Valtiokansleri oli vastuussa kotimaan mielialasta. Mielellään ylin
armeijanjohto olisi välittömästi antanut tietoja kansalle. Mutta se
kääntyi aina velvollisuutensa mukaisesti valtiokanslerin puoleen ja
pyysi häntä toimimaan.
Hänen oli poistettava syy nurjaan mielialaan, jota, ikävä kyllä,
hyvinkin oikeutetuista syistä kansassa ilmeni, ja koetettava ehkäistä
sotataloudessa esiintyvät rikkomukset ja epäkohdat. Ne herättivät
arveluttavilla seurauksillaan luonnollisesti suurta tyytymättömyyttä ja
heikensivät mitä laajimpien kansankerroksien siveellistä ryhtiä
tavalla, joka vahingoitti arvaamattomasti sotakuntoisuuttamme.
Voiton- ja nautinnonhimo sekä omat persoonalliset pyyteet tukahduttivat
kaikki jalot pyrkimykset, mutta hätäkin vaikutti tylsistyttävästi.
Vihollista vastassa ampumahaudassa seisovat sotamiehet saivat pelätä,
että toiset riistävät heidän entiset toimensa ja ammattinsa. Vain
syvällä surulla saattaa katsoa taaksepäin siihen, miten saksalainen
totuuden ja rehellisyyden tunto, tahraton persoonallinen puhtaus ja
kaiken alistaminen isänmaata palvelemaan hävisivät ja sijaan tuli
jotakin aivan muuta, saksalaiselle vierasta. Elämän korkeimmaksi laiksi
tuli oma hyvinvointi.
Valtiokanslerin olisi ollut sanottava Saksan kansalle, mihin se oli
menossa, hänen olisi ollut selvitettävä sille sen aseman koko suuri
vakavuus. Hallituksen olisi pitänyt yhä uudelleen ja uudelleen selittää
kansalle, mistä oli kysymys, että vain voitetulta viholliselta oli
saatavissa siedettävä rauha, että muussa tapauksessa saisimme alistua
väkivaltarauhaan. Ainoastaan voitto oli suojeleva meidät siltä ja tuova
mukanaan siedettävän rauhan.
Poliittinen ja henkinen kypsymättömyytemme sekä
arvostelukyvyttömyytemme, jotka estivät meitä tuntemasta iskusanojen ja
suurisanaisten lupausten onttoutta, tuottivat meille tuhon. Olin aina
elänyt siinä toivossa, että Saksan kansa pystyisi selviytymään
korulauseiden, iskusanojen ja valtiollisen valheellisuuden pauloista ja
arvostelemaan asioita karun todellisuuden pohjalta. Olen pettynyt.
Korulauseet ja iskusanat sekä rikollinen houkuttelu kuvitelmilla
pääsivät aina sitä suurempaan valtaan, kuta kiihkeämmäksi
sisäpoliittisen taistelun palo kasvoi ja kuta enemmän eri
kansankerrosten ja kaupunkien ja maaseudun välinen juopa syveni.
Puolueet ja niiden tarkoitusperät merkitsivät pian enemmän kuin
isänmaa. Porvariston suuri lauma kulki monipäisyydessään,
rikkiviisaudessaan ja hillittömyydessään omia teitään ja pysyttelihe
henkisessä ylevämmyydessään, raukkamaisessa eristäytymisessään ja
luonteettomuudessaan asioista erossa. Siltäkin puuttui isänmaallista
vastuunalaisuuden tunnetta. Se ei ajatellut, miten äärettömän
vahingolliseksi tämä muodostui sekä maalle että sille itselleen.
Porvaristo ei tehnyt mitään syvien kansankerrosten kurittomuuden ja
löyhämielisyyden, enempää kuin riippumattoman sosialidemokraattisen
puolueen myyräntyönkään vastapainoksi. On kauhistuttavan synkkää, että
muutoin terveesti ajattelevat saksalaiset antoivat mihinkään ryhtymättä
hädän päivänä päänsä hämmentyä ja riistää itseltään sen, minkä vuoksi
olivat siihen saakka eläneet. Porvaristokin on siten syypää isänmaamme
rappioon.
Siihen perustaan, jolle uljas armeijamme oli rakennettu, syntyi syviä
halkeamia. Lähde, josta piti pulputa sotajoukkoa uudistavaa voimaa,
samentui.
Sodanaikaiset valtiokanslerimme eivät ole tehneet mitään vaurioita
korjatakseen ja kansaa valistaakseen. Heillä ei ollut mitään luovia
ajatuksia, he eivät ole koonneet ja johtaneet kansaa kuten suuret
diktaattorit Clemenceau, Lloyd George ja Wilson. Ne tulokset, joita
ylin armeijanjohto saavutti harjoittamalla isänmaallista valistustyötä
ja ulottamalla ulkomailla harjoitetun propagandan myöskin kotimaahan,
olivat vain vähäisiä muruja. Saksan kansan sielu jäi ohjaajaa ja
johtajaa vaille kaikenlaisten vaikutusten ryöpytessä sen yli. Maailmaa
tuntemattomana ja soaistuna se tavoitteli haavekuvia, joita ei voinut
saada kiinni. Sen vuoksi olikin hyvin ymmärrettävää, että se liittyi
niihin, jotka joko kohtalokkaassa tietämättömyydessään tahi kirouksen
ansainneessa rikollisessa tarkoituksessa asettivat sen silmien eteen
sen, mitä se hartaasti ikävöi, eikä ymmärtänyt niitä miehiä, jotka tuon
vaarallisen tien tajusivat ja jotka tulevaisuudestamme syvästi
huolehtien ja isiemme maata pyhästi rakastaen yhä uudelleen
ja uudelleen vaativat siltä äärimmäisiä ponnistuksia. Oli
syvästi kohtalokasta, että näistä miehistä hyvin pian tehtiin
"sotakiihkoilijoita", vaikka hekin halusivat hartaasti rauhaa.
Saksan kansaa halkova puoluekiihko ja sen sielulliset muutokset
kuvastuivat tarkalleen sodanaikuisessa sanomalehdistössä. Vain osa
sanomalehdistöä pysyi itselleen uskollisena. Toinen osa joko
ihanteellisuudesta, puoluepoliittisista syistä taikka puhtaasti
kauppaetujensa vuoksi piti varmana tosiasiana maailmanparannusta, josta
sopimusrauhan puoltajat olivat saaneet keppihevosen, ja luopui vuonna
1914 edustamistaan ajatuksista. Lopuksi oli sellaisiakin lehtiä, jotka
häpesivät syksyllä 1914 julkilausumiaan mielipiteitä ja kaikkia
suotuisasta rauhasta esittämiään ajatuksia. Niistä tuntui
tuskalliselta, jos noihin miehekkäihin tunteisiin viitattiin. Ne saivat
saksalaisen itsensä kyllästymään tämän sodan aikana isänmaahansa ja
tekivät kaikkensa horjuttaakseen uskoa Saksan voimaan. Niihin
sekaantuivat valtiollista arvovaltaamme ja järjestystä vastaan
kohdistetut sotahuudot, joihin liittyi kehoitus nousta taisteluun
yhteiskuntajärjestyksemme kukistamiseksi. Tunsin syvää tuskaa isänmaani
tähden, kun havaitsin tämän käänteen. Nämä olivat ylen vakavia
viittauksia, jotka tuli ottaa huomioon, jos tahdottiin säästää
sodankäyntiä raskailta vaurioilta, tässä oli varoitusmerkki Saksan
kansan ja samalla sen armeijankin sielullisesta sotakuntoisuudesta.
Tämä, kuten moni muukin seikka käsitettiin selvästi vihollismaissa,
missä niiden perusteella tehtiin vain mieluisia johtopäätöksiä.
