puolustustaisteluissa yhtämittaa divisioonia
hajalle laskettaessa kolonnat ja kuormastot kulkivat divisioonain
mukana. Minä pidin syvästi valitettavana, että näin oli pakko tehdä,
sillä niiden silmälläpito ja huolto oli divisioonain hallussa parempaa
kuin armeijoille ja armeijaryhmille uskottuna.
Asemia rakennettaessa länsirintamalla seurattiin suunnitelmallisesti
uusia periaatteita, joiden mukaan kaikki varuslaitokset hajoitettiin
syvälle ulottuviin pieniin osiin sekä sovitettiin ulkonaisesti mitä
tarkimmin pinnanmuodostuksen mukaan. Niitä tarkastettiin huolellisesti.
Idässä asemain luonne saattoi jäädä jotakuinkin entiselleen. Paitsi
sitä, että lännessä rakennettiin nuo kaksi suurta strateegista
asemajaksoa, oli siellä erikoisesti kaikilla rintamanosilla tehtävä
paljon töitä, niinpä etenkin Flanderissa, Arrasista itään ja Verdunin
edustalla olevia asemia syvennettiin ja Elsass-Lothringinkin rintamaa
vahvistettiin, johon siihen asti ei oltu juuri sanottavasti kajottu.
Armeijat ottivat ahkerasti osaa asemien rakentamiseen, sillä sotamies
rakensi henkeään suojellakseen. Ne työvoimat, joita kotimaasta saatiin,
eivät riittäneet, kun oli suoritettava niin suuria töitä pitkillä
rintamilla. Meidän oli sen vuoksi, ikävä kyllä, pakko siirtää
joukkojakin asemain rakennustöihin. Tähän käytetty aika meni levolta ja
kouluutukselta hukkaan. Oli luonnollista, että noiden kummankin
vaatimuksen välillä syntyi ristiriitaa. Armeijat olisivat olleet aina
rakennustöissä -- ne olivat niitä lähinnä -- ja everstiluutnantti
Wetzell sekä minä tehostimme sotajoukon harjoituksen tärkeyttä. Monta
sovittelua oli tehtävä.
Kun armeija oli kouluutettu vastaisiin suuriin puolustustaisteluihin,
laadittiin ohjesäännöksi "Puolustustaistelu". Tässä työssä oli mitä
suurimmat ansiot eversti Bauerilla ja kapteeni Geyerillä, joka oli
aivan erikoisen hyvin perehtynyt taktillisiin kysymyksiin ja osasi
esittää selvästi ajatuksensa.
Puolustusasemat järjestettiin uudelle kannalle, joka oli jyrkkä
vastakohta entiselle. Puolustus, joka tähän asti oli keskitetty
jäykkiin, yhteenkasattuihin ja helposti havaittaviin linjoihin,
järjestettiin nyt laajalle alalle hajoitettuihin, syvälle rintaman
sisään ulottuviin muotoihin. Aseman täytyi tietysti taistelun päätyttyä
jäädä meidän käsiimme, mutta jalkaväen sotilaan ei tarvinnut enää
sanoa: tässä seison ja kaadun, vaan hänellä oli oikeus väistyä
vihollisen kovan tulen alta rajoitetulla alalla joka suunnalle.
Vastahyökkäyksellä oli menetetty linja takaisin vallattavissa.
Ryhmä, jonka merkitystä useat tarkkanäköiset päälliköt olivat ennen
sotaa lujasti tehostaneet, tuli ratkaisevasti perusyksiköksi jalkaväen
taisteluryhmityksessä. Aliupseerit saivat ryhmäpäällikköinä
taisteluissa yhä tärkeämmän sijan. Taktiikka yksilöllistyi yhä enemmän.
Kun upseerien, aliupseerien ja miehistön täytejoukot saivat yhä
huonomman kouluutuksen ja kuri sen vuoksi löyhtyi, niin oli uskallettua
asettaa korkeampia vaatimuksia alemmille päälliköille ja yksityisille
sotamiehille. Monet huomattavat sotilashenkilöt olivatkin seurauksista
huolissaan.
