Ruokinnalla oli yhtä suuri merkitys, olipa kysymys väestöstä tai
armeijasta, miehestä tai hevosesta.
Sotilaan aikaansaannoksiin sotakentällä vaikuttaa tavattomasti ravinto.
Se ynnä lomasuhteet määräävät joukkojen mielialan. Sen vuoksi täytyi
minun kaikella tarkkuudella seurata ruokintakysymystä.
Saksan kansan mielialan herpaantuminen oli mitä olennaisimmin
riippuvainen ravitsemisseikoista. Ruumis ei saanut jokapäiväiseksi
ravinnokseen, varsinkaan mitä munanvalkuaisaineeseen ja rasvaan tulee,
sitä määrää, joka ruumiillisten ja henkisten voimien ylläpitämiseksi on
välttämätön. Laajoissa piireissä oli ruumiin ja sielun vastustusvoima
jollakin tavalla lamassa ja synnytti epämiehekkään, hysteerisen
mielialan, joka vihollisten harjoittaman propagandan herpaisemana sai
monen saksalaisen yhä enemmän vaipumaan epäsotilaalliseen ajatustapaan.
Kesällä 1917 tein ensi kerran näistä seikoista tarkkoja huomioita ja
kauhistuin. Siinä oli äärettömän heikko kohta. Tämä ilmiö johtui
ihmisluonteen olemuksesta. Luja, isänmaallinen tahto saattoi sitä
tasoittaa, mutta täydellisesti oli se poistettavissa ainoastaan
parempien ravinto-olojen avulla. Ravintoa oli saatava enemmän. Meidän
täytyi sitä saada muualta ja pitää huolta käsilläolevien tuotteiden
säilymisestä, mutta ennen kaikkea siitä, että tuotanto lisääntyi. Se
oli tärkeintä.
Valakian valtaaminen merkitsi tällöin jonkinlaista ratkaisua. Lisäapua
oli saatava muilla keinoin. Ylin armeijanjohto huomautti alinomaa, että
olkia ja puuainesta oli sopivasti valmistettuna välttämättömästi
käytettävä eläinten ja mahdollisesti myöskin ihmisten ravinnoksi,
samoin lehdeksiä. Meidän oli kansasta saatava irti kaikki, mitä
sodankäyntiin tarvittiin, mutta meidän oli samalla koetettava ottaa
luonnosta tieteen avulla, joka tässäkin meitä tuki, kaikki ihmisten ja
eläinten ravinnoksi kelpaava, myöskin sellainen, jonka saattoi
ruoka-aineeksi muuntaa.
Koettaessamme keksiä keinoja ravintoaineiden mätänemisen ehkäisemiseksi
johduimme perunain kuivaamiseen, jota lämpimästi harrastin.
Tuotannon lisääntyminen edellytti keinotekoisten lannoitusaineiden
riittävää saantia ja kohtuullisia hintoja.
Ylin armeijanjohto edisti kaikin tavoin edellistä. Se kävi sitä
tärkeämmäksi, kuta niukemmaksi tuli luonnollisen lannan saanti sen
vuoksi, että karjakanta oli alentunut ja lantarehua puuttui, ja kuta
enemmän voimaperäinen maanviljelys voitti alaa. Me tuotimme fosfaatteja
miehitetyiltä alueilta Pohjois-Ranskasta ja Belgiasta ja alinomaa
teimme valtiokanslerille sekä rahaministeriölle esityksiä, että
typpitehtaita (Merseburgissa) laajennettaisiin.
Hintojen säännöstely kuului kotimaan viranomaisille. Sitä haittasivat
sisäpoliittiset suhteet. Kun sosialidemokraatit harjoittivat
kiihoitusta maaseutua ja agraareja vastaan, jotka panivat köyhän
leivälle kalliin hinnan, ja kun elinehdot itsessäänkin olivat vaikeat,
ei hallitus uskaltanut kaukonäköisesti määrätä sopivia rajahintoja. Sen
vuoksi, että työkustannukset olivat korkeat ja että sodan loputtua kävi
välttämättömäksi hankkia kalustoa, eivät maatalouspiirit monin paikoin
katsoneet voivansa toimia niillä hinnoilla. Varastot eivät väestölle
riittäneet eikä niihin alhaisten hintojen vuoksi päästy oikein
käsiksikään. Järjestöt, joiden olisi tullut pitää huolta asiasta, eivät
tunteneet alaa eivätkä muutoinkaan tehtäväänsä pystyneet. Niiden
toiminta oli usein ärsyttävää ja vieroittavaa. Siten ei yksityinen
saanut edes niitä säädettyjä annoksia, jotka täyden elinvoiman
ylläpitämiseksi olivat riittämättömät. Maaseutu ja kaupungit
turvautuivat tällöin, mikäli siihen pystyivät, omaan apuunsa.
