Raaka-aineiden hankintaa ja jakelua Saksassa johti varmoin käsin
eversti Koeth, joka toimi omalla alallaan sodan vaatimuksia vastaavalla
tavalla. Hän vaikutti suuresti siihen, että miehitetyiltä alueilta
raaka-aineita saatiin. Raaka-aineiden tuontia liittolais- ja
puolueettomista maista johti erityinen Preussin sotaministeriöön
kuuluva osasto, jonka kanssa eversti Koeth oli mitä läheisimmissä
suhteissa. Hiilet ja käyttöaineet eivät kuuluneet hänen työalaansa.
Eversti Koeth hankki armeijalle välttämättömimmät tarpeet, muuhun
ei meidän asemamme eikä riippuvaisuutemme ulkomaista suonut
mahdollisuutta. Raaka-aineiden saanti oli pitkäksi ajaksi taattu.
Väestömme kärsi kuitenkin suurta puutetta. Sillä ei ollut vaatteita
eikä jalkineita. Hintasuhteet olivat peloittavia ja ne vaikuttivat
ratkaisevasti elintarpeittemme kallistumiseen sekä sen seikan
yhteydessä oleviin epäkohtiin. Se havainto herätti minussa surua.
Sodankäynnin nimessä ei ylin armeijanjohto voinut sellaista suvaita ja
se kääntyikin asian johdosta hallituksen puoleen, vaikka ilman
menestystä.
Riippuvaisuutemme ulkomaista koitui turmiolliseksi. Erittäin tärkeältä
näytti minusta lankasijakeaineiden hankinta. Minä jätin tämän
kysymyksen everstiluutnantti Schmidt-Rederin tutkittavaksi. Tämä
upseeri asettui yhteyteen valtion virastojen ja teollisuusmaailman
kanssa. Enimmäkseen ovat saavutukset hänen ansiotaan. Toivoakseni hänen
työnsä tulee hyödyttämään isänmaata. Se voi tulevaisuudessa olla
maallemme loppumattomaksi siunaukseksi, jos Saksan kansa oppii
valmistamaan näitä tuotteita, jotka se näihin asti on hankkinut ulkoa.
Erinäisten raaka-aineiden hankintaa varten muodostettiin joukoittain
sotahankintayhtymiä. Minun arvosteluni ulkopuolelle jäi, olivatko ne
välttämättömiä ja missä määrin. Tosiasia on, että ne tekivät tavattoman
lamauttavan vaikutuksen.
Liikenteen tilasta riippui, saattoiko maan taloudellinen elämä
lopullisesti säilyä. Se taasen oli riippuvainen vetureista,
rautatievaunuista sekä henkilökunnasta ja liittyi mitä läheisimmin
hiilien saantia koskevaan kysymykseen. Ministeri v. Breitenbach oli
joka suhteessa tehnyt hyvin paljon armeijan tarpeiden tyydyttämiseksi.
Henkilökuntaa ja kuljetusvälineitä oli liiaksi rasitettu, varsinkin
vetureita oli kovasti kulutettu. Alettiin siitä, että veturi- ja
vaunutehtaat pääsivät entiseen työhönsä. Ylin armeijanjohto avusti
kuitenkin vain vastahakoisesti yleisten töiden ministeriä uusien
vapautusten myöntämisessä, sillä ne heikonsivat armeijaa. Mutta sitä ei
voinut välttää syystä, että rautatiehenkilökunnan työtä oli
helpotettava. Me olimme monessa suhteessa varustautuneet ainoastaan
lyhytaikaisen sodan vaatimusten mukaan ja nyt olimme pakotetut tässä,
kuten useassa muussakin kohden, järjestäytymään siltä varalta, että
sota kestäisi kauan. Sotilaallisista vaatimuksistamme johtui, että maan
rautateitä täytyi sangen paljon käyttää. Me olimme ottaneet haltuumme
Belgian rautateiden liikkuvan kaluston sekä Pohjois-Ranskan veturit ja
vaunut, mutta ne eivät riittäneet. Sen vuoksi, että saaliiksi saatu
venäläinen kalusto edellytti leveämpää kiskoväliä, ei sitä voitu
käyttää.
Liittolaisemme rasittivat sen lisäksi tavattomasti meidän veturi- ja
vaunuvarastoamme. Itävalta-Unkarin rautateillä liikkui monta sataa
saksalaista veturia ja kymmeniätuhansia vaunuja. Samoin Turkki ja
Bulgaaria saivat meiltä kalustoa ja palveluskuntaakin. Me olimme nyt
saaneet Romaaniasta kalustoa saaliiksemme, mutta vihollinenkin oli
kuljettanut Moldauhun useita tuhansia saksalaisia vaunuja ja piti ne
hallussaan. Miehitetyillä alueilla, missä oli niin pitkiä
rautatielinjoja, tarvittiin kokonaisen armeijan suuruinen
liikennehenkilökunta ja huomattava määrä liikennekalustoa.