Minun esikunnassani kävi raju aallokko. Minunkin täytyi taistella
sisäistä taistelua ja asettua uuden taktiikan puoltajaksi. Kaikkea
muutakin, mitä Sommen taistelu oli opettanut tykistön ja lentäjien
käyttöön sekä aselajien yhteisvaikutukseen nähden, kosketeltiin uudessa
ohjesäännössä. Siitä tuli oppikirja meidän koko armeijallemme ja
myöskin liittolaistemme armeijoille, mikäli olosuhteet sillä taholla
sallivat. Ilman viimeksimainittua rajoitusta tämä ohjesääntö oli
vaarallinen. Siinä esitetyt vaatimukset soveltuivat vain joukoille,
joissa vallitsi epäitsekäs tehtäväänsä antautumisen tunne ja oikea
kuri, vaikka ensiluokkainen kouluutus olisikin puuttunut.
"Puolustustaistelua" täydensi "Ohjesääntö jalkaväkijoukkojen
kouluutuksesta sodassa", joka laadittiin kenraali Fritz v. Belowin
armeijan ylikomennossa. Se on todistuksena siitä, että tämä huomattava
kenraali oli perehtynyt syvästi meidän jalkaväkemme luonteeseen. Minun
esikunnassani syntyi vielä suuri joukko muita ohjesääntöjä, jotka
koskivat erikoisaselajien käyttöä ja varusasemien rakentamista. Tämän
talven aikana ei vielä saatu tykistön kouluutusohjesääntöä valmiiksi.
"Puolustustaistelu" sisälsi sen olennaisimmat kohdat. Sodan aikana oli
käynyt ilmi, ettei "Ampumataitoa" voinut heittää nurkkaan, vaan että
sitä oli entisestään vielä huomattavasti parannettavakin. Siinä
tarkoituksessa jaettiin joukoille suuren päämajan tykistökenraalin
toimesta erikoisia tykistöä koskevia ampuma- ja aseteknillisiä
kuukausilehtiä.
Armeijassa oli henkinen elämä kaikilla aloilla vilkasta. Me olimme mitä
läheisimmässä ajatuksenvaihdossa joukkojen kanssa. Armeija lienee
saanut parasta, mitä annettavissa oli.
Paperille kirjoitetut ohjesäännöt eivät yksin saaneet mitään aikaan,
niiden tuli muuttua lihaksi ja vereksi sekä upseerissa että
sotamiehessä. Me järjestimme Valenciennes'essa oppikurssit ylemmille
joukkopäälliköille ja esikuntaupseereille selvittääksemme
puolustustaistelussa varteenotettavia näkökohtia. Myöskin Saksan
kruununprinssi pani Sedanissa toimeen samanlaiset.
Armeijoissa järjestettiin kaikenlaisia oppikursseja, erittäinkin
nuorille upseereille, joista kasvatettiin komppanianpäälliköitä, ja
aliupseereille.
Kaikissa aselajeissa pidettiin tärkeimpänä periaatteena mieskurin
säilyttämistä ja lujittamista. Ilman sitä ei armeija voi pysyä
pystyssä. Sen täytyi nytkin olla monen, joukkojen elämässä ehdottomasti
esiintyvän ilmiön vastapainona. Sen vuoksi, että komennuskuntia usein
siirreltiin ja yhtämittaa vaihdettiin, kävivät muonitusolot
sotakentällä yhä vaikeammiksi. Omaan apuun turvautumisen vaara oli
käynyt yhä suuremmaksi. Taju siitä, mikä oli "minun" ja mikä "sinun"
alkoi monestikin hälvetä. Vaatetus ja varustukset olivat kuluneet,
niiden kunnossapito oli siksi yhä vaikeampaa. Monet seikat,
huomattavassa määrässä myöskin valonpuute suojavarustuksissa,
vaikuttivat, että ulkoasusta ei enää välitetty. Sotamies tylsistyi.
