I.

Sota velvoitti meitä kokoamaan ja käyttämään viimeisetkin ihmisvoimat.

Oli samantekevää, suoritettiinko työ taistelussa vai rintaman takana,

tarkoittiko se sotataloutta vai palvelusta kotimaan joukoissa tai

valtion toimessa. Yksityinen mies saattoi palvella isänmaataan vain

yhdessä paikassa, mutta hänen voimansa oli tehtävä hyötyätuottavaksi.

Valtionvirka muodosti oman alansa. Muutoin ylin armeijanjohto suoritti

yksissä neuvoin kotoisten viranomaisten kanssa summittaisen voimien

jaon maasotajoukkojen, meriväen ja kotimaan kesken. Vain ylimmällä

armeijanjohdolla saattoi olla yleiskäsitys kaikesta. Preussin

sotaministerikään ei voinut riittävästi eikä kyllin monipuolisesti

arvostella vihollista vastassa olevien asevoimien suuruutta eikä sodan

tarpeita.

Näihin asti oli täytevoimat saatu toipuneista, joita oivallisen

sairashoitojärjestelmän vallitessa palasi armeijaan suuret joukot, sekä

käytettävissä olevista uusista ikäluokista ja jälkitarkastusten avulla

aikaisemmin kelpaamattomiksi julistetuista. Me olimme pakotetut

lähettämään rintamalle 19-vuotiaita. Oli mahdotonta kajota enää sitä

nuorempiin ikäluokkiin. Kelpaavaisuusehdot olivat lievennetyt.

Ehdottomasti suurin osa tähän saakka käytettävissä olevista miehistä

oli kutsuttu aseisiin. Kuitenkin oli pyrittävä siihen, ettei armeijaan

otettaisi yksinomaan vain niitä, joita näihin asti oli voitu

palvelukseen kutsua, vaan sen lisäksi oli saatava takeet uudesta

voimienlisäyksestä. Nimenomaan oli vähennettävä lykkäystä saaneiden

lukua. Samalla oli koottava riittävät voimat kotimaassa sotatalouden

tarpeisiin sekä töihin armeijan selkäpuolelle, missä asemien

rakentaminen oli niin tuiki tärkeää.

Minusta sanontatapa "linnapalveluskelpoinen" on aina ollut

vastenmielinen. Miksi ei linnapalvelukseen kelpaava mies, jota

käytetään sodassa, voisi, jos tarvittaisiin, kantaa kivääriä yhtä hyvin

kuin "kenttäpalveluskelpoinenkin"? "Linnapalveluskelpoisuudesta"

sai mies sen sijaan jonkunlaisen suojakirjan. Ylin armeijanjohto

ei voinut sovittaa tuota käsitettä sodan vaatimuksiin eikä

ehkäistä sen aikaansaamaa huonoa vaikutusta. Eräs määräys,

jonka sotaministeri syksyllä 1918 antoi, ei pystynyt enää asiaa

muuttamaan. Hän oli kuitenkin jo aikaisemmin ottanut vielä kerran

jälkitarkastuksen alaisiksi sotapalveluskelpoisuutta koskevat ehdot.

"Linnapalveluskelpoisuutta sotakentällä tai kotimaassa" seurasi siten

vielä "työkelpoisuus".

Jälkitarkastus ja silmälläpito kotimaassa eivät näyttäneet minusta

moitteettomilta. Alinomaa saapui valituksia mitä uskomattomimmasta

palveluspelkuruudesta. Minä esitin sotaministerille, että olisi

kajottava mitä ankarimmin asiaan. Sitä vaati oikeudenmukaisuus.

Kuitenkaan en minä koskaan saanut tuntea, että täällä kaikki tulisi

sellaiseksi kuin armeijan ja kotimaan mielialan kannalta pidin

toivottavana.

Lain mukaan oli jälellä voimia, jotka eivät olleet valtion

palveluksessa. Siihen olivat velvoitetut näihin saakka ainoastaan 17-45

ikävuosien välillä olevat miehet. Sodan ankariin vaatimuksiin nähden en

minä pitänyt tätä rajoitusta enää sopivana.

Jo syyskuussa 1916 ylin armeijanjohto teki valtiokanslerille

ensimmäisen kerran esityksiä, että poikkeuksetta kaikki ihmisvoimat

koottaisiin. Tällöin se oli yhä jyrkemmin sitä mieltä, että sodassa

yksilöiden voimat kuuluivat valtiolle, että sen vuoksi jokainen

saksalainen 15:sta 60:een ikävuoteen asti oli palvelusvelvollinen ja

että tämä velvollisuus, vaikkakin rajoituksin, oli ulotettava myöskin

naisiin. Sellaista palvelusvelvollisuutta saattoi vastata

asevelvollisuus armeijassa taikka työvelvollisuus -- sen laajimmassa

merkityksessä -- kotimaassa. Se ei käsittänyt mitenkään yksinomaan

työntekijöitä sanan tavallisessa merkityksessä, vaikkakin se eniten

kohdistui heihin.

Työvelvollisuuden saattamisella voimaan palvelusvelvollisuutena

sodan hyväksi olisi ollut suuri siveellinen merkitys siinä

suhteessa, että siten jokainen saksalainen näissä vakavissa

vaiheissa joutui palvelemaan isänmaataan ikivanhaa germaanilaista

oikeuskäsitystä vastaavalla tavalla. Sillä olisi myöskin ollut se suuri

käytännöllinen merkitys, että valtakunta pääsi määräämään työntekijäin

palkkaussuhteet. Jokainen sotilas varmastikin tunsi sen mitä räikeimmän

vääryyden tässä sodassa, että hänen, joka joka päivä sai lyödä arpaa

hengestään, täytyi elää kurjemmin kuin tavallisen työmiehen, jonka

elinehdot olivat taatut. Kun viimeksimainittu ansaitsi elatuksen

itselleen, vaimolleen ja lapsilleen, sai sotamies olla huolissaan

omasta ja perheensä tulevaisuudesta. Valtion antama avustus ei

mitenkään suhdetta tasoittanut. Perhetunne loi ihanteellisen pohjan

sille pyrkimykselle, että oli päästävä armeijasta kotimaahan. Jo

persoonallisen varmuuden tunnekin sen selittää. Toiselta puolen se

kiinnitti monta kotimaahan ja sai heidät pitämään rintamapalvelusta

rangaistuksena. Sellaiset olosuhteet olivat pohjiaan myöten

epäterveitä.

Minun toivomukseni oli -- vaikkakaan sillä kotimaisten viranomaisten

vastarinnan vuoksi ei ollut sanottavaa vaikutusta --, että sodassa

olevien sotamiesten palkkaa olisi ollut koroitettava ja sen sijaan

työmiesten palkkausta kohtuullisessa määrässä rajoitettava. Tästä

tietysti olisi johtunut, että sotataloudesta tulevaa voittoakin olisi

pitänyt tuntuvasti vähentää. Palkkojen ja voiton olisi täytynyt olla

mitä läheisimmässä suhteessa toisiinsa. Me olisimme siten voineet

rahataloutemme ja pääomavoimamme hyväksi panna säästöönkin huomattavia

summia. Minä tunsin kyllä ne vaikeudet, joita tämän kysymyksen ratkaisu

tuotti sen tähden, että raaka-aineiden puutteen vuoksi hinnat kaikilla

aloilla olivat kohonneet. Minä toivoin, että kotimaassa siitä

selvittäisiin ja löydettäisiin tie terveisiin oloihin. Siinä suhteessa

olisi työvelvollisuuslaki ollut kiinnekohtana.

Yleisen palvelusvelvollisuuden toteuttaminen työvelvollisuuden ohella

ei yksin riittänyt. Oli myöskin pidettävä huoli siitä, että

työvelvollisten työvoima tuli viisaasti käytetyksi ja valtion hyväksi.

Minä kyllä olin selvillä siitä, että sellaiset toimenpiteet

vaikuttaisivat syvästi valtiolliseen, taloudelliseen ja yksityiseen

elämään. Ei myöskään saanut unohtaa, että liian voimakkaat otteet ovat

vaikutukseltaan ehkäiseviä. Oli varmaa, että vastustusta oli ilmenevä,

vaikka vaatimukset johtuivatkin sodan rautaisesta pakosta. Itsekkyys ja

voitonhimo olivat jo laajalle levinneet. Mutta kansalle oli osoitettava

tie voittoon. Sen oli oltava selvillä asioista ja määrättävä oma

kohtalonsa. Valtiopäivien ja niiden rinnalla koko kansan täytyi kantaa

vastuu. Lokakuun 16:ntena 1916 pyydettiin valtiokanslerilta ehdotusten

voimaansaattamista. Minä toivoin, että hallitus olisi ollut valmis

edustamaan yleisen palvelusvelvollisuuden suurta aatetta ja

kehoittamaan kansaa keksimään voimia, joita se vielä voisi antaa

isänmaan käytettäväksi. Oli saatava kansa epäitsekkäästi ajattelemaan,

se oli saatava sodan vuoksi kokonaan luopumaan sisäpoliittisesta,

omahyväisestä asioiden arvioinnista. Sen oli toteutettava käytännössä

ylimmän johdon tekemiä ehdotuksia vastaavat päätökset.

Hallitus ei lähtenyt tälle tielle. Minä luotin siihen aikaan vielä

rajattomasti Saksan kansaan ja sen työväestöön. Sota koski meidän

kaikkien elämää. Työläistenkin täytyi nähdä, että tilanne oli tällainen

ja silloin he tuntiessaan -- niin minä luulin --, miten suuri heitä ja

isänmaata uhkaava vaara oli, asettuisivat samalle kannalle kuin ylin

armeijanjohtokin, antaisivat vielä enemmän kuin he tähän saakka olivat

antaneet. Saksalainen työmies oli saanut aikaan paljon ja saattoi vielä

enemmänkin aikaansaada. Kuten sotilaskurin tukema isänmaanrakkaus vie

sotajoukon vakavana hetkenä suuriin tekoihin, niin pysytetään kansakin

lujana ja koossa pitkän sodan aikana, jos sitä lujasti johdetaan ja jos

se saatetaan selvästi käsittämään, mitkä vaarat isänmaata uhkaavat. On

luonnollista, että hetken hurmio haihtuu. Kurin ja järkevyyden on

astuttava sen sijalle. Minä en yhtään epäile, etteikö siihen olisi

voitu tulla.

Ilman uutta lakiakin olisi hallitus voinut olla apuna. Piiritys- ja

sotatilaa koskevien lakien perusteella olisi kyllä voitu koota

ihmisvoimia, kun vaan olisi haluttu niitä todella käyttää. Mutta siihen

puuttui hallitukselta tahtoa. Näiden lakien soveltaminen merkitsi

sitäpaitsi suoranaista pakkoa, josta en asiaa avoimesti katseltuani

mennyt tekemään mitään lupauksia. Minä pidin parempana lakia, jonka

takana olisi ollut koko kansa ja joka ulospäinkin olisi osoittanut

meidän päättäväisyyttämme. Tämän minä ilmaisin myöskin kanslerille.

Vihdoin kaksi kuukautta myöhemmin, kun ylin armeijanjohto oli

uudelleen äärettömän paljon ja väsymykseen asti tyrkyttänyt asiaa,

päätti hallitus marraskuulla tehdä valtiopäiville esityksen

siviiliasevelvollisuuslaista, joka joulukuun 2 päivänä hyväksyttiin. Se

ei sisältänyt sitä eikä tätä. Me olimme tahtoneet aikaansaada

jotakin ehyttä. Lakiehdotus poikkesi sangen paljon yleisen

palvelusvelvollisuuden periaatteesta, jota me syyskuulla olimme

kannattaneet, eikä se ollut takeena siitä, että työvelvollisuuden

käyttämisestä olisi koitunut mahdollisimman suuria aikaansaannoksia.

Tämä laki oli käytännössä ja erityisesti toteuttamistapansa vuoksi vain

vaihdokas jossa ei ollut mitään yhteistä sen meidän vaatimuksemme

kanssa että koko kansa oli saatava palvelemaan isänmaata ja siten

kartuttamaan sotajoukon täyteainesta sekä voimia, jotka työllään

auttaisivat armeijaa ja kotiseutua. Koko lain sanamuodosta muistuttaa

ainoastaan sen ensimmäinen pykälä sitä, mihin ylin sodanjohto

varsinaisesti pyrki.

Naistakaan eivät määräykset koskeneet. Naisia oli kyllä niin runsaasti,

että he olisivat voineet astua työhön miesten sijaan ja valmistaa

näille tilaisuuden sotapalvelukseen.

Kaikesta huolimatta tervehdin minä kuitenkin aluksi tätä lakia

lämpimästi. Taisteluvalmiutemme merkkinä se sai sekä ystävän että

vihamiehen puolelta paljon suuremman arvon kuin mitä se ansaitsikaan.

Romaaniassa saavutettujen voittojen rinnalla se oli omiansa

vaikuttamaan voimakkaasti.

Minä seurasin asiain käsittelyä valtiopäivillä vain surumielin. Ensi

kerran sodan aikana oli minulla siihen nyt tilaisuutta ja asemani

ensimmäisenä ylimajoitusmestarina velvoittikin minua siihen. Ylimmän

armeijanjohdon oli päästävä selville kansan mielenlaadusta, jolla sodan

lopputulokseen nähden oli suorastaan ratkaiseva merkitys. Oli

luonnollista, että hallituksen asema työväestöä koskevien sangen

pulmallisten kysymysten vuoksi oli vaikea. Olisi ollut seurattava lujaa

sotapolitiikkaa eikä tehtävä myönnytyksiä sisäpolitiikassa. Miksi

hallitus ei tinkimättä antanut koko kansan vastata sodan

lopputuloksesta? Näytti selvästi siltä, että eräiden puolueiden taholla

eduskunnassa ei tunnettu halua luopua tänä hädän hetkenä

erikoispyyteistä yhteisen hyvän vuoksi. Hallitus ja valtiopäivät olivat

yhtä vähän kuin suuri osa kansastakaan vielä tajunneet nykyaikaisen,

kaikille samalla tavoin vaatimuksia asettavan kansojensodan olemusta,

eivätkä ne ole milloinkaan oikein käsittäneet, mikä merkitys niiden

sotilaallisella yhteistyöllä oli ratkaisuun nähden, vaikka ylin

armeijanjohto puolestaan yhä uudelleen ja uudelleen oli selittänyt,

että juuri siitä riippui Saksan olemassaolo.

Pian selveni, ettei siviiliasevelvollisuuslaki ollut vain

epätyydyttävä, vaan että se kaikkialla vaikutti vahingollisesti.

Sotilaihin koski erityisesti se, että siviiliasevelvolliset, jotka

työskentelivät samoissa toimissa ja asemissa, saivat paremman palkan

kuin ne miehet, jotka tähänastisen lain perusteella olivat joutuneet

sotapalvelukseen ja jotka nyt palvelivat sotamiehinä. Näitä epäkohtia

kärjisti vielä se, että lykkäystä saaneille sotilaille maksettiin

sama palkka kuin vapaille työmiehille, s.o. sama palkka kuin

siviiliasevelvollisillekin. Se oli suorastaan kohtuutonta ja

epäoikeudenmukaista. Vielä räikeämpiä epätasaisuuksia ilmeni etapissa.

Raskaista taisteluista rintamalta palaavat joukot saivat nähdä, miten

siellä siviiliasevelvolliset ja apunaiset rauhallisissa oloissa

nauttivat moninkertaisena sen, mikä sotamiehen osalle tuli. Tämä oli

tietysti miehistä, jotka joka päivä saivat olla hengenvaarassa ja

kestää mitä suurimpia rasituksia, ylen katkeraa ja omiansa herättämään

vielä suurempaa tyytymättömyyttä palkkausasiassa. Se seikka, että

korkeapalkkaisia avustusvelvollisia käytettiin etapissa, vaikutti kuin

kaksiteräinen miekka. Nämä olot olivat kovin epäterveitä.

Toimenpiteet, joihin syyskuulla oli kaikkien voimien keräämiseksi

ryhdytty, olivat näin ollen johtaneet vain vähäisiin tuloksiin.

Kansamme voimia ei saatu riittävästi kootuksi, sillä osaksi ne

saattoivat vetäytyä toimista syrjään, osaksi jäädä käyttämättä.

Kotimaahan jäi niitä liiaksi, armeija olisi voinut saada enemmän. Ylin

armeijanjohto oli pyrkimyksissään epäonnistunut. Se pääsi siihen

käsitykseen, ettei Saksan kansan elämä ollut enää tervettä.

Sotatyön ja siviiliasevelvollisuuden arvoa kohottaakseni olin

ehdottanut avustuspalvelusristin perustamista. Minä sain sellaisen

sittemmin ensimmäisten joukossa ja olen kantanut sitä siksi, että olin

ylimmän armeijanjohdon taholta suoritetussa sotatyössä ratkaisevalla

tavalla mukana, yhtä ylpeänä kuin muitakin sotakunniamerkkejäni,

vaikkakin jonkunlaista surumielisyyttä tuntien. Minä olen ajatellut

niitä seurauksia, joita oli siviiliasevelvollisuuslailla, joka tuotti

minulle yhä suurempaa ja suurempaa pettymystä.

Hankkiessaan laajentuneen teollisuuden välttämättömästi tarvitsemia

ammattimiehiä ylin armeijanjohto oli pakotettu käyttämään sangen

suuressa määrässä miehistöä siihen tarkoitukseen ja sen kautta

heikontamaan voimia. Talvella 1916-17 laskettiin siten riveistä 125,000

miestä, joiden piti heti, kun pääsivät jälleen vapaiksi, palata

armeijaan. Minä vaadin yhtämittaa, että sotilasviranomaiset ja

teollisuusmiehet ryhtyisivät mitä pikimmin kasvattamaan

ammattilaisjoukkoa ja ottaisivat palvelukseen invaliideja sekä naisia.

Tosin tehtiinkin paljon, mutta kaikkialla ei toimittu niin pontevasti

kuin asemamme vaati. Sen lisäksi lykkäystä saaneille myönnettiin oikeus

liikkua esteettömästi kaikkialla, ja siitä johtui, ettei silmälläpito

enää voinut tulla kysymykseen.

Kun teollisuutta oli laajennettu, lisääntyivät armeijan voimat

tavattomasti. Mutta se kulutti myöskin sen mieslukua. Kuta suuremmassa

määrässä näin tapahtui ja kuta enemmän tarvittiin omaa väkeä vihollisen

lisääntyneiden varustusten vastapainoksi, sitä tiukemmin täytyi

ylimmän armeijanjohdon isänmaata, armeijaa ja jokaista rintamalla

palvelevaa yksityistä sotilasta kohtaan tuntemansa velvollisuuden

pakotuksesta ponnistella siihen suuntaan, että kotimaassa todellakin

työskenneltäisiin. Armeijasta ei saanut enää ottaa eikä pidättää poissa

ketään. Työn tulosten vähentyminen, jota ilman muuta ei voinut

ulkonaisten olosuhteiden nojalla selittää, ja lakot olivat ilmiöitä,

jotka välittömästi vaikuttivat mitä suurimmassa määrässä

turmiotatuottavasti isänmaan sotakuntoisuuteen. Ne olivat jokaista

rintamasotilasta vastaan kohdistettuja rikoksia ja korkeimman

oikeusistuimen käsityksen mukaan maanpetoksellisia tekoja. Vailla

valtion ohjausta, sokaistuna ja yllytettynä on osa Saksan työväestöstä

syössyt isänmaansa, toverinsa ja oman itsensä mittaamattomaan

kurjuuteen. Tämä syytös tulee aina hirvittävän raskaana lepäämään tuon

työväestön hartioilla.