Salakauppa ja keinottelu pääsivät vauhtiin. Ennen pitkää ei luisumista
tällä pinnalla voinut enää mikään estää.
Omistavat luokat hankkivat itselleen kaikki välttämättömät tarpeensa,
vieläpä sen ylikin. Vaikkakaan heidän kulutuksensa ei yleiseen
ravitsemiskysymykseen sanottavasti vaikuttanut, oli se kuitenkin omiaan
katkeroittamaan.
Laajoilla kansankerroksilla, nimenomaan keskisäädyllä,
kiinteäpalkkaisilla virkamiehillä ja upseereilla, oli kovat päivät.
Pieni osa lienee kyllä hätäajan koettelemuksissa langennut ja auttanut
itseään, mutta suurempi nälkiintyi kirjaimellisesti. Tämä painoi vielä
kaiken sen taakan lisänä, mikä keskisäädyllä muutoinkin oli
kannettavanaan. Ja kuitenkin tämä sääty, jota joka suhteessa
poljettiin, täytti velvollisuutensa -- vaikka ikävä kyllä vain ääneti
-- viimeiseen asti.
Työläisestä pidettiin huolta. Hän järjesti palkkavaatimuksensa, joita
usein lakoillakin vietiin perille, salakaupan mukaisiksi. Totta on,
että melkoinen osa työväkeäkin sai kokea vaikeuksia. Mutta toisin kuin
keskisäädyllä oli sillä yleensä kuitenkin mistä elää.
Salakauppakysymys sai mitä suurimman sisäpoliittisen merkityksen. Sodan
kestäessä se yhä kasvoi sitä mukaa kuin sota-ajatukset kotimaassa
haihtuivat ja luonnolliset vaistot, joiden vastapainona ei enää ollut
mitään, entistä räikeämpinä tunkeutuivat esiin. Salakauppa ja
keinottelu pukeutuivat ajan pitkään yhä inhottavampiin muotoihin ja
vaikuttivat syillään ja seurauksillaan yhä häiritsevämmin saksalaiseen
ajatusmaailmaan. Meidän jyrkkä pakkotaloutemme rajahintoineen oli
sortunut. Tuotantoa ei saatu kohoamaan, tulos laski laskemistaan
riippuen ulkonaisista olosuhteista, kuten miehisten työvoimien
puutteesta, lannoitusaineista ja epäsuotuisista ilmoista. Vaikka ylin
armeijanjohto kääntyi useasti valtiokanslerin puoleen pyynnöllä, että
hän salakauppaan sekä sen ohella liiallisiin urakoitsijavoittoihin ja
työpalkkoihin nähden ryhtyisi sellaisiin toimenpiteisiin kuin
sotakykymme säilyttäminen vaati, ei se johtanut mihinkään tuloksiin.
Tämä oli ikäänkuin ilveilyä: eikö todellisuudessa juuri siitä, että
pelättiin liian korkeita rajahintoja maatalouden alalla, johtunut
kaikkien elinehtojemme kallistuminen ja eikö se aivan olennaisesti
syventänyt kaupunkien ja maaseudun välistä juopaa? Tyytymättömät
ainekset osasivat lyödä rahaa kaikesta. Vihollinen riemuitsi
nälkäsaartonsa tuloksista, se saattoi meidät sekä aineelliseen että
myöskin sielulliseen hätään.
Minun yksityinen käsitykseni maamme pakkotalousjärjestelmästä oli, että
se olisi ollut lakkautettava mitä pikemmin sitä parempi, eräisiin
ravintoaineisiin nähden suorastaan viipymättä, ja vapaa kauppa
saatettava voimaan. Sen ohessa oli minusta tuiki välttämätöntä, että
osuuskunnat ja tuottajayhtymät olisi otettu lujemmin hallituksen
apureiksi. Mutta ne eivät, ikävä kyllä, olleet kaikkialla tarpeeksi
järjestyneitä. Ennen kaikkea olisi eräiden tuotteiden hintain pitänyt
olla parempia ja ne olisi tullut ajoissa määrätä, sillä siten
olisi maatalous voinut järjestää suhteensa asiaan. Vastoin
sotaelintarvehallituksen kantaakin puolusti tätä käsitystä
yli-intendentti, joka oli siinä samaa mieltä. Minusta näyttää siltä,
että Englanti alinhintajärjestelmänsä avulla ratkaisi onnellisemmin
kysymyksen, sillä sen tuotanto kohosi aivan tavattomasti.
Maamies teki työtä. Erittäinkin suurtilat saivat ratkaisevaa aikaan.
Isänmaa tuli jälleen huomaamaan, että, kuten armeija on järjestyksen
kulmakivi, niin on maanviljelys meidän taloudellisen, vieläpä
poliittisenkin elämämme perus ja pohja. Meidän olisi pitänyt ennen
sotaa ottaa se huomioon, sillä silloin olisimme suoriutuneet helpommin
monesta pulasta. Valtion ensimmäisiä tehtäviä on nyt laiminlyöntien
korjaaminen ja maamiehen velvollisuus voimaperäinen maanviljelys.
Olen usein keskustellut avomielisesti sotaelintarvehallituksen
kummankin presidentin, herrojen v. Batockin ja v. Waldowin kanssa. Niin
erilaisia kuin he olivatkin, täytti kummankin tietoisuus raskaasta
vastuunalaisuudesta, rautainen velvollisuudentunto ja harras
isänmaanrakkaus.
Armeija auttoi useasti kotimaataan. Suuria rasituksia kestävien
sotamiesten asema ei ollut suinkaan parempi kuin kotonaolijoidenkaan.
Armeija ja kansa olivat minun syvimmän vakaumukseni mukaan kaikilla
aloilla yhtä. Ylin armeijanjohto toimi aina siinä hengessä. Berliinissä
sai joskus kuulla mielipiteen, että armeija ja kansa muodostivat kaksi
eri ruumista, joilla kummallakin oli oma vatsansa. Tämä käsitys oli
minusta surullisena todistuksena siitä, miten vähän sotaa kotimaassa
ymmärrettiin. Raskain sydämin täytyi ylimmän armeijanjohdon useinkin
joksikin aikaa vähentää armeijan liha-, leipä-, peruna- ja
rasva-annosten, samoin kuin kaura- ja heinäannostenkin määrää. Teimme
sen kansaa tukeaksemme ja pysyttääksemme sen sotakykyisenä. Myöskin
sotaelintarvehallitus ymmärsi täydellisesti armeijan tarpeet ja se
käsitti, että rintamasotilasta oli ennen kaikkea muistettava.
Useinkaan ei sotamiehen ravinto ollut riittävä, vaikka sitä annettiin
tarkalleen ne annokset, jotka siihen aikaan olivat voimassa. Ruoka oli
liian yksitoikkoista. Kuulin usein ylipäällikköjen valittavan tätä,
mutta yksityiskohtia minä en voinut korjata. Kotimaassa ei
täytejoukko-osastojen ruokavarat olleet riittävät ja siitä aiheutui
ikäviä epäkohtia.
Nautintoaineet kävivät yhä harvinaisemmiksi. Hevoset olivat erikoisen
huonossa asemassa. Ne saivat aivan riittämättömästi ruokaa. Vilja-annos
oli liian pieni ja korsirehun saanti oli edelleen hyvin vaikeaa.
Sotaintendenttilaitos sai sodan alussa kestää monet vaikeudet, sillä
kun oli vain rauhanaikaisiin oloihin perustuva muodollinen perehtymys
alaansa. Henkilökuntaakin oli liian vähän. Myöhemmin se mukautui
vastuunalaiseen tehtäväänsä. Uhrautuvalla ja alttiilla työllään se on
palvellut sekä joukkojen johtoa että rintamasotilasta. Ylimmän
armeijanjohdon yhteistyö sotaministeriön hallintodepartementin
johtajan, kenraali v. Ovenin, minun liègeläisen taistelutoverini sekä
sotaelintarvehallituksen kanssa oli aina sopuisaa. Sitä kannatti
molemminpuolinen avuliaisuus. Ennen sotaa tehtyjä laiminlyönnin syntejä
-- puuttuvaa taloudellista valmistelua ja sitä virhettä, ettei ennen
sodan alkua koottu mitään suuria varastoja -- ei voinut enää korjata.
