Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme arvioidessamme asemaa ja, ikävä
kyllä, oikeutetusti epäillessämme rauhanhankkeen onnistumista ryhtyneet
jo aikaisin sotilaallisesti tutkimaan sukellusvenesotaa jyrkemmässä
muodossa tapahtuvana vedenalaisena saartosotana.
Rajoittamaton sukellusvenesota oli viimeinen keino, jonka avulla
saattoi taistelun johonkin aikaan saada voitokkaasti päättymään. Jos
sukellusvenesota tässä muodossa voi vaikuttaa ratkaisevasti -- ja
merisotilaspiireissä uskottiin siihen -- niin sotilaallinen
velvollisuus Saksan kansaa kohtaan vaati siihen ryhtymään.
Kuten mainittu, olimme me elokuun 30 päivänä ilmaisseet vastustavamme
rajoittamatonta sukellusvenesotaa, huomauttaen, ettemme pitäneet
ajankohtaa vielä siihen sopivana. Valtiokansleri v. Bethmann
silloin tämän totesi ja lisäsi, että hän näin ollen saartosodan
muodossa käytävää sukellusvenesotaa koskevan päätöksen
jättää kenraalisotamarsalkan erikoisen selityksen varaan.
Rajoittamaton sukellusvenesota oli alkava siinä tapauksessa, että
kenraalisotamarsalkka sitä toivoi. Samanlaisen ajatuksen esitti
valtakunnankansleri valtiopäivillä syyskuun 28 päivänä. Kysymys
sukellusvenesodan tarkoituksenmukaisuudesta oli sillä välin herättänyt
valtiollisten puolueiden kesken jyrkkää erimielisyyttä ja kiihdyttänyt
mieliä tavattomasti: kun oikeistopuolueet sitä sangen hartaasti
kannattivat, vastustivat sitä yhtä kiivaasti hallitusta lähellä olevat
vasemmistolaiset. Herra v. Bethmannin huomautukseen nojaten hallitus
ensi kerran haki ylimmältä armeijanjohdolta tukea itselleen
valtiollisessa taistelussa. Minä olen sitä syvästi valittanut. Sitä ei
olisi pitänyt tehdä. Ylin armeijanjohto oli pysyttäytynyt syrjässä
kaikesta poliittisesta toiminnasta eikä se ollut mitenkään
halunnut muutosta tässä suhteessa. Sitä kiusallisempaa oli
kenraalisotamarsalkasta ja minusta herra v. Bethmannin aikaansaama
liike. Ylin armeijanjohto saatettiin tosiasiallisesti yhä suuremmassa
määrässä vastuunalaiseksi siitä, käytiinkö rajoittamatonta
sukellusvenesotaa vaiko ei.
Lokakuun alussa olimme keskustelleet amiraaliesikunnan päällikön kanssa
rajoittamattomasta sukellussodasta ja ryhtyneet harkitsemaan sen
aloittamista. Valtiokanslerin asian johdosta aloittaman kirjeenvaihdon
kuluessa pyysimme me lokakuun 5 päivänä häneltä vielä kerran
vastuunalaisuutta koskevaa määrittelyä. Lokakuun 6 päivänä selitti
kansleri, että rajoittamatonta sukellusvenesotaa koskeva ratkaisu
sisältyi itsessään keