Koettaessamme saada kotimaasta ihmisvoimia pyrimme me sen ohessa
myöskin luomaan sotavarustusten hankintaohjelmaa, jonka toteuttamiseen
osa noista voimista oli käytettävä. Ensi sijassa me tarvitsimme lisää
kanuunoita, ampuma-aineita sekä kuularuiskuja ja niiden lisäksi yhä
runsaammin kaikenlaista muuta.
Kanuunoita ei tarvittu yksinomaan uutta asestusta varten, vaan
myöskin uudistuksiin, korvaamaan vanhemmanmallisia rakenteeltaan
nykyaikaisemmilla, ja sen lisäksi oli paikattava sangen suuria aukkoja.
Verdunin ja Sommen taisteluissa ei yksistään vihollisen tuli ollut
tehnyt vahinkoa, vaan kului tykistöä runsaat määrät myöskin oman
kiihtyneen ammuntamme vuoksi.
Raskas tykistö oli hyvästi varustettu viistotulikanuunoilla. Laakatuli
ei sen sijaan ollut yhtälailla edustettuna ja me vahvistimme sitä,
sillä sen ammukset, kohdistuessaan kauas vihollisen selkäpuolelle,
olivat sangen tehokkaita. Sen kautta etuasemissa olevien joukkojen
huoltoa ja vaihtoja sekä myöskin taistelun aikana käskyjen antoa ja
reservien käyttöä vaikeutettiin.
Myöskin vahvistettiin järeintä laakatulta. Hänen Majesteettinsa Keisari
vaikutti erikoisesti siihen, että merisotalaitos luovutti palveluksesta
vapaista taistelulaivoistaan kanuunoita. Järein laakatuli oli vielä
liiaksi riippuvainen rautateistä ja sen vuoksi liiaksi sidottu
määrättyihin paikkoihin. Enemmän kuin ennen ruvettiin myöskin
ampumatarpeita kuljettamaan konevoimalla (mekanischer Zug).
Kenttätykistössä otettiin käytäntöön kauaskantava kanuuna ja
samanlainen haupitsi.
Oli määrättävä, kuinka monta kanuunaa kuukausittain piti valmistaa,
jotta koko tarve tulisi tyydytetyksi. Arvio oli vaikea. Raskaaseen
tykistöön nähden osuimme lähimain oikeaan, mutta kenttätykistön tarpeet
laskimme liian suuriksi. Heti kun saimme siitä selon, alensimme
valmistusmäärää, mutta siitä aiheutui aina jonkunlaista horjuntaa.
Teollisuuden alalla ei voi tehdä äkillisiä kokokäännöksiä. Siirtyminen
uudelle kannalle vaatii aina aikaa. Se ilmenee tuotannon vähennyksenä.
Sen vuoksi olikin aina sangen varovasti siirryttävä uuteen asetyyppiin.
Siitä johtui, ettemme aluksi olleet erittäin halukkaita uuden jalkaväen
kanuunan käytäntöön ottamiseen, vaikka se myöhemmin huomattiin
välttämättömäksi.
Taisteluaseena tankeja vastaan käytettiin kenttäkanuunaa 06, joka
lävisti tankin. Niitä oli vain saatava käytettäväksi riittävä määrä.
Ampumatarpeiden lisääminen riippui tähän aikaan ruutiteollisuuden
noususta ja se taasen mitä läheisimmin siitä, oliko tarvittavia
raaka-aineita saatavissa taikka voitiinko niitä valmistaa. Rikillä ja
typellä oli erikoinen merkitys. Oli ylen vaikeaa hankkia selvyyttä
tähän kysymykseen. Me koetimme saada tähänastisen ruutimäärän kohoamaan
kaksinkertaiseksi. Siihen voitiinkin vähitellen päästä monista
häiriöistä, suurista räjähdyksistä ja hiilenpuutteesta huolimatta. Kun
ruutiohjelma oli saatu toteutetuksi, tuli puute teräksestä. Siten
riitti jatkuvassa sarjassa hankaluuksia, ennenkuin saavutimme
tarkoituksemme ja saimme ampumatarpeiden valmistuksen nousemaan.
Erikoista huomiota oli kiinnitettävä siihen, miten joukoille eri
ampuma-aineita toimitettiin. Ammuksia oli monta lajia, ja
patteripäälliköiltä vaadittiin taitoa selviytymiseen, samoin oli
komentoviranomaisten vaikea pitää huolta siitä, että sopivaa
ampumatavaraa oli oikeaan aikaan siellä, missä sitä tarvittiin.