Elokuussa 1914 koko sanomalehdistö oli täydestä vakaumuksestaan
asettunut puolustussodan kannalle ja lausunut kauniita, uljaita sanoja
siitä, että sota oli välttämättömästi käytävä loppuun. Myöhemmin, ikävä
kyllä, tapahtui siinä suhteessa eräällä taholla muutos. Siellä ei
tajuttu, ettei puolustussotammekaan voinut päättyä sopimusrauhaan, vaan
ainoastaan hävitä tai joutua sietämättömien ehtojen uhriksi. Kuten
hallituksessa ja kansassa, oli myöskin tässä osassa sanomalehdistöä se
mielipide vahvempi, että vihollisen kanssa oli tehtävä sopimus, kuin
se, että vihollinen oli voitettava, mikä asetti niin raskaita
vaatimuksia jo muutenkin hätääkärsivälle kansalle. Monet eniten
levinneet lehdet asettuivat uuden, kansojen yhteisymmärrykseen
perustuvan maailmankatsomuksen airueiksi. Ne kävivät kiivaasti niiden
kimppuun, jotka eivät tahtoneet uskoa vihollisen rauhanharrastuksiin,
mutta ne eivät kuitenkaan tahtoneet heikontaa omaa taisteluvoimaa,
ennenkuin nuo harrastukset ilmenisivät moitteettomina. Sen vuoksi
niistä oli välttämätöntä, että miekka oli terävä ja miekkaa pitelevä
käsivarsi niin vahva kuin mahdollista.
Tämän kysymyksen yhteydessä levitettiin vielä erästä toistakin
ajatusta. Sotaa ei voitaisi puhtaasti sotilaallisin keinoin ratkaista,
s.o. lopettaa asevoimalla. Epäilemättä sodanjohto oli yhteistyössä
hallituksen kanssa syventääkseen sotilaallisten saavutusten vaikutusta.
Mutta laumojen oli sanottava viimeinen sana. Siitä ei ollut
epäilystäkään. Niinkö vähän tiedettiin tosiaankin vihollisen
tuhoamiskiihkosta, eikö tunnettu Lloyd Georgen ja Clemenceaun henkeä ja
puheita? Miksi vielä taisteltaisiin, kun se ei kuitenkaan ole tarpeen
sodan voittamiseen tai häviön estämiseen? Eikö sitten ensinkään
ajateltu, mitä sotamies tunsi, jonka kotiaskareistaan, vaimonsa ja
lastensa luota ja hyvästä ansiopaikastaan täytyi lähteä hätään ja
vaaraan, jos se kuitenkin oli hyödytöntä ja jos hän siten asetti oman
ja perheensä tulevaisuuden vaaralle alttiiksi? Eikö voitu ymmärtää
sotamiestä, joka pimeässä yössä yksin alituisen hengenvaaran alaisena
pyrki yli liejuisen umpihetteikön eteenpäin, missä häntä odotti
helvetti, taikka jonka täytyi vielä tänään taistella ja ehkä kuollakin,
vaikka huomenna koitti kauan ikävöity loma? Keksittiin maailmaa
onnellistuttavia aatteita, kauas tulevaisuuteen leijailivat ajatukset
ja kova nykyhetken todellisuus unohdettiin. Ei muistettu, millainen
sielunhätä mahtoi olla sotilaalla, jonka oli uhrattava elämänsä.
Me ajattelimme jos jotakin. Meidän oli ajateltava vain sotaa.
Sanomalehdistökin oli vailla yhtenäistä johtoa, joka vihollisten
taholla oli niin mallikelpoinen. Ilman johtoa saattoi siitä helposti
kehittyä ei ainoastaan kelvoton, vaan sodankäynnille suorastaan
vahingollinen ase. Se seikka, ettei siitä puhtaasti sotilaallisissa
kysymyksissä sellaista tullut, vaan että se tunnustusta ansaitsevalla
tavalla suostui sille annettuihin kehoituksiin, osoittaa, että se olisi
ollut valmis alistumaan varman, kummankinpuoliseen luottamukseen
perustuvan ohjauksen alaiseksi. Tosin oli yksinäisiä poikkiteloin
asettuvia päitä. Sanomalehdistö suostui minun pyynnöstäni käsittelemään
sotilaallisia asioita tietyltä näkökannalta. Siitä voin tässä lausua
sille kiitokseni. Mutta ymmärrettävä pyrkimys tyydyttää lukijoiden
uutisnälkää johti useinkin siihen, että puhtaasti sotilaallista laatua
olevia tiedonantoja, jotka hyödyttivät yksinomaan vihollisten
kiihoituspyrkimyksiä, joutui vihamielisten taikka puolueettomien
lehtien kautta Saksan sanomalehdistöön. Kun sen lisäksi eräs osa
sanomalehdistöämme suosi sitä tapaa, että tiedonannoille annettiin
hälyyttävä muoto tai otsake, niin eivät vihollisemme voineet itselleen
parempia kiihoitustyönsä edistäjiä toivoakaan. En ollenkaan tahdo pitää
tuollaisia hairahduksia ilkeämielisyydestä tai sensatsioninhalusta
johtuvina. Yleensä oli siinä suhteessa puutteellisella käsityskyvyllä
huomattava osuus, usein myöskin erittäin vaikeilla olosuhteilla, joihin
oli jouduttu, toimituksille kun kertyi ylenmäärin työtä sen vuoksi,
että joukko perehtyneitä voimia joutui pois lehtien palveluksesta.
