Saksan kansa on kotona ja sotakentällä näiden neljän pitkän sotavuoden
aikana saanut kestää ja kärsiä sanomattoman paljon. Sota on syvältä
raastanut ja vahingoittanut kansan tunne-elämää ja koko kansanmoraalia.
Kuristus- ja nälkäsaarto sekä vihollisen kiihoitustyö, joiden vaikutukset
liittyivät mitä kiinteimmin taisteluun, jota käytiin saksalaista rotua
ja saksalaista henkeä vastaan, painoivat raskaasti ja ahdistivat meitä
sitä tukahduttavammin, kuta kauemmin sotaa kesti ja niitä jatkui.
Saarto vaikutti. Kotimaassa kiihoitustyö tapasi suotuisan maaperän, se
suuntautui nyt välittömästi rintamasotilaaseen, joka hänkin oli käynyt
vastaanottavaiseksi. Saarto ja kiihoitustyö alkoivat vähitellen
järkyttää meidän henkistä sotakuntoisuuttamme ja horjuttaa uskoamme
lopulliseen voittoon. Oikeutettu rauhankaipuu pukeutui muotoihin, jotka
hipoivat heikkoutta, pirstoivat kansaamme ja painoivat armeijan hengen
masennuksiin.
Tässä maaperässä itivät myrkylliset kasvit. Monesta katosi kokonaan
saksalaistunne ja isänmaan-ajatus. Heidän oma minänsä astui etualalle.
Kaikenlainen sotakeinottelu, poliittinenkin, joka käytti hyväkseen
valtion hätää ja hallituksen heikkoutta persoonallisia sekä poliittisia
etuja saavuttaakseen, pääsi yhä enemmän ja enemmän valtaan. Henkinen
sotakuntoisuutemme kärsi äärettömiä vaurioita. Me menetimme uskon omaan
itseemme.
Vallankumousajatus, jonka levittämisestä vihollisen kiihoitus ja
bolshevismi pitivät huolta, tunkeutui valmiiksi muokattuun saksalaiseen
sieluntilaan ja valloitti riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen
avulla alaa armeijassa ja laivastossa. Harhaopit vetivät pian puoleensa
syviä rivejä. Saksan kansa sekä kotona että rintamalla sai kuoliniskun.
Kun tulin ylimajoitusmestariksi, oli tämä kehitys alullaan Saksan
kansassa, mutta sen luonnetta ja suuntaa ei saattanut selvästi nähdä.
Järkkymättömän varmaa oli vain, että me emme saaneet jäädä siihen
nähden toimettomiksi.
Nälkäsaartoa vastaan oli tällöin jotakin tehty, olimme sen murtaneet
Romaaniassa. Kukaan ei tietänyt, löytäisimmekö siihen vielä toista
tilaisuutta ja miten sitä käyttäisimme hyväksemme.
Vihollisen kiihoitustyöhön me tuijotimme kuin kaniini käärmeeseen. Se
toimi erinomaisen suurpiirteisesti ja taitavasti, voimakkain ja
laajoihin kansankerroksiin pystyvin ajatuksin, sodankäyntitapojen
kanssa täydessä sopusoinnussa ja käyttäen häikäilemättä kaikkia
keinoja.
Saksan kansa, joka ei vielä ollut oppinut tuntemaan vaikenemisen taitoa
ja arvoa, oli itse hyljättävässä avosydämisyydessään kirjoitustensa,
puheittensa ja toimintansa avulla osoittanut tien, jota vihollinen
saattoi hyväkseen käyttää.
Se oli itse ruvennut puhumaan "preussilaisesta militarismista",
vaikka juuri tämä "preussilainen militarismi", epäitsekkään
velvollisuudentunnon henki, yksilön mukautuminen valtioajatukseen, oli
luonut Preussin ja hankkinut Saksalle sen loistavan kehityksen. Se
merkitsi samaa kuin viimeksimainittu. Militarismin ulkonaisia muotoja
pidettiin sen olemuksena eikä tajuttu siitä pulppuavaa kansallista
voimaa. Sen sijaan, että sitä vastaan taisteltiin, olisi pitänyt sitä
henkevöittää. Korkeat hallintoviranomaisetkin lausuivat minulle tämän
sanan sodan aikana moittivalla sävyllä. Saattoiko silloin närkästyä
siitä, että monikin luuli tekevänsä hyvän työn vastustaessaan
"militarismia", vaikka ei osannutkaan määritellä tätä käsitettä? Useat
kyllä tiesivätkin, mitä he tällä taistelulla tarkoittivat: se koski
arvovaltaa!