Sytytinjärjestelmässä oli toivomisen varaa. Rauhanaikaiset sytyttimet
eivät olleet tarpeeksi yksinkertaisia. Oli päästävä parempaan malliin.
Mutta raaka-aineiden puutteen vuoksi täytyi säästää kuparia sekä
messinkiä, ja se jälleen häiritsi meidän suunnitelmiamme. Tykistön
kokeilukommissionin työstä huolimatta me saimme vasta myöhään
sytyttimiä, jotka olivat moitteettomia ja toimivat niin, että pommit
juuri maanpintaa koskettaessaan räjähtivät. Sirpaleet sinkosivat
tällöin maasta eivätkä vajonneet siihen. Shrapnelleista me pian
luovuimme. Joukkojen saama oppi ei riittänyt, kun oli käytettävä niin
arkoja ammuksia. Yleensä pidettiin parempina pommeja, joissa oli herkkä
sytytin.
Lisättäessä ampumatarpeiden valmistusta oli myöskin kaasun tuotanto
saatava samassa määrässä kasvamaan. Kaasun puhaltaminen pulloista
sai yhä enemmän jäädä syrjään, sillä se oli aina miehistöstä
vastenmielistä. Sen sijaan saivat kaasuammukset käytännössä yhä enemmän
sijaa. Meidän "keltaristimme" oli taisteluase, jota vihollinen pelkäsi.
Vielä nytkin kammoivat meidän joukkomme sangen kauan oman kaasun
vaikutusta ja vasta myöhemmin tapahtui siinä suhteessa muutos parempaan
päin. Salaneuvos Haber johti kaasutaistelua ansiokkaasti.
Myöskin sumuammuksilla alettiin toimia.
Jalkaväki sai keveän konekiväärin, joka olisi kuitenkin voinut olla
yksinkertaisempi ja kevyempi. Se tarvitsi vielä liian monta
kiväärimiestä käyttäjikseen. Mutta ratkaisu oli tehtävä ja ruvettava
aseita valmistamaan ja siihen kului monen monta kuukautta. Jokaisen
jalkaväkikomppanian oli saatava 4 ja myöhemmin 6 kevyttä konekivääriä.
Meidän vanha, raskas konekivääriimme oli hyvä, ja sitä joukkomme
pitivät arvossa. Se joutui hyvin pian tykkiväen palvelukseen, joka
käytti sitä puolustusaseenaan vihollisen tehdessä hyökkäyksiä ja
lentäjien uhatessa.
Jalkaväen teräskuula-ammuksia, joilla saattoi menestyksellisesti
taistella lentokoneita sekä tankkeja vastaan, lisättiin ja
sotaministeriö ryhtyi suunnittelemaan edelleen jalkaväen tarpeiksi
pikatuliaseita sekä suurempireikäisiä kiväärejä, joilla sopi hyvästi
vastustaa vihollisen tankeja.
Suurta huomiota kiinnitettiin uusien kuorma-autojen hankintaan.
Hevosaines yhä huononi ja uusia saatiin niukasti. Olimme pakotetut
panemaan kuorma-autoja hevosten sijalle. Tosin tällöin jouduimme
jälleen vaikeuksiin käyttöainevarastoinemme. Mutta me olisimme
tarvinneet kuorma-autoja joukkojen kuljetukseenkin. Suunnattoman
teollisuutensa avulla kykeni entente entistä enemmän automobiileilla
siirtelemään nopeasti ei vain reservejään, vaan myöskin suuressa
määrässä joukkojaan majapaikoista taistelukentälle ja sieltä jälleen
takaisin. Siten saattoivat joukot tavattomasti säästää hengen- ja
ruumiin voimiaan. Me saimme olla tyytyväisiä, jos edes
kiireellisimmissä tapauksissa saatoimme kuljettaa väkeämme
kuorma-autoilla. Meidän tahollamme ei tankkien rakentamisen aika ollut
vielä koittanut.
Aivan erikoisasemassa oli lentokoneteollisuus. Vihollisarmeijat
kilpailivat keskenään saadakseen rakennetuksi mahdollisimman nopean ja
äkkiäkohoavan taistelulentokoneen. Oli käynnissä kummankinpuolinen
kilpailu ja meidän lentokoneteollisuutemme oli usein voitolla.
Nimenomaan vuonna 1918 oli meillä mainioita malleja, joita meidän
lentäjämme oman rohkeutensa ohella saivat kiittää ilmavoitoistaan.
Olen edellä kosketellut ainoastaan tärkeimpiä sotavälineitä, joita
välttämättä oli suuresti lisättävä. Tosiasiallisesti oli
ajateltava kaikkia, sillä kaikki olivat tärkeitä. Piikkilankaa
esimerkiksi tarvittiin yhtä hyvin kuin jalkaväen ampuma-aineitakin.