Sota vaikutti pakostakin ihmisiin. Lujat luonteet kovenivat, mutta
niitä oli vähän. Suurten joukkojen moraali kärsi, se huononi sitä
enemmän, kuta kauemmin sotaa kesti. Ei yksikään ajatteleva sotilas
voinut olla sitä huomaamatta. Kaikissa sodissa oli käynyt samoin. Sitä
enemmän tarvittiin henkistä tukea kotimaan taholta, jonka tuli
puolestaan itse olla vahva, sitä enemmän velvollisuuden tunnon
lujittamista ja kuria. Joukkojen kunnon saattoi ulkonaisesti havaita
tarkalleen siitä, miten sotilas julkisissa paikoissa esiintyi ja teki
kunniaa. Ei kaikki ollut kehuttavaa, mitä silloin sai nähdä.
Jalkaväelle opetettiin uusia taistelumuotoja ja ampumista. Ryhmä- ja
komppanianpäällikköjen oppikursseja pantiin toimeen kaikkialla.
Konekiväärimiesten harjoitus järjestettiin laajalle kannalle ja
tarkka-ampujaosastoja varten hankittiin erikoinen harjoituspaikka.
Tykistö paransi ampumaharjoituspaikoissaan ampumataitoaan ja kehitti
yhteistoimintaansa lentäjien kanssa. Voimien heikennys, joka aiheutui
niin monista uudestaanjärjestelyistä, oli korvattava siten, että
kaikilla rintaman osilla pantiin toimeen mahdollisimman huolellisia
harjoituksia.
Munanheitto-osastot, pionieerit ja tiedustelujoukot saivat myöskin
koulu- sekä harjoituspaikkansa, joissa opetettiin näiden aseiden
erikoiskäyttöä, mutta myöskin toisten aselajien upseerit saivat siellä
opetusta.
Harjoituksia pidettiin lakkaamatta sekä asemissa että rintaman takana
olevien joukkojen keskuudessa. Elämä oli samaa, johon rauhan aikana oli
totuttu. Kaikkialla koetettiin vakavasti pyrkiä siihen, että armeija
harjaantuisi vaikeaan tehtäväänsä ja kykenisi kestämään tappionsa.
Kotimaassa työskenneltiin samanlaisten periaatteiden mukaan. Mutta
edellytykset olivat epäsuotuisia, sillä opettajisto oli vanhentunutta.
Elinehdot olivat puutteellisia. Täytejoukko-osastot olivat kytketyt
liian kiinteästi kotimaahan ja liittyivät vain löyhästi armeijaan.
Minun toivomukseni oli aina ollut, että täytejoukkoja, mikäli suinkin
mahdollista, harjoitettaisiin rekryyttikasarmeissa rintaman takana.
Alkuun päästiin. Myöhemmin saatiin siinä suhteessa vielä enemmän
aikaan.
Kaikki päälliköt pyrkivät tietysti siihen, ja se oli minunkin
tarkoitukseni, ettei käytännöllinen työ pääsisi uuvuttamaan joukkoja.
Kurinkin vuoksi oli ruumiillinen lepo tuiki välttämätön, ja vain
riittävästi levättyään kykeni sotamies vähitellen pääsemään vapaaksi
raskaista sielullisista vaikutelmista. Hänen asumuksestaan täytyi pitää
huolta. Tyhjät parakit eivät kelvanneet virkistyspaikoiksi. Asuntojen
kalustus oli otettava maaseudulta. Mutta se ei, ikävä kyllä, aina
pysynyt paikoillaan, siirtyessään toisaalle veivät joukot sen mukanaan.
Ajanvietteenä oli sotilasmusiikki, jota niin mielellään kuunneltiin,
kaikenlaiset liikuntoleikit, elävät kuvat ja muut esitykset sekä
kirjastot.