Ylin armeijanjohto esitti sotarautatiepäällikön kautta ministerille
useampia kertoja peräkkäin, että erinäisillä toimenpiteillä,
rajoittamalla esimerkiksi matkailijaliikennettä, pyrittäisiin tarkemmin
säännöstelemään maan rautatieliikennettä. Miehitetyillä alueilla
toimittiin siihen suuntaan. Raskaat aselepoehdot ja vallankumous
pakostakin toteuttivat sen, mitä silloin ei saatu aikaan ja mikä
taloudellisen elämämme vuoksi ei kaikessa laajuudessaan ollut
mahdollistakaan. Miten kireä liikenteen tila siihen aikaan oli, selviää
siitä, että ruuti- ja räjähdysainetehtaat, joiden tuotannosta kaikki
riippui, saivat seisoa päiväkausia. Rautatiet eivät voineet kuljettaa
niille hiiliä, vaikka niitä olikin. Asiat menivät niin pitkälle, että
minun täytyi joka päivä saada tieto siitä, oliko ruutitehtaista pidetty
huolta.
Sotarautatielaitoksen päällikkö, eversti v. Oldershausen ja
hänen apulaisensa, majuri v. Stockhausen, olivat kumpikin
henkilöitä, jotka hoitivat erittäin ymmärtävästi laaja-alaisen
tehtävänsä. He olivat yhtämittaa mitä läheisimmissä tekemisissä
liittolaisten sotarautatieviranomaisten ja Saksan liittovaltioiden
liikenneministerien kanssa. Sangen paljon vaikeuksia johtui Saksan
rautatiehallintojen moninaisuudesta. Me tunsimme kalvavaa haittaa
siitä, ettemme ennen sotaa olleet saaneet luoduksi mitään suurempaa
yhtenäisyyttä ja etteivät liittovaltiot olleet kulkeneet rinnakkain
järjestelmään nähden. Esim. Baierilla oli kilometrilukuunsa verraten
tuntuvasti vähemmän raskaita vetureja kuin Preussilla. Baierilaiseen
veturiin tarvittiin toisenlaisia korjausosia kuin preussilaiseen. Ilman
valtiosäännön muutostakin olisi voitu saavuttaa paljon.
Liikenteen tilaa rasitti edelleen se, ettei kanava- ja jokiliike ollut
yhtenäisen johdon alainen. Näihin asti ei sitä ollut sillä tavoin
edistetty kuin olisi ollut välttämätöntä. Aikaa myöten täytyi
laiminlyönti korjata. Muodostettiin erityinen laivaliikeosasto.
Valtakunnan merisotavirasto antoi minun pyynnöstäni apuaan
toimittamalla palvelusväkeä.
Talvella 1916-17 olivat liikenneolot sangen huonot, mutta parantuivat
sittemmin. Seuraavana talvena ne jälleen kiristyivät, vaikkakaan ei
samassa määrässä kuin edellisenä vuonna. Työministeri koetti myös
puolestaan tehdä kaiken, mikä näytti todella olevan omiaan ehkäisemään
liikennepulaa.
Kaiken sotateollisuuden ehtona on hiilen ja raudan saanti. Meillä oli
kumpaakin omassa maassa. Longwyn sekä Brieyn malmi- ja Belgian
hiilikaivokset, osa Pohjois-Ranskan ja Puolan hiilialueita, joista
viimeksimainitut kuuluivat meidän ja Itävalta-Unkarin hallintoon,
paransivat asemaamme huomattavasti puolueettomiinkin maihin verraten.
Koillis-Serbian hiilituotantoa ruvettiin myöskin edistämään.
Me koetimme saada Turkinkin käyttämään paremmin hyväkseen
mahdollisuuksiaan. Me toimitimme hiiliä liittolaisillemme ja saimme
ainoastaan Itävalta-Unkarista böömiläisiä ruskohiiliä Saksin sekä
Baierin tarpeisiin. Puolueettomilta valloilta me saimme hiilen ja
raudan vastikkeiksi ravintoaineita sekä rahaa valuuttamme
vahvistamiseksi, ja myöskin hevosia. Hiili ja rauta olivat siis tosi
voimaa!
Talvella 1916-17 hiilien puute kotimaassa lisääntyi huomattavasti. Se
vaikutti syvästi mielialaan ja pakotti ratkaiseviin toimenpiteisiin.