Myöhemmin me avustimme kotimaata siten, että luovutimme
tavarankuljetukseen, erittäinkin asemilta-ajoon suurkaupungeille
kuorma-autoja ja ajokaluja. Me teimme sen, vaikkakin siitä johtui
armeijalle vaikeuksia. Sadonkorjuulomia myönnettiin paljon yli
säännöllisen määrän. Maan perunanhankintaa edistettiin helpottamalla
rautatievaunujen saantia siihen tarkoitukseen.
Miehitetyt alueet huojensivat elintarvekysymystä. Etappitarkastuskunta
järjesti niin, että ne pitivät huolen nimenomaan myöskin lihan
hankinnasta, ja se johti niiden maataloustoimintaa mahdollisimman
ammattimaisesti. Joukot tekivät itse niillä seuduilla, missä ne
joutuivat kauemman aikaa viipymään, ahkerasti kylvö- ja
elonkorjuutöitä. Mutta jos vaihtoja sattui usein, ei tässä suhteessa
paljoakaan aikaansaatu. Vain Romaanian avulla me, Itävalta-Unkari ja
Konstantinopoli vuonna 1917 jotenkuten selviydyimme.
Entente oli toimittanut niin, ettei meidän tarvinnut pitää huolta
Belgiasta.
Puolueettomat maat, nimenomaan Tanska, Hollanti ja Sveitsi antoivat
meille huomattavia määriä tuotannostaan. Tavarankuljetukseen me
käytimme omia saksalaisia järjestöjämme emmekä menetelleet ententen
tavoin, joka teetti työtä asianomaisen maan asukkailla, joille se
hankki ansiotyötä. Tämä herätti, syystäkö vai syyttä, suurta
tyytymättömyyttä ja pahaa verta sekä liittolaisissa että
puolueettomissa valtioissa ja myöhemmin myöskin omassa maassa.
Itävalta-Unkarin elintarveolot olivat koko ajan kovin kireät. Unkari
oli varustautunut. Se huolehti tosin siitä, että melkoinen osa
Itävalta-Unkarin armeijasta sai elintarpeensa, mutta Itävaltaa se ei
avustanut. Itävalta näki nälkää. Siellä eivät tshekkiläiset
maanviljelijät luovuttaneet mitään köyhemmissä seuduissa asuville
saksalaisille. Tämän lisäksi oli Itävallan hallintokoneisto
raskasliikkeinen, minkä vuoksi kaikista jyrkistä määräyksistä
huolimatta mistään todellisesta hankinnasta ja oikeudenmukaisesta
jaosta ei ollut puhettakaan. Minä en koskaan unohda, miten eräs korkea
itävaltalainen virkamies pyysi minun apuani Unkarin taivuttamiseksi
elintarveasiassa. Itävalta-Unkarin armeija kärsi osittain nälkää, kuten
saksalainen Itävaltakin ja nimenomaan Wien.
Tilanne Bulgaariassa oli parempi, vaikka siellä ei maata viljeltykään
juuri uudenaikaisesti, mutta hallintojärjestelmä oli kehno. Armeijan
etappi oli huonosti varustettu ja sotaväen elintarvelaitos
vanhentuneille periaatteille rakennettu. Usein kärsittiin armeijassa
puutetta. Mutta kuitenkin saattoi toivoa, että Bulgaaria loppujen
lopuksi kykenisi pitämään itse itsestään huolen.
Turkin elintarvejärjestelmä oli kauttaaltaan mätä, maanviljelys vielä
jonkinmoisella alkuasteella, rauta-aura kokonaan tuntematon.
Maatalousministeri vapaaherra v. Schorlemer oli koettanut kohottaa
Turkin maataloutta, mutta ei tavannut Turkin hallituksessa asiaan
todellista ymmärtämystä eikä arvostelukykyä. Pyydettiin moottoriauroja
suurien pinta-alojen kyntämiseksi, mutta ei kukaan ajatellut mitään
täysin perinpohjaista uudistustyötä, jolla tuotantoa olisi tosiaankin
ratkaisevasti voitu kohottaa. Turkki ja erikoisesti Konstantinopoli
tarvitsi sen vuoksi apua ja tukea.
Syksyllä 1916 esitettiin ajatus, että perustettaisiin neliliiton
keskuselintarvevirasto, joka toimisi Saksan johdolla. Ajatus tuntui
houkuttelevalta. Elintarveolot neliliiton valtioissa olivat kuitenkin
pohjimmaltaan liian erilaisia. Yhdenmukaisiin elintarvesäännöksiin ei
olisi mitenkään päästy. Kaiken lopuksi olisivat kaikki eläneet Saksan
kustannuksella. Hyvällä syyllä tuo ajatus hylättiin.