Rauhanaikuisten aliupseerien rivit olivat harvenneet. Suuri osa heistä
-- kuten upseereistakin -- oli kaatunut rintamalla, osa oli asetettu
uusiin, uudelleenjärjestelyssä muodostuneihin joukkoihin taikka toimi
kotona harjoitusmestareina. Rintamalta täytteeksi otetut eivät kyenneet
johtamaan miehistöä eivätkä pitämään siitä huolta. Kurin vahingoksi
ampumahautaelämä hävitti arvoerotuksen. Ei voinut välttää sitä, että
arvoerotukseen liittyvä arvovalta kärsi siitä. Useimmat aliupseerit
toimivat esimerkiksi kelpaavalla tavalla alapäällikköinä taisteluissa
ja upseerien luotettavana apuna. He ovat täyttäneet uskollisesti
raskaat velvollisuutensa. Isänmaa on heillekin erikoisessa
kiitollisuuden velassa.
Upseeri käsitti täydellisesti vakavan tehtävänsä joukkojensa
kasvattajana ja opettajana. Sitäkään ei ole helppo oppia. Rauhan aikana
upseeri tarvitsi 12-15 vuotta tullakseen komppanianpäälliköksi.
Silloin se, minkä perusteella hän kelpasi virkaansa hoitamaan,
palvelustehtävien tunteminen, miesten kohtelu, huolenpito alaisistaan,
oli mennyt hänessä veriin. Nyt täytyi nuorten miesten vuoden tai parin
palvelusajan kuluttua johtaa komppanioja. Useat pystyivät siihen,
toisilta puuttui monessa suhteessa edellytyksiä sellaiseen. Sekin taito
perustuu taipumukseen, se on kasvatuksen ja luontaisen käytösälyn
tulos. Harrastus ja urhoollisuus eivät aina voi sitä korvata.
Kotimaassa ja rintamalla tehtiin komppanianpäällikköjen kasvattamiseksi
työtä, mutta ne valitukset, joita kokemattomien komppanianpäällikköjen
vuoksi saatiin kuulla joukkojen taholta, olivat syvästi oikeutettuja.
Tämä oli sangen vakava ilmiö. Oli tarjolla vaara, että upseerin ja
sotamiehen välinen erinomainen suhde katoaa.
Tuota hyvää, vaikka niin usein moitittua rauhanaikuista upseeria ei
ollut enää, hän lepäsi vihreän nurmen alla. Lyhyenä sotakautena ei
voitu kasvattaa sellaista upseeripolvea, joka olisi ominaisuuksiensa
puolesta, tietojen perusteellisuudessa ja velvollisuudentunnossa
väkeensä nähden vetänyt vertoja upseeristolle, joka oli pitkänä rauhan
aikana hankkinut itselleen nämä avut. Loistavampaa tunnustusta, kuin
minkä tämä sota antoi, ei meidän armeijajärjestelmämme saattanut
saavuttaa. Eräs tunnettu sosialidemokraattinen valtiopäivämies, joka
sanomalehden kirjeenvaihtajana kävi Kownossa minua tapaamassa, vakuutti
minulle erityisesti, että hänen oli kokonaan täytynyt muuttaa
arvostelunsa aktiivisista upseereista. He pitivät erittäin viisaasti
huolta sotamiehistä ja antautuivat suurella hartaudella tähän
tehtävään. Reserviupseereille se oli vaikeampaa. Minua ilahdutti tämä
sattuva, avoin tunnustus.
Näissä oloissa olisi pitänyt suuremmassa määrässä noudattaa sitä
menettelyä, että kunnollisia rauhanaikaisia aliupseereja olisi
koroitettu upseereiksi. Niin tehtiinkin osittain. Minun entinen
rykmentinkirjurini Düsseldorfin ajoilta oli jo syksyllä 1914 päässyt
upseeriksi toimivaan rykmenttiin.
Kun komppanianpäälliköt olivat riittämättömästi kouluutettuja ja kun
heillä nimenomaan kasarmipalveluksessa ei ollut tarpeeksi kokemusta,
joutui nyt pataljoonanpäällikkö enemmän kuin rauhan aikana etualalle.
Mutta pataljoonanpäällikköinä oli hyvin usein reserviupseereja, joilla
ei tietystikään kasarmipalveluksessa ollut mitään syvempiä tietoja,
vaikkakin heillä korkeamman ikänsä vuoksi oli varmempi vaikutusvalta.