Saksan hiilenhankintaa ei oltu järjestetty ja tuotanto oli suuresti
heikontunut. Helmikuussa 1917 esitin valtiokanslerille, kuten jo olen
maininnut, että olisi asetettava erityinen hiilikommissaari asioita
hoitamaan. Vasta vuorisalaneuvos Stutzin onnistui järjestää
hiilikysymys, s.o. voittaa ainakin suurimmat hankaluudet ja tasoittaa
kotitalouden, valaistus- ja kulkulaitosten, maatalouden ja teollisuuden
sekä rautateiden ja merilaitoksen tarpeet. Minun oli erittäin vaikea
hänen pyynnöstään touko- ja kesäkuulla 1917 jälleen heikontaa
50,000:lla töihin tarvittavalla miehellä armeijaa, sillä ententen suuri
hyökkäys läntisellä rintamalla oli käynnissä ja sen vaikutus oli syvä
ja voimia kului tavattomasti. Pidettäköön tämä mielessä kysymyksessä
olevaa ajankohtaa seuratessa. Ylin armeijanjohto oli ottanut sen
vastuulleen luodakseen kotimaassa kiinteän pohjan vihollisalueella
suoritettavalle sodankäynnille. Tehostan tässä vielä kerran, että ylin
armeijanjohto tunsi tällaisen sotaväen heikontamisen asettavan sille
samalla velvoitukseksi rintamasotilasta kohtaan koettaa lakkaamatta
lisätä työn tuloksia ja parantaa työvoimain käyttöä Saksassa. Armeijaan
ei näitä työvoimia kotimaasta palautettu ja työnteho siellä vain
pieneni. Se oli tietysti kirvelevä isku.
Rautaa ei ollut niin runsaasti saatavissa kuin hiiltä. Vain suurilla
ponnistuksilla voitiin saada valmistetuksi tarvittava määrä terästä,
erikoisesti ilmaterästä. Ruotsista tuotimme paljon rautamalmia ja
myöskin Potin malmirikkaudet Taka-Kaukasiassa tekivät meille
huomattavan palveluksen. Teräksen valmistukseen tarvittiin
välttämättömästi myöskin rautaromua. Sitä saimme runsaasti
miehitetyiltä alueilta. Saadaksemme vanhaa rautaa kanuunain ja
ammuksien teräkseen, oli meidän, kun saarto painoi uhkaavana ja
sodan ahdinko oli suuri, uhrattava sotateollisuudellemme monta
tehdasrakennusta. Lopulta teräksen valmistus rupesi riittämään. Teräs
oli tällöin jaettava esim. kanuunain, ampumatarpeiden ja väkälangan
jatkuvaa valmistamista varten, erityisesti oli varattava rautateiden
korjauksiin oma osuutensa.
Mitä vakavin merkitys oli yleensä sillä seikalla, että sodankäyntiä
varten saatiin, paitsi hiiltä, rautaa ja terästä, käyttöaineita sekä
voiteluöljyjä sukellusveneisiin, automobiileihin ja lentokoneisiin.
Meidän oli tässä suhteessa turvauduttava Itävalta-Unkariin ja
Romaaniaan. Kun Itävalta-Unkari ei voinut hankkia kylliksi öljyä ja kun
kaikki yritykset sen tuotannon kartuttamiseksi jäivät tuloksettomiksi,
niin sai Romaanian öljy meille sotaan nähden suorastaan ratkaisevan
merkityksen. Öljytuotantoa oli Romaania saattanut parantaa, mutta
käyttöainekysymys pysyi yhä edelleen hyvin vakavana ja vaikeutti
sodankäyntiä sekä elämää Saksassa. Kaukaasian varastot avasivat vuonna
1918 eteemme hyviä mahdollisuuksia. Omaa benzoliteollisuuttamme ei
yleisen sotataloutemme kehyksissä voitu myöskään ilman muuta laajentaa.
Benzolia ei voinut käyttää sukellusveneissä eikä lentokoneissa. Kun
sodan lopulla kuitenkin päätimme antaa lentäjien koneisiin benzoliakin,
niin teimme sen yksinomaan bensiinin puutteen vuoksi siitä huolimatta,
että tiesimme vähentävämme heidän lentotehoaan ja lisäävämme vaaran
uhkaa. Jatkuvasti oli pidettävä silmällä sitä, että varastot riittivät
ja että joukkojen tarpeet tyydytettiin. Matka-automobiililiikennettä
oli yhä enemmän rajoitettava, samoin täytyi vähentää kuorma-autojen
käyttöä rauhallisempina aikoina, jotta uhkaavissa tilanteissa
voitaisiin toimia täydellä voimalla. Muuta en voinut armeijalle vaatia.