Taisteluvälineitä oli niiden merkityksen ja todennäköisen kulutuksen
perusteella vertailtava keskenään ja sitten oli määrättävä, kuinka
paljon niitä piti valmistaa. Koko ohjelma oli työlästä, tulevaisuuteen
tähtäävää henkistä työtä, johon eversti Bauer minun esikunnastani
aivan erikoisen huomattavalla tavalla otti osaa. Vasta monien
Berliinissä pidettyjen neuvottelujen perästä se valmistui ja sai
Hindenburg-ohjelman nimen, vaikka ylimmän armeijanjohdon ohjelma ei
käsittänytkään yksinomaan sotavarustuksia koskevia vaatimuksia, vaan
sisälsi myöskin ehdotuksen, että ihmislukua ja sielullista voimaa
lisättäisiin.
Hindenburg-ohjelman toteuttamiseen tarvittiin tietysti paljon aikaa, jo
yksistään sen toimeenpanon täytyi synnyttää levottomuutta, joka
menestyksen sijasta vaikutti ehkäisevästi. Oli myöskin voitettava
luonnollisia hankauksia. Juuri kun tie näytti selvältä, kävi ilmi, että
rauhanaikaiset lokomotiivitehtaat, jotka oli otettu yksinomaan
sotateollisuuden palvelukseen, piti jälleen palauttaa entiseen
tehtäväänsä. Liikennevälineemme tarvitsivat vihdoinkin perusteellista
parannusta. Toisten tehtaiden oli otettava suorittaakseen niiden töitä.
Kaikkia laitoksia oli mahdollisimman tarkoin käytettävä. Lisätty
tuotanto vaati laajennuksia tehtaissa ja siihen kului taas aikaa.
Toisin paikoin olivat työt seisauksissa taikka työpaikka oli
yhdistettävä toiseen. Kun oli paljon korjattava, käytiin sitä
ankarammalla otteella käsiksi taloudelliseen elämään.
Kului tietysti paljon aikaa, ennenkuin työt Hindenburg-ohjelman
toteuttamiseksi alkoivat, ja vielä enemmän, ennenkuin raaka-aineista
oli saatu valmistetuksi sotatarpeita. Ohjelmaa täytyi myöhemmin
tarkistaa ja rajoittaa. Käsityksemme selvenivät ja me huomasimme, ettei
välttämättömiä työvoimia voitu koota armeijan ja laivaston täyteainesta
vahingoittamatta. Myöhemmin kuului ääniä, jotka selittivät, että koko
Hindenburg-ohjelma oli ollut virhe, ja että ylin armeijanjohto olisi
saanut antaa sotaministeriön työskennellä rauhassa edelleen. Sen olisi
vain pitänyt antaa määräykset. Kenraalisotamarsalkan ja minun oli
pidettävä kiinni siitä, että me olimme havainneet armeijan
sotavarustusten hankinnan riittämättömäksi huolimatta siitä, että
sotaministeri oli suuressa päämajassa ja vaikka koko maailma asiasta
puhui. Luonnollisesti olisi ollut tätä yhtäkkistä sotateollisuuden
nousua tuntuvasti parempi, jos rauhanaikaisen teollisuuden muutos
sotateollisuudeksi olisi tapahtunut suunnitelmallisesti ja tehtävän
suuruutta vastaavalla tavalla ja jos sitä jo ennen sotaa olisi
valmisteltu sekä kahden ensimmäisen sotavuoden kuluessa ohjelman mukaan
toteutettu. Mutta ylimmän armeijanjohdon ei ollut suotu joutua niin
ihanteellisiin olosuhteisiin; sen vuoksi sen täytyi toimia. Juttu on
aina sama: aikanaan ei tehdä, mitä pitäisi, arvostelu sitä moittii,
mutta ei keksi kuitenkaan kohtaa, jota se voisi korjata. Mutta jos
jotakin saadaan aikaan, jotakin syntyy, nousee mahtava rakennus,
silloin arvostelu kyllä tietää, mihin kohtaan se hyökkää. Se on
useimmiten oikeassa. Jälkeenpäin on helppo nähdä kaikki. Mutta
toimettomuus ja laiminlyönti ovat aina pahimpia vikoja, ne ovat
vaarallisempia kuin jotkut järjestelmäerehdykset. Itse asiassa syntyi
Hindenburg-ohjelmasta todellakin ohjelma. Sillä saatiin enemmän aikaan
kuin suuren ohjelman muilla kohdilla, joihin me emme niin voineet käydä
käsiksi.