Entente oli tästä "preussilaisen militarismin" voimasta hyvästi
selvillä. Se tiesi kyllä, minkä vuoksi se sitä vastaan taisteli. Se
tiesi myöskin, mitä teki, lietsoessaan Saksassa vihantulta
upseerikuntaa ja kaiken lopuksi valtiovallan haltijaa vastaan. Se oli
päämäärästään selvillä, kun se nimenomaan Etelä-Saksassa harjoitti
yllytystä Preussia vastaan, kun se kiihoitti mieliä keisaria,
valtakunnan yhteyden edustajaa, ja Saksan kruununprinssiä vastaan, ja
se lupasi Saksan kansalle kultavuoria siinä tapauksessa, että se
syöksisi vallasta keisarihuoneen ja muut hallitsijasukunsa.
Myöhemmin kajosi vihollisen kiihoitus minunkin persoonaani. Kansassa ja
sotajoukossa oli herätettävä epäluuloa ylimmän armeijanjohdon
toimintaan, usko sodan voitokkaaseen loppuun oli saatava järkkymään ja
juuritetuksi luottamus siihen mieheen, joka koki lujasti vastustaa
ententen pyyteitä.
Vihollisen onnistui meidän kansanvaltaisiin mielipiteisiimme
nojautumalla aikaansaada se, että meidän hallitusmuotomme
yksinvaltaisena joutui huonoon huutoon Saksassa ja kaikkialla
maailmassa, vaikka keisarillamme ei ollut samaa valtaa kuin
Yhdysvaltain presidentillä, ja vaikka vaalioikeus valtiopäiville, siis
valtakunnan määräävään kansaneduskuntaan, oli kansanvaltaisempi kuin
monessa muussa maassa.
Vihollinen pyrki yllytyksellään yhä selvemmin päämäärään, jonka
tarkoituksena oli saada Saksan valtakunnan yhtenäisyys järkkymään,
erottaa Saksa hallitsijahuoneestaan ja hallitsijasuvut sekä hallitukset
kansasta: siis poliittiseen kumoukseen.
Se tiesi, miten epäpoliittisesti ja epäsotaisesti ajattelevaan,
suuressa hädässä elävään Saksan kansaan vaikuttaisivat sanat
"sopimusrauha", "aseistariisuminen sodan jälkeen", "kansainliitto" ja
muut sellaiset. Tämä seurasi vain liian herkästi, tietoisena taikka
tiedottomasti itseään pettäen, näitä houkuttelevia ja kuitenkin niin
kavalia ilvekuvia.
Tällöin lankesi tietenkin hedelmälliseen maaperään se kiihoitusväite,
että Saksan suunnitelmat maailmanherruuden saavuttamiseksi olivat
rikkoneet rauhan ja nyt olivat sen esteenä.
Todellisuudessa ei Saksan hallituksella ole Bismarckin jälkeisenä
aikana ollut yleensä muuta suurta ulkopoliittista päämäärää kuin rauhan
säilyttäminen. Se ehkä pyrki laajentamaan Saksan siirtomaa-alueita. Se
tuskin ajatteli maailmanpolitiikkaa ja se kulki hapuillen Bagdadin
tietä. Yhä enemmän ulospäin suuntautuvassa ja tosiolojen yläpuolelle
kohoutuvassa elämässämme me arvioimme vuosien 1870/71 jälkeen voimamme
liian suuriksi emmekä osanneet antaa vastustajillemme sitä merkitystä,
joka niille kuului. Me pyrimme levitteleimään yli maapallon, olematta
vielä lujasti kiinni Euroopan kamarassa. Kun Saksan kansa oli hankkinut
itselleen valtakunnanmaat, Elsass-Lothringin, ja pystyttänyt Saksan
valtakunnan, oli se kylläinen. Oli käynyt välttämättömäksi laajentaa
sen siirtomaa-alueita ja lujittaa sen tehoisuutta maapallolla
lisäämällä sen tuotteiden markkinapaikkoja. Vaikka tämä olikin
ainoastaan valtakeinoilla saavutettavissa, pyrki se yhtäläisiin
oikeuksiin vain rauhallisen kilpailun avulla. Kauppapyyteissään ja
poliittisten opinkappaleiden sokaisemana se ei käsittänyt, että
toisten, maailmanherroina elävien kansojen oli näitä kahta seikkaa
vaikea erottaa.