Saamieni vaikutusten nojalla pyysin joulukuulla 1916 valtiokanslerin
järjestämään kanslerinvirastoon oman välittömän valvontansa alaisen
osaston, jonka tuli johtaa yhtenäisesti koko valtakunnan
sanomalehdistöä sen kaikilla aloilla. Minä olen aina pitänyt
onnettomana järjestelynä sitä, että tuo johto tapahtui
ulkoasiainviraston kautta. Tämä virasto pääsi sen kautta vaikuttamaan
sisäpolitiikkaan, joka oli mieluummin pidettävä siitä erossa. Tietysti
oli tämänkin viraston etuja edustettava ja otettava huomioon, mutta
ratkaisevan ja kaikista aloista huolehtivan johdon tuli kuulua vain
valtiokanslerille, jonka alle valtiosäännön mukaan kaikkien
poliittisten alojen ja niiden sovittelun tuli kuulua. Minä luovutin
marraskuun alussa 1916 valtiokanslerin toivomuksesta hänen
käytettäväkseen everstiluutnantti Deutelmoserin toivossa, että tämän
nimityksen kautta salaneuvos Hammannin erottua syntyisi jotakin
kokonaista. Tehtävä, jonka everstiluutnantti sai, ei vastannut minun
toiveitani. Minä olin vaatimuksissani pyrkinyt yksityiskohtaisesti
siihen, että siiviliviranomaisten hoidossa olevien sanomalehtijaostojen
johto joutuisi arvovaltaisen, välittömästi valtiokanslerin alaisen
henkilön käsiin, että tämän toimisto olisi mitä läheisimmässä
yhteistyössä sotasanomalehtiviraston ja amiraaliesikunnan
sanomalehtiosaston kanssa, että ulkoministeriön sanomalehtiosaston
toiminta rajoitettaisiin ulkopoliittisiin kysymyksiin sekä että sen
sijaan tämän osaston työtä, mitä tulee vihollismaiden, puolueettomien
ja liittolaisten lehtiin, syvennettäisiin, ja lopuksi, että
sanomalehdistön taloudellisia etuja edustettaisiin ja edistettäisiin
määrätyn keskustoimiston toimesta.
Valtiokansleri v. Bethmann-Hollweg hylkäsi nämä vaatimukset.
Sanomalehdistön saattaminen yhtenäisen johdon alaiseksi olisi ollut
keino, jonka kautta Saksan kansassa olisi voitu herättää jälleen eheä
mieliala ja poistaa siitä kaikki hajoittava. Valistustyön, jonka tuli
olla tehokkaampaa, olisi täytynyt välittömämmin vaikuttaa, kuten
vihollisten yllytys meihin vaikutti. Valtiomiesten ja johtavien henkien
vapaan sanan sekä suullisen propagandan olisi täytynyt olla tässä
lisänä. Jokaiselle saksalaiselle, oli hän sitten mies tai nainen, olisi
pitänyt joka päivä toitottaa, mitä menetetty sota merkitsi isänmaalle.
Kuvien ja filmien olisi pitänyt julistaa samaa. Vaarojen kuvaaminen
olisi tehnyt toisen vaikutuksen kuin kaikenlaisten sotavoittojen
harkitseminen, kuin sopimusrauhaa koskevat puheet ja kirjoitukset. Ja
mikä oli yhtä tärkeää: se olisi suojellut meitä suuresta vaarasta ja
vaikuttanut rauhan hyväksi. Minä yritinkin sitä -- mutta herätin paljon
pahaa verta.