Lopulta teollisuus joutui käyntiin. Hindenburg-ohjelman toteuttaminen
merkitsee saavutuksena kokonaisuutta, mistä se saa kiittää
kenttävaruslaitoksesta syntyneen ase- ja ampumatarvehankintaviraston
toimintaa. Viraston päällikkönä oli kenraali Coupette, joka on erittäin
perehtynyt teknillisiin ja teollisuutta koskeviin kysymyksin. Hänen
kanssaan toimivat samassa hengessä hänen huomattavat, lujatahtoiset
osastonpäällikkönsä, majuri Stadtlaender ja eversti Wurtzbacher.
Armeija tietää, mistä se saa kiittää tätä virastoa ja sen johdossa
olevia miehiä.
Teollisuusmaailmalta sai sodankäynti tukea. Tämä maine on sillä aina
säilyvä. Päästyään selville, mitä siltä vaadittiin, se täytti sille
annetut tehtävät omin työvoimin ja sen tuotanto aina parani. Kun se
otti valtiolta vastaavan maksun, niin oli se siihen vahingon uhan ja
meidän vaatimuksistamme aiheutuvien suurten rahallisten kulujen vuoksi
suorastaan yhtä oikeutettu kuin työmies, joka kantoi työstään siltä
palkan. Liikanaisuudet ja itsekkäät pyyteet minä jo yksistään
sotilaiden etujen nimessä hylkäsin. Hallituksen asia oli pitää silmällä
ja ryhtyä toimenpiteisiin, etteivät Hindenburg-ohjelmasta aiheutuneet
suunnattomat lisävaatimukset enää huonontaneet meidän taloudellisia
olosuhteitamme. Veroilla oli vain osittain tasoittava vaikutus.
Kiskurien voittoa olisi pitänyt ehkäistä. Minä valitan syvästi, että
armeijassa ja kotimaassa oli vallalla henki, joka esti meitä
korjaamasta tätä asiaa. Sodankäynnin kannalta minä kyllä usein koetin
siihen päästä. Sotakeinottelija on epämiellyttävä ilmiö, joka
turmelevan vaikutuksensa kautta saa aikaan sanomattomia vahinkoja.
Ylimmän armeijanjohdon pyynnöstä oli tällä välin sotaministeriössä
tapahtunut eräs muutos.
Koko sotatalouden keskusvirastoksi tuli sotavirasto. Siinä käsitteli
miehistökysymystä täytevoima- ja työosasto, raaka-ainekysymystä
sotaraaka-aineosasto ja lopuksi valmistuskysymystä edellämainittu
ase- ja ampumatarvehankintavirasto. Se, mitä sotavirastolta
ihmisvoimien kokoamiseen nähden odotin, ei toteutunut. Tämäkin virasto
katseli ilmeisesti sisäpoliittiselta näkökannalta kaikkia tähän
kuuluvia kysymyksiä asettamatta sodan vaatimuksia etualalle. Minä olin
toivonut, että se olisi onnistunut lähentämään työnantajia ja työmiehiä
toisiinsa. Useilla tahoilla tällaista kummankinpuolista lähentymistä
harrastettiin.
Valmistuskysymyksen ratkaisu olisi käynyt helpommaksi, jos alunpitäen
koko sotateollisuus, myöskin pionieerivarustus-, automobiili- ja
lentokonetyöt sekä nimenomaan laivastotehtaat olisivat joutuneet
sotaviraston valvonnan alaisiksi. Mutta tässä suhteessa ei käyty
perinpohjaisesti asiaan käsiksi.
Me koetimme saada sotateollisuutta käyntiin myöskin miehitetyillä
alueilla ja kenraalikuvernöörikunnissa. Mutta se oli vain rajoitetussa
määrässä mahdollista. Vaihteleva sotatilanne, joka oli otettava lukuun,
sekä työvoimien puute tuotti esteitä. Sitäpaitsi oli muitakin
ehkäiseviä syitä. Niinpä Liègen ja sen ympäristön suurissa
käsiasetehtaissa belgialaiset työmiehet selittivät, että he vasta
sitten ryhtyvät töihin, kun he saavat takeet siitä, etteivät
saksalaiset sotilaat kuljeta heidän valmistamiaan aseita
länsirintamalle. Tällaisia takeita ei voitu antaa.
Meidän täytyi sen vuoksi monesta paikasta kuljettaa koneita, joita
aikaisemmin olimme löytäneet ja joita sotateollisuudessa voitiin
käyttää, saksalaisiin tehtaisiin, missä niistä teollisuus ja siten
sodankäynti saattoivat tarpeellisessa määrässä hyötyä.