Rauhan säilyttäminen oli suuri päämäärä. Kuten puolustussotamme oli
ainoastaan hyökkäyksellä voitettavissa, saatoimme me ylläpitää rauhaa
vain seuraamalla selvää, lujaa ja varmojen suuntaviivojen mukaista
politiikkaa. Mutta sellaista ei ollut Saksan politiikka. Se ilmeni
äkkipäisenä ja töykeänä. Meille vihamieliset kansat käyttivät tätä
hyväkseen yhtyäkseen meitä vastaan. Nekin, jotka siihen asti olivat
olleet eripuraisia keskenään, liittyivät yhteen meitä vastaan. Toiselta
puolen osoitimme me epävarmuutta ja horjuvaisuutta. Silläkään emme
hankkineet itsellemme yhtään ystävää.
Monet saksalaiset alkoivat tuntea huolta ja ilmaisivat usein jyrkässä
muodossa pelkonsa joka suhteessa. He esittivät päinvastoin kuin
hallitus sangen laajakantoisia ajatuksia. Mutta ne olivat vain
yksityisiä mielipiteitä, joille ei meillä annettu mitään muuta
merkitystä, kuten kaikki muut kansat olisivat tehneet. Sodan aikana
eivät asiat ole tässä suhteessa muuttuneet. Ententen hallitusten ja
kansojen sotapyyteet olivat aina paljoa laajakantoisempia kuin
yksityisten saksalaisten unelmat. Me tunnemme sen nyt veressämme.
Maailmanherruussuunnitelmat edellyttävät voimakasta kansallistuntoa.
Huolimatta valtakunnan perustamisesta vuonna 1871 me emme ole siihen
päässeet, hallitus ei ole Bismarckin jälkeisenä aikana sitä kehittänyt
edelleen. Päinvastoin se meistä katosi samassa suhteessa kuin
tahdonvoimamme heikkeni. Sen lisäksi me olimme ajatustavaltamme jääneet
liian paljon liittovaltiomaiselle kannalle ja meitä vaivasi
sisäpoliittisesti suuri pirstoutuneisuus. Kansallistuntoa vailla
olevina me astuimme liian aikaisin maailmaan emmekä vieraille
vaikutuksille alttiissa maailmankansalaismielessämme osanneet sovittaa
yhteen kansallista ja kansainvälistä katsantotapaa, yhtä vähän kuin
kotimaahan ja maailmaan kohdistuvia etujamme.
Eivät Saksan hallituksen maailmanherruussuunnitelmat taikka sen
natsionalismi ole ennen v. 1914 olleet rauhaa uhkaamassa eikä v. 1914
jälkeen sitä estämässä, kuten vihollistemme propaganda on väittänyt. Se
ei ole tahtonutkaan puhua totta, se on vain halunnut järkyttää Saksan
kansan yhtenäisyyttä ja sotakuntoisuutta sekä levittää ajatuksia, jotka
vihollisen kannalta ovat olleet edullisia.
Lopuksi tuli iskusanaksi kansojen itsemääräämisoikeus. Näennäisesti
siinä on houkutteleva oikeudenmukaisuuden probleemi, joka ei kuitenkaan
ole ilman väkivaltaa ratkaistavissa, jos kansallisuudet asuvat
sekaisin, kuten niin lukemattomissa tapauksissa on laita. Tuo iskusana
koski enemmän Itävalta-Unkaria kuin meitä, mutta se sattui syvästi
meihinkin sellaisena, miksi pelko ja viha sen tulkitsivat, ja oli
sattuva meihin kuolettavasti sen sisällön vuoksi, minkä saksalaiset
miehet vihollisen edessä antoivat sille.