Näiltäkin jo korkeampaan ikään ehtineiltä herroilta sota vaati aivan
erikoisen paljon, he kun puolustusotteluissa alinomaa joutuivat
etumaisille linjoille. Heidänkin terveyttänsä ja hermojansa kysyttiin
sanomattomasti. Johtajina taistelussa reserviupseerit, kuten vakinaiset
pataljoonanpäällikötkin, saavuttivat erinomaisia tuloksia.
Rykmentinpäällikköjen tehtävät olivat mitä monipuolisimpia ja
vaikeimpia. Heidän oli kaikkialla välittömästi vastattava joukoistaan
ja tehtävä ylemmälle päällystölle tili jokaisen osastonsa yksilön
esiintymisestä ja mielenlaadusta, menestyksestä ja vastoinkäymisestä,
voitosta ja häviöstä. Päällikön persoonallisuus, hänen harrastuksensa
sekä kykynsä kuvastuivat hänen joukkonsa ja erityisesti hänen
upseerikuntansa ulkonaisessa esiintymisessä ja sisäisessä luonteessa.
Hänen täytyi valaa oma henkensä upseereihin ja miehistöön. Hän oli
näiden esikuva ja selkänoja, uskollinen neuvonantaja ja ystävä niin
hyvin levon kuin taistelunkin aikana.
Ampumahautasodassa hänen oli sangen vaikea vaikuttaa joukkoihin ja
upseerikuntaan, mutta lopulta hän sai kuitenkin painetuksi leimansa
näihin. Kun rykmentinpäälliköitä haavoittumisen vuoksi joutui paljon
pois palveluksesta, tapahtui vaihdoksia usein. Usein he eivät ehtineet
päästä kehittämään keskinäisiä luottamuksellisia suhteita rykmentin
piirissä. Toiselta puolen oli päälliköitä, jotka pysyivät paikallaan
hyvinkin kauan, melkein koko sodan ajan. Oli sellaisiakin, joiden
täytyi raskaiden taistelujen vuoksi täydelleen uudistaa joukkonsa kolme
jopa neljäkin kertaa. Ihmisen kestettäväksi sellainen taakka oli liian
raskas. Hävisihän joka kerta palanen heidän sydäntään.
Lähinnä rykmentinpäällikköä oli divisioonanpäällikkö astunut
huomattavimmin etualalle, kuten rauhan aikana komentava kenraali oli
ollut etualalla. Kun joukkoja asemataistelussa usein siirreltiin, ei
armeijaosastoryhmityksiä oltu voitu pysyttää eheinä, vaikka ylin
armeijanjohto sitä koettikin. Kokonaisuus kärsi siitä. Divisioonat
muodostuivat joka suhteessa yhä itsenäisemmiksi, minkä vuoksi
divisioonanpäällikkö sai yhä suuremman merkityksen. Hänen
virkatoimistoonsa kerääntyivät kaikki langat sekä ylhäältä että
alhaalta, sekä taistelunjohtoa että harjoitusta ja hallintoa koskevissa
kysymyksissä. Hänestä tuli joukon kasvattaja. Divisioonanpäällikön
vaali vaati mitä suurinta huolta.
Esikuntaupseeri oli erikoisasemassa. Hänen tehtävänsä kävi sitä
vaikeammaksi kuta enemmän sodankäynnin teknillinen puoli kehittyi.
Silloin ei se enää riittänyt, että oli hankkinut kaikkia aseita
ja niiden käyttöä koskevat yleistiedot. Hänen oli kehityttävä
hyväksi tykkimieheksi ja sen lisäksi hänen täytyi pystyä
arvostelemaan hyvin lentäjäin käyttöä, tiedustelulaitosta,
kuormastokysymystä ja tuhansia muita seikkoja sekä pitämään huolta
samalla sellaisista yksityiskohdista, joiden ratkaisemiseen päälliköllä
ei ollut aikaa. Käskyt, joiden luonnos hänen oli laadittava, kävivät
yhä monimutkaisemmiksi ja pitemmiksi, vaikkakin pyrittiin
lyhytsanaisuuteen. Kuta enemmän sodankäynnissämme teknillinen puoli
edistyi, sitä suurempia taidon ja tiedon näytteitä niistä, ikävä kyllä,
tuli. Muu ei auttanut, kun kaiken täytyi sujua. Asioiden
monipuolisuudesta johtui, että esikuntaupseerien käsiin oli
sijoitettava paljon. Täytyi pitää myös sitä vaatimusta pystyssä, ettei
muiden virastojen itsenäisyys sen kautta joutunut kärsimään eikä
päällikönkään persoona jäänyt syrjään. Kumpaakaan en minä ole voinut
koskaan hyväksyä.