Saksin, Württembergin ja Badenin sanomalehdistö oli erikoisasemassa,
mutta se koki päästä yhteistyöhön meidän kanssamme. Baierin lehdet
kulkivat, kuta kauemmaksi tultiin, sitä enemmän joka suhteessa omia
teitään.
Yhteyttä sanomalehdistön kanssa vaikeutti muuten huomattavasti se,
ettei sillä ollut mitään yhtenäistä edustusta. Sen järjestöt olivat
yhtä hämäriä kuin vastaavien valtakunnan virkamiesten järjestöt. Me
jouduimme tekemisiin "sanomalehdistön valiokunnan" kanssa, jonka
muodostivat Berliinin lehtien edustajat, ja Saksan sanomalehtien
kustantajaliiton sekä Saksan sanomalehdistön valtakuntaliiton kanssa.
Nämäkään järjestöt eivät olleet keskenään yksimielisiä. Toimittajat
vetivät yhtä köyttä, kustantajat yhtä j.n.e., mikä osoitti niiden
erimielisyyttä. Minä pidin tätä valitettavana, sillä sen kautta estyi
julkisen mielipiteemme voimakas, yhtenäinen kokoomus. Olen aina
arvioinut hyvin suureksi sanomalehdistön vaikutuksen, enkä ainoastaan
pääkaupungin, vaan myöskin maaseudun lehtien.
Sanomalehdistön edustajat olivat aina, mikäli virkani salli,
tervetulleita luokseni.
Ylin armeijanjohto oli kosketuksissa sanomalehtien kanssa
sotasanomalehtiviraston välityksellä. Se oli lokakuussa 1915
muodostettu erinäisistä sodan alussa sijais-yleisesikunnan yhteyteen
syntyneistä osastoista, joiden työnä oli koti- ja ulkomaisten lehtien
seuraaminen ja sensuuri. Siihen liittyi sitten vuonna 1917
isänmaallisesta valistustyöstä huolehtiva järjestö.
Sotasanomalehtivirastoon liittyivät valtakunnan sekä Preussin
tärkeimmät siviilialat välityselimien avulla. Sen rinnalla oli
meriesikunnan sanomalehtiosasto. Sotasanomalehtivirasto oli lakkaamatta
mitä läheisimmässä yhteistyössä kaikkien näiden virastojen kanssa.
Saksan sanomalehtiin nähden pysyi sotasanomalehtivirasto annettujen
ohjeiden mukaisesti kaikesta poliittisesta vaikutuksesta erossa. Kaikki
päinvastaiset väitteet ovat vääriä, niinpä sekin, että se ajoi ylimmän
armeijanjohdon erikoispolitiikkaa.
Sotasanomalehtiviraston aseman tärkeys johtui tiukasta
järjestyneisyydestä, sen henkilökunnasta sekä siitä, että sen
perustaminen oli aiheutunut yhtenäisen, koko valtakuntaa
käsittävän järjestön puutteesta. Sen tunsi myöskin sanomalehdistö.
Sen tyytymättömyyden tunne ei kohdistunutkaan niin paljon
sotasanomalehtivirastoon kuin kaikkiin muihin virallisiin
lehtitoimistoihin, jotka olivat kiinteää järjestöä ja johtoa vailla.
Se seikka, että valtiopäivillä tehtiin useasti epäoikeutettuja
syytöksiä tätä virastoa vastaan, saa selityksensä melkein yksinomaan
siitä, ettei tunnettu sen toiminta-aluetta. Ne osoittavat vain, miten
tuiki mahdottomiksi oli tehty ylimmän armeijanjohdon ponnistukset
yrittää käsilläolevilla keinoilla kohottaa sotakuntoisuuttamme.
Sotasanomalehtivirasto oli olemassa ja arvostelu saattoi virastoon
nähden asettua kielteiselle kannalle. Mutta syytä ei tutkittu ja
lyötiin laimin vaatia minun kanssani suuren valtakuntajärjestön
perustamista.