Lopuksi -- ratkaisevasti vuoden 1918 alusta -- ryhdyttiin valtiollisen
vallankumouksen ohella harjoittamaan kiihoitustyötä yhteiskunnallisen
mullistuksen aikaansaamiseksi. Selitettiin, että kymmenentuhatta
ylempisäätyistä oli työväestön kustannuksella aikaansaanut sodan ja
että Saksan voitto olisi sen onnettomuus.
Vihollisen kiihoitustyöllä ja bolshevismilla, joka pyrkii
yleismaailmalliseen vallankumoukseen, oli kummallakin Saksassa sama
päämäärä. Englanti antoi Kiinalle ooppiumin, viholliset meille
vallankumouksen ja -- me otimme vastaan myrkyn sekä levitimme sitä
edelleen muille, kuten kiinalaiset ooppiumia.
Samalla kuin entente vaikutti kiihoitustyöllään yhä valtavammin Saksan
kansaan, Saksan armeijaan ja laivastoon, osasi se omissa maissaan ja
omissa sotajoukoissaan pitää yllä sodanhalua sekä vaikuttaa meille
epäedullisella tavalla puolueettomiin valtioihin.
Sodan syy, Belgian kauhut, vankien pahoinpitely, meidän poliittinen
moraalittomuutemme ja kavaluutemme, valheellisuutemme ja
preussiläis-saksalainen häikäilemättömyytemme, mielivaltamme sekä
Saksan kansan orjuutus olivat taitavasti keksittyjä ja sangen
tehokkaita kiihoitussanoja, joita vihollisemme käydessään meitä vastaan
valhesotaansa levittivät koko maailmalle. Sen ohessa oli tietysti
iskusanoilla demokratian taistelusta militarismia, yksinvaltiutta ja
junkkareita vastaan, kamppailusta sivistyksen ja pienten kansojen
vapauden puolesta sekä muilla samanlaisilla ihannoivaan asuun puetuilla
lauselmilla tavaton vaikutus ihmisiin, joilta puuttui selvänäköisyyttä.
Maailman julkinen mielipide oli kokonaan niiden lumoissa. Niinpä esim.
amerikkalaiselle sotilaalle tämä sota merkitsi ristiretkeä meitä
vastaan.
Puolueettomat maat muodostivat jonkinlaisen henkisen saarron meitä
vastaan. Puolueettomien kansojen sielu oli meiltä suljettu. Me emme
osanneet sitä avata. Me yksin teimme väärin. Mitä entente teki, oli
siveellisesti oikeutettua ja luonnollista. Saksa tyrannisoi maailmaa,
vain ententen politiikka oli pyrkimyksiltään tosi siveellistä, se
takasi maailman onnen ja vapauden. Me kadotimme puolueettomissa maissa,
joiden silmät nyt avautuvat, kaiken luoton, mutta vihollistemme luotto
kohosi äärettömiin. Luonnollisesti oli meillä ystäviäkin, mutta niillä
ei ollut vaikutusvaltaa.
Samalla tavalla työskenneltiin liittolaisvalloissakin. Saksa oli
eristettävä liittolaisistaan.
Kiihoitustyö oli Englannin vanha ja voimakas taistelukeino. Itä-Intian
kauppaseura oli Intian valloituksen aikana saavuttanut sillä loistavia
tuloksia. Se oli muodostunut Englannissa kouluksi. Englanti oli ainoa
maa, joka oli jo kauan selvin tarkoituksin käyttänyt oikein
suurpiirteisesti tätä politiikan ja sodankäynnin apukeinoa kansallisen,
maailmaakaartavan politiikkansa palveluksessa.