Päällikkö pysyi päällikkönä. Hän oli joukkojensa vastuunalainen
kasvattaja ja ohjaaja, hän ei voinut niitä liiaksi usein tarkastaa.
Esikuntaupseeri oli hänen neuvonantajansa ja apulaisensa sekä vastuussa
siitä, että koneisto kävi hankauksitta, ja että kaikki sujui. Kummankin
tehtävät olivat erilaisia. Kummallekin riitti runsaasti itsenäistä
toimintaa. Molemmat saivat yhdessä huolehtia joukoista. Divisioonan
esikuntaupseerilla ei sen lisäksi ollut mitään omaa vastuuta.
Armeijaosaston ja armeijan esikunnanpäälliköiden vastuunalaisuus oli
niin suuri kuin sotilaselämässä suinkin on mahdollista. Jokaiselta
esikuntaupseerilta vaadittiin harkintakykyä ja uutteraa työtä.
Esikuntaupseerien valinta ja kasvattaminen oli vaikeinta. Minä
otin tällaisiksi vain upseereja, jotka olivat perehtyneet
rintamapalvelukseen. Rauhanaikaista seikkaperäistä kouluutusta eivät
pystyneet korvaamaan sodassa saadut kokemukset eikä se opetus, jota
Sedanissa annettiin esikuntaupseereille erikoisilla opetuskursseilla.
Ylimmälle armeijanjohdolle saapui kyllä valituksia armeijasta,
nimenomaan heidän nuoruutensa vuoksi, mutta yleensä pidettiin heitä
arvossa. Esikunta tarvitsi paljon upseereja ja ne otettiin joukoista.
Minun täytyi ottaa nuorempia herroja, joten joukot eivät menettäneet
liiaksi niitä upseerejaan, jotka soveltuivat päälliköiksi. Olen tavannut
heidän joukossaan monta etevää, suoraa ja miehekästä luonnetta, jotka
ovat olleet selvillä tehtävistään ja hoitaneet niitä taitavasti. Edellä
mainitsemani sosialidemokraattien johtomies huomautti minulle, että
hän, vastoin aikaisempaa mielipidettään, pitää nyt esikuntaupseeria
sodankäynnin sieluna. Niin olikin laita.
Sodan jälkeen on minulle sanottu, ettei yleisesikunta persoonallisista
syistä ollut minulle antanut oikeita tietoja, vaan oli esittänyt aseman
aina liian edullisessa valossa. Tämä väite ei ole todenmukainen ja se
halventaa yleisesikuntaa, jolle armeija on niin sanomattoman suuressa
kiitollisuuden velassa.
Minä en kiinnittänyt erikoista huomiota esikuntaupseeriin, vaan aina
upseereihin, sillä he minun käsitykseni mukaan muodostivat armeijan
selkärangan. Eräässä lokakuulla 1918 kirjoitetussa kehotusohjeessa,
joka on viimeisiä minun laatimiani, minä katsoin upseereille kuuluvan
ottaa ratkaisevasti osaa maan uudestiluomiseen.