Neuvotteluista, joita kahdesti viikossa pidettiin Berliinin
sanomalehdistön ja Berliinissä edustettujen maaseutulehtien kanssa ja
joihin paitsi sotasanomalehtivirastoa ottivat osaa myöskin
meriesikunnan ja kaikkien valtakunnan virastojen edustajat, oli hyötyä
vain osalle sanomalehdistöä. Sen vuoksi oli valtakunnan virastojen
edustajilla syytä tarpeen tullen pitää esitelmiä maaseutulehtien
edustajille eri osissa valtakuntaa.
Sotasanomalehtiviraston tärkeänä tehtävänä oli myöskin puolueettomien
ja meidän kanssamme sotaakäyvien valtojen sanomalehdistön seuraaminen.
Sotakentällä olivat armeijanlehdet saaneet yhä suuremman merkityksen.
Siitä, että ne saivat aineistoa, huolehti toimivan armeijan
yleisesikunnan kenttäsanomalehtitoimisto, jonka tehtävänä oli samalla
antaa kotimaan pienemmille ja keskikokoisille lehdille tietoja
yksityisten upseerien ja miehistön rintamalla suorittamista erikoisista
sankaritöistä.
Miehitetyssä Ranskassa ja vankileireissä vaikutti "Gazette d'Ardennes"
huomattavalla tavalla ja saavutti luotettavuutensa sekä
oikeudenmukaisuutensa kautta arvoa ja kunnioitusta vihollisenkin
taholla. Hyvän maineen saavutti myöskin sotaministeriön johdon alainen,
venäjänkielellä painettu "Venäläinen Tiedonantaja".
Suurten saksalaisten päivälehtien sotakirjeenvaihtajat kokoontuivat
lännessä ja idässä sotasanomalehdistön majoihin ja saivat, mikäli
sotilaallinen asema salli, yksilöllisen vapautensa säilyttäen tutustua
mahdollisimman nopeasti ja seikkaperäisesti uusimpiin tapahtumiin. He
ottivat osaa joukkojen ja esikuntien elämään, mikäli se kävi päinsä.
Heidän rinnallaan oli kuuluisia sotakirjailijoita, jotka kuvasivat
sodankäyntiä ylemmältä näkökannalta.
Sotasanomalehtiviraston ylisensuuritoimiston tuli pitää huolta lehtien
yhtenäisestä sotilaallisesta tarkastuksesta kotimaassa ja valvoa, että
ylimmän armeijanjohdon antamia sensuurimääräyksiä yhdenmukaisesti
noudatettiin. Samassa tarkoituksessa se oli kosketuksissa miehitetyille
alueille perustettujen sanomalehtihoitokuntien kanssa. Liittolaisten
sanomalehdistön sotilaallisten johtovirastojen kanssa se toimi
johdonmukaisesti kussakin tapauksessa samaa järjestelmää seuraten.
Ylimmän armeijanjohdon sensuurimääräykset ulottuivat kaikkeen, mikä
saattoi vahingoittaa sodankäyntiä. Mutta ne rajoittuivat myöskin
siihen. Sitä paitsi ylisensuuritoimisto välitti valtakunnan
viranomaisilta saapuvat ohjeet kotimaan sotilaskäskynhaltijoille. Tämä
herätti ikäviä väärinkäsityksiä ja perusteettomia luuloja. Ei ollut
ollenkaan harvinaista, että sotilaskäskynhaltijat julkaisivat noita
ylisensuuritoimiston yksinkertaisesti heille edelleenlähettämiä
sensuuriohjeita ylimmän armeijanjohdon antamina, mikä luonnollisesti
teki meihin nähden epäedullisen vaikutuksen. Sanomalehtitarkastuksen
toimittaminen ei ollut ylisensuuritoimiston, vaan yksinkertaisesti
sotilaskäskynhaltijain asia. Ylisotilaskäskynhaltijalle
(sotaministerille) ylisensuuritoimisto antoi tämän pyynnöstä
lausuntonsa ja ilmoitti seikoista, jotka sen käsityksen mukaan
kaipasivat hänen valvontaansa. Ylimmällä armeijanjohdolla ei siis ollut
mahdollisuutta kajota välittömästi mihinkään lehteen, se saattoi
ainoastaan huomauttaa valtakunnan hallitukselle, erittäinkin
sotaministeriölle, kiireellisissä tapauksissa välittömästi
sijaiskenraalikomennoille jos se arveli jonkin lehden suunnan
vahingoittavan sodankäyntiä.