"Nykyisin on Englannin toimena, ja on ollut jo vuosikausia, uhata
vieraita valtoja vallankumouksella", sanoi Bismarck jo kuusikymmentä
vuotta sitten. Hän ajatteli silloin Canningin joulukuun 12 päivänä 1826
pitämää puhetta, jossa pääministeri julkisessa alahuoneen istunnossa
lausui uhkauksen, että Englannin käytettävissä on "Aioluksen
tuulipussi" ja että se koska tahansa voi päästää irralleen
vallankumouksen voimat. "Jos me", hän lausui, "joudumme sotaan, näemme
me lippujemme alle kokoontuvan jokaisen vihollismaamme kaikki
levottomat ja kaikki tyytymättömät ainekset, olkoon heidän
tyytymättömyytensä sitten oikeutettua tai ei."
Jo ennen sotaa olivat tarkat havaintojentekijät huomanneet selvästi
nykyisten vihollistemme kiihoitustyön. Se aloitettiin suunnitelman
mukaisesti jo silloin meitä vastaan. Sitä saattoivat Englanti ja Ranska
ensi sijassa kiittää politiikkansa saavutuksista, kun se taas meiltä
maailman mielipiteessä kaivoi pohjan jalkojen alta. Sen tuloksia olivat
tsaarin aseistariisumisehdotukset, jotka rakentuivat kokonaan laajojen
kansalaispiiriemme arvostelukyvyttömään herkkäuskoisuuteen. Bernhardin
kirjan levittäminen englantilaiseen maailmaan kuuluu myöskin siihen.
Olisi ollut parempi, ettei sitä olisi kirjoitettu. Reuterin kautta oli
yhteytemme muuhun maailmaan katkaistava. Nykyisten entente-maiden
vaikutus maailman sanomalehdistöön näytti jääneen valtiolliselta
johdoltamme huomaamatta, vaikka kyllä usein siihen vaaraan viitattiin,
samoin kuin ranskalaisen kulttuuripiirinkin vaikutus mielipiteeseen
puolueettomien maiden pääkaupungeissa.
Myöskin maailman vapaamuurariosastot olivat jo kauan Englannin johdolla
tehneet työtä, käyttäen kaikkea sitä kammottavaa vaikutusta, mikä tällä
salaliitoista mahtavimmalla on, anglosaksilaisen ja siten meihin
nähden kansainvälisen politiikan hyväksi. Ainoastaan Preussin
vapaamuurariosastot lienevät pysyneet tästä työstä erossa.
Kaikkialle vihollismaihin oli perustettu vahvoja kiihoitusjärjestöjä,
joita johtivat kokeneet valtiomiehet ja poliitikot. Yhtenäisen johdon
alaisina ne työskentelivät joka paikassa yhtynein voimin selvien
suuntaviivojen mukaan, käyttäen suunnattomia rahasummia. Niillä oli
haaraosastonsa puolueettomissa maissa ja ne pääsivät sielläkin
ententelle ominaisella häikäilemättömyydellä tarkoitustensa perille.
Erityiset järjestöt työskentelivät kansallisten pyrkimysten
herättämiseksi, niin ainakin Puolassa ja lättiläisten keskuudessa,
epäilemättä myöskin kaksoismonarkian kansallisuuksien, nimenomaan
tshekkien ja eteläslaavien keskuudessa.
Sillä välin kuin aloite sotanäyttämöllä oli meidän käsissämme melkein
viimeiseen asti, kävi vihollinen jo alusta alkaen henkistä sotaa
hyökäten pitkin linjaa suletussa täysirintamassa, ja se sai apujoukkoja
puolueettomissa maissa olevista karkulaisista, mutta, ikävä kyllä, se
löysi tukea itse saksalaisesta isänmaastammekin.
Yleisen kiihoitustyön johto Englannissa oli lordi Beaverbrookin
käsissä, ja hänellä oli kolme johtajaa käytettävänään, joista lordi
Northcliffe hoiti asioita vihollismaissa, Kipling kotona sekä
siirtomaissa ja lordi Rothermere puolueettomissa valtioissa. Englannin
toiminta kohdistui pääasiallisesti poliittiseen ja taloudelliseen
propagandaan, kun taas sotilaallinen ja kulttuuripropaganda olivat
Ranskan oikeaa erikoisalaa. Tässä ilmenee samalla tyypillisessä
muodossa vihollistemme ajatuskanta. Amerikka, joka alkuaan auttoi vain
rahallisesti -- ententen koko kiihoitustyökuluista se otti osalleen
50 % --, astui myöhemmin myöskin aktiiviseen toimintaan.