Öljyn puute kotimaassa oli suuri. Maaseutu ei saanut riittävästi
petroleumia talveksi. Maalaisten täytyi viettää pitkät talvi-illat
pimeässä. Se oli omiansa vaikuttamaan raskaasti mielialaan. Meidän
oloillemme kuvaavaa on, että tästä epäkohdasta puhuttiin niin vähän.
Liikennepulan syynä oli pitkän aikaa veturien huono voiteluöljy, joka
jähmettyi helposti kylmässä. Yksityinen autoliikenne kotimaassa oli
melkein kokonaan seisahduksissa. Koko käyttöainekysymys pysyi edelleen
sangen vakavana. Sitä täytyi ehdottomasti mitä huolellisimmin pitää
silmällä. Vasta syksyllä 1918 toteutui toiveeni, että armeijasta ja
laivastosta pidettäisiin yhtenäisesti huolta. Käyttöaineiden hankinta
armeijan ja kotimaan tarpeiksi oli yhtenäistä. Sitä hoiti
sotaliikennepäällikkö.
Ylimmän armeijanjohdon toimesta koetettiin yhtämittaa kehittää kaikkia
menettelytapoja, jotka käyttöainevastikkeiden valmistuksessa tulivat
kysymykseen. Mutta monet luonnolliset vaikeudet haittasivat tapojen
toteuttamista ja tekivät ne usein mahdottomiksikin.
Ampumahautasotaan tarvittavia aineita, puuta ja soraa, otettiin entistä
enemmän miehitetyiltä alueilta. Kotimaastakin oli niitä vielä
saatavissa.
Minä en voinut raaka-ainekysymykseen nähden huolehtia muusta kuin
pääasioista. Siihen vaadittiin sitäpaitsi laajaa perehtymistä. Minun
täytyikin jatkuvasti olla selvillä asiain kulusta voidakseni tehdä
erinäisiä tärkeitä päätöksiä.
Raaka-aineita oli otettava miehitetyiltä alueilta. Se kuului sodan
luonteeseen. Lujan järjestelyn avulla saatiin tässä kohden vähitellen
paljon aikaan. Ylin armeijanjohto pyysi kummankin kenraalikuvernöörin
toimimaan sanottuun suuntaan. Kaikkialla seurattiin olennaisesti samoja
periaatteita. On totta, että siitä johtui väestölle rasituksia mutta
selvää on myöskin, ettei näitä toimenpiteitä voitu välttää.
Jokainen asiaan perehtynyt myöntää, että me olisimme voineet menetellä
monessa tapauksessa käytännöllisemmin. Mutta tässäkin kohden oli
viranomaisilla ja yksityisillä ratkaistavanaan uusi tehtävä, jota
pitkän sodan vaihtelevat tarpeet olivat omiaan hämmentämään. Mutta
kaikista vaatimuksista huolimatta menettelimme me kotimaahan verraten
hyvin varovaisesti. Sen täytyi luovuttaa kirkonkellonsa, kun taas
Belgia sai ne pitää valtiokansleri kreivi v. Hertlingin Hänen
Majesteetilleen tekemästä esityksestä.
Ei yksin armeija, vaan myöskin kotimaa sai miehitetyistä alueista
ratkaisevaa apua. Kuten kotimaan sotateollisuus, nieli myöskin
miehitettyjen alueiden huolto meiltä väkeä huomattavat määrät. Elossa
pysyäksemme oli meidän tehtävä tämä kauppa.
Liittolaisten osuus Saksan raaka-ainehankinnassa tuli siten korvatuksi,
että Saksa sotaministeriön toimesta joko valmisti taikka antoi
vastikkeeksi sotavarustuksia. Sen käsissä oli myöskin Koillis-Serbiassa
sijaitsevien Borin kuparikaivosten hallinto, joista saimme mitä
runsainta apua. Ylin armeijanjohto puuttui vain silloin asiaan, kun
Bulgaaria tai Turkki vanhaan balkanilaiseen tapaan vitkastelivat
liiaksi raaka-aineiden toimittamisessa ja kaipasivat jonkinmoista
ravistusta muistutukseksi sitoumustensa suorittamisesta.
Hankittaessa armeijalle raaka-aineita antoi tiede koko mahdillaan
sodankäynnille apua. Siitä saakoonkin tiede kiitokset.
Kaikissa kysymyksissä, jotka koskivat voimiemme vahvistamista
kotimaassa, olivat eversti Bauer ja majuri v. Harbou minulle
voimakkaana tukena. Heidän työnsä oli esimerkiksi kelpaavaa.