Laillisesti ei valtiollista sensuuria ollut olemassa. Oli erehdys,
ettei sitä ollut, ja se oli omiaan johtamaan harhaan. Hallitus itse
kääntyikin usein ylisensuuritoimiston puoleen pyytäen, että se
julkaisisi sellaisen tai tällaisen määräyksen. Päästyäni asiain kulusta
selville, panin vastalauseeni sellaista sotilassensuurin käyttöä
vastaan ja estin sen. Ei ollut onnellista, että ylisensuuritoimisto
joutui ylimmän armeijanjohdon alaiseksi. Se oli sodan ensi aikojen
oloissa luotu yleisesikunnan avuksi, ja siitä kehittynyt. Sensuuri
herättää tietysti aina vastenmielisyyttä ja vastenmielisyyden täytyi
ilmetä sitä äänekkäämmin, kuta enemmän rauhan harrastukset
mielipiteissä voittivat alaa ja sisäpoliittiset virtaukset tunsivat
olevansa rajoituksiin sidottuja. Ylin armeijanjohto kärsi siitä
suuresti. Kun syksyllä 1916 ylisotilaskäskynhaltija määrättiin kaikkien
kotimaisten sotilasviranomaisten esimieheksi, helpotti se jossakin
määrin ulkonaisesti minun asemaani sanomalehdistöön nähden. Mutta,
ikävä kyllä, ei sotaministeri vuonna 1917 suostunut ottamaan huostaansa
ylisensuuritoimistoa.
Liittolaistemme sanomalehdistö oli kiinteämmin hallitusten vallassa
kuin meidän. Mutta Bulgaariassa ja Turkissa ei sillä ollut sitä
merkitystä kuin Saksassa ja Itävalta-Unkarissa. Liittolaismaissa oli
vallalla ankara valtiollinenkin sensuuri.
Itävalta-Unkarissa ei hallitus ryhtynyt mitenkään kohottamaan
sotaista mieltä eikä kokoamaan kansojaan toimintaan. Lopullisesti
olemassaolostaan taistellessaan eivät kaksoismonarkian hallitukset
kyenneet mitenkään johtamaan kansojaan.
Bulgaarialaisten ja turkkilaisten mieliala tuli julkisuudessa vähän
näkyviin, Bulgaariassa kuitenkin tuntuvasti enemmän kuin Turkissa.
Hallitus ei Bulgaariassakaan ryhtynyt ohjaamaan kansaa.
Erityisesti kiusallista oli tietenkin huomata, miten vähän tunnustusta
Saksa sai yleensä osakseen liittolaistemme lehdissä. Meidän
Niebelung-uskollisuutemme ei tosiaankaan ollut mikään tyhjä sana.
Vieraassa maassa vuodatettu veri olisi ansainnut ainakin tunnustusta.
Minä tein useita ehdotuksia liittolaistemme armeijanjohdoille. Lopulta
onnistui everstiluutnantti Nicolain saada aikaan määrättyjä sopimuksia
ainakin sotilaallisten tiedonantojen ottamisesta neliliiton
sanomalehtiin. Näin epäkohdat osittain poistuivat. Liittolaistemme
sanomalehdistön edustajain tekemien matkojen piti myöskin vaikuttaa
valaisevasti, mutta ne eivät muuttaneet paljon asiain tilaa.
Tälläkään alalla ei hallituksemme toiminut tehokkaasti. Sen olisi
täytynyt pitää huolta suuripiirteisestä tiedonantotyöstä
liittolaismaissa ja hankkia siten sodanjälkeiseksikin ajaksi
isänmaallemme hyötyä.
Vähitellen järjesti ulkomaista propagandaa varten asetettu
sotilaallinen toimisto haaratoimistoja liittolaismaihin.