Hallituksen täytyi erikoisesti pyrkiä vaikuttamaan työväkeen sillä,

että asemamme vakavuutta selviteltiin, mutta sen ei olisi tarvinnut

säikähtää pakkotoimenpiteitäkään, milloin ei muusta todellakaan ollut

apua.

Ylin armeijanjohto tunsi hyvin kyllä, että lykkäystä myönnettäessä

esiintyi suorastaan suosikkijärjestelmään kuuluvia tapauksia,

jotka vaikuttivat joka suhteessa yhtä katkeroittavasti kuin

sotapalveluskierrot kotimaassa. Uudestaan ja uudestaan tein

sotaministeriölle pyynnön, että nämä epäkohdat korjattaisiin.

Oli luonnollista, että me hädässämme ajattelimme myöskin miehitettyjä

alueita. Sotaministeriö oli käsitellyt tätä kysymystä. Oli jo alettu

Saksassa käyttää belgialaisia työmiehiä. Ylin armeijanjohto pyysi, että

kenraalikuvernööri noudattaisi sotaministerin ja teollisuusmaailman

toivomuksia, ja se teki tämän pyynnön sitä hartaammin, kun ei hallitus

vielä siihen aikaan ollut siviiliasevelvollisuuslain muodossa vastannut

sen esityksiin ihmisvoimien lisäämisestä.

Belgian omien etujen mukaista oli, että työmiehiä siirrettiin Saksaan,

sillä maassa vallitsi suuri työttömyys. Kun asiasta oli neuvoteltu

keskusviranomaisten kanssa Berliinissä, laajennettiin tätä siirtoa

edelleen. Toimeenpantaessa tällöin lähetyksiä, jotka alussa olivat

liian runsaita, osoitettiin usein kovuutta, jota olisi ollut parempi

välttää. Suureksi osaksi voi siitä syyttää myöskin itse belgialaisia,

sillä usein he milloin minkin seikan perusteella ilmoittivat

työttömiksi sellaisia tovereitaan, jotka eivät työttömiä olleetkaan.

Kenraalikuvernööri asettui kovakouraisuutta ehkäisemään heti, kun hän

sitä huomasi. Aikojen kuluessa tuotiin siten Saksaan paljon

belgialaisia työmiehiä eikä sen pitemmältä valituksia kuulunut.

Siirsimme belgialaisia myöskin miehitetyille alueille. Belgialainen

pakolaissanomalehdistö ja ententen yllyttäjät nostivat tietysti

raivoisan metelin ja sitä meidän tahollamme oli odotettukin. Kun oltiin

kovin kypsymättömiä sotaa arvostelemaan, niin saatiin meilläkin kuulla

samanlaisia ääniä. Sotilasviranomaiset eivät toimineet umpimähkään,

vaan he tunsivat isänmaallisen velvollisuutensa.

Myöskin Puolasta ja muilta miehitetyiltä alueilta, vieläpä niistäkin

seuduista, joita myöhemmin vallattiin, saimme lisää työvoimia, mutta ei

kuitenkaan niin runsaasti kuin olisi ollut toivottavaa. Me menettelimme

kaikkialla niin säästäen kuin mahdollista, sillä meillä ei ollut

ensinkään halua valloittajan ylpeällä kädenliikkeellä sortaa vieraita

kansallisuuksia. Me olimme aivan liian objektiivisia emmekä me muuta

tahtoneet ollakaan.

Vangit merkitsivät tavattoman paljon meidän sotataloudessamme. Jollemme

olisi idässä saaneet niin runsaasti venäläisiä vankeja, ei meidän

taloudellinen elämämme olisi saattanut kestää. Toiselta puolen merkitsi

myöskin omien miestemme vangiksijoutuminen tuntuvaa voimiemme

vähennystä ja samalla vihollisen sotataloudessaan tarvitsemien

työvoimien lisäystä. Jos me saimme vankeja, niin oli joka kerta

ratkaistava, käytettäisiinkö niitä työhön ja toimiin miehitetyillä

alueilla vai kuljetettaisiinko ne kotimaahan. Myöskin tässä suhteessa

otettiin kotimaa tarkasti huomioon, vaikkakin armeija kärsi suurta

työvoimien puutetta.