Meidän upseerimme ovat täyttäneet velvollisuutensa. Sitä todistaa
selvästi suuri mieshukka heidän keskuudessaan. Siitä, että useat
upseerit olivat liian kokemattomia, ei voida heitä syyttää, se johtui
kokonaan ja yksinomaan sodan olosuhteista sekä äärettömistä
menetyksistä. Nämä kokemattomatkin upseerit osasivat käydä urheasti
kuolemaan. Taistelussa, hädässä ja vaarassa sotilas turvautui aina
upseeriinsa, vaikkapa tämä olisikin ollut aivan nuori ihmislapsi, ja
luotti häneen. Joskaan eivät upseerit löytäneet aina oikeata käytöksen
sävyä suhteessaan alaisiinsa ja vaikka jotkut siinä suhteessa tekivät
pahoja virheitäkin, niin ei se seikka silti yleensä koske upseerikunnan
esiintymistä. Olot eivät voineet sodassa olla muunlaiset kuin ne
olivat. Pitkänä asemasotakautena oli alempien päällikköjen holhoaminen
saanut arveluttavasti sijaa. Se oli erittäin surkuteltava epäkohta,
joka sai voimaa monista käytettävissä olevista puhelinyhteyksistä ja
osaksi myöskin alempien virastojen kokemattomuudesta. Jokainen
päällikkö tarvitsi toiminnalleen tilaa. Minä koetin aina sekä
komentovirastoissa että yleisesikunnassa vaikuttaa siihen, ettei tässä
kohden sallittaisi mitään rajoituksia, jotka ovat sodan luonteen
vastaisia.
Armeijan kehittäminen puolustussotaan tuotti ylimmälle armeijanjohdolle
sanomattoman runsaasti työtä. Minulle tuotti tyydytystä se, että
länsirintaman ylikomennot hyväksyivät meidän toimenpiteemme. Tammikuun
lopulla 1917 ei luonnollisestikaan vielä ollut mitään saatu loppuun
suoritetuksi. Uusien joukkojen luonti ja vanhojen järjestely uudelle
kannalle oli vielä käynnissä. Armeija alkoi vahvistua, mutta se kävi
hitaasti. Joukot olivat kärsineet liian raskaita vaurioita. Uusien
ohjesääntöjen periaatteet oli tajuttu, mutta ne eivät olleet vielä
muuttuneet joukkojen yhteisomaisuudeksi. Sotatarvehankinnassa oltiin
vieläkin takapajulla. Jännitys länsirintamalla ei kaikista vaivoista ja
uupumattomasta työstä huolimatta ollut vielä olennaisesti vähentynyt.
Itärintamallakin ja Romaaniassa työskenneltiin uutterasti samojen
periaatteiden mukaan kuin lännessäkin. Itärintaman ylipäällikön ja
kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin tehtäväksi oli annettu muuttaa
niitä sotanäyttämön vaatimusten mukaan. Yleensä oli muuten joukkojen
tila siellä sama kuin lännessäkin.
Itävalta-Unkarin armeijassa edistettiin sotilasopetustyötä. Se pääsi
kuitenkin vain hitaasti suurempaan vauhtiin.
Kenraali v. Below oli ottanut hoitaakseen myöskin Bulgaarian armeijan.
Mutta bulgaarialaisten kieli ja kansallistunne olivat meille outoja.
Vain työläästi pääsimme eteenpäin, sillä bulgaarialaiset vainusivat
kaikkialla saksalaisten holhousta. Bulgaarian armeijan ryhti rupesi
kuitenkin lujittumaan, vaikkakaan sen oman ylikomennon taholta ei tehty
mitään tehokasta armeijan kehittämiseksi.
Turkin armeijassa teki vakavaa työtä vain Liman pasha. Galitsiassa ja
Romaaniassa olevia turkkilaisia joukkoja kouluutettiin saksalaisen
mallin mukaan eikä työ suinkaan mennyt hukkaan. Ne tekivät siellä
tehtävänsä tyydyttävästi, mutta muilla taistelurintamilla ne eivät
pystyneet samaan.
Ylin armeijanjohto oli koettanut tehdä kaikkensa sotakoneiston
vahvistamiseksi. Yritys puolalaisen armeijan muodostamiseksi, jonka
kautta armeija vahvistuisi myöskin miesluvun puolesta ja poistaisi
siinäkin suhteessa vihollisen ylivoiman, kärsi valitettavasti kuitenkin
haaksirikon.