Italia, Belgia ja muut liittolaiset toimivat Amerikan antamilla
runsailla varoilla niinikään sangen uutterasti.
Yhä selvemmäksi kävi, että Amerikan ja Englannin kiihoitustyö pyrki
lopullisesti saamaan aikaan Saksassa sisäisen vallankumouksen.
Lloyd George tiesi, mitä teki, esittäessään sodan päätyttyä lordi
Northcliffelle Englannin kiitokset tämän harjoittamasta
kiihoitustyöstä. Northcliffe oli mestari joukkosuggestionin
aikaansaannissa.
Me huomasimme vähitellen vihollisen propagandan käyvän sekä suullisesti
että kirjallisesti meidän kimppuumme puolueettomien valtojen alueilta
käsin, nimenomaan maarajojemme yli Hollannista ja Sveitsistä, mutta
myöskin Itävalta-Unkarista päin, vieläpä omasta maastammekin, lopuksi
ilmasta, ja se teki sen niin taitavasti sekä laajassa mitassa, että
monet eivät kohta osanneet erottaa vihollisen yllytystä omasta
tunne-elämästään. Kiihoitus koski meihin sitä tuntuvammin, kun me emme
voineet sotia suurilla, vaan hyvillä pataljoonilla. Joukon suuruuden
arvo on sodassa eittämätön, ilman sotilaita ei yleensä mikään taistelu
ole mahdollinen. Mutta joukon paljous ei yksinään ratkaise, vaan henki,
joka niitä elähdyttää. Niin on laita kansan elämässä ja samoin
sotakentälläkin. Me taistelimme maailmaa vastaan ja saatoimme sen
tehdä hyvällä omallatunnolla, niin kauan kuin olimme henkisesti
sotakuntoisia. Niin kauan saatoimme myöskin toivoa voittoa eikä meidän
tarvinnut -- mikä merkitsi samaa -- taipua vihollisten tuhoamistahtoon.
Kun henkinen sotakuntomme herpautui, muuttui kaikki täydelleen. Me emme
taistelleet enää viimeiseen veripisaraan asti. Useat saksalaiset eivät
tahtoneet enää kuolla isänmaansa puolesta.
Sisäisen mielialan rikkominen, joka vaikutti sotakuntoisuuteemme:
taistelu kotoista rintamaa ja armeijan henkeä vastaan oli joka
tapauksessa pääasiallisin keino, jolla entente tahtoi meidät kukistaa,
kun se oli jättänyt sotilaallisen voiton toiveet.
Muuan tarkkanäköinen ententen politikoitsija lausui keväällä 1918:
"Nykyään on Lontoossa ja Pariisissa ententen johtavien valtiomiesten
piirissä se käsitys yleisenä ja määräävänä, ettei Saksan armeijaa
länsirintamalla saada koskaan puhtaasti sotilaallisin keinoin
voitetuksi. Mutta siitä huolimatta jokainen käsittää, että entente
tulee voittamaan ja että se tapahtuu Saksan ja keskusvaltojen sisäisten
olojen vuoksi, jotka johtavat keisariuden kukistumiseen. Viimeistään
syksyllä tänä vuonna puhkeaa Saksassa vallankumous. Me olemme täysin
selvillä siitä, että Saksassa on vaikutusvaltaisia voimia, jotka eivät
pidä mitään pahempana kuin Ludendorffin sotilaallista voittoa."
Se kävi yhteen niiden sanojen kanssa, jotka valtiopäiväin edustaja
Ströbel, "Vorwärtsin" johtava kirjailija, oli vuonna 1915 lausunut:
"Minä tunnustan aivan suoraan, että valtakunnan täydellinen voitto ei
vastaisi sosialidemokratian etuja."
Minä en tahtoisi näitä sanoja kirjoittaa ja päästää leviämään
maailmalle. Mutta totuus pysyy totena, ja nämä sanat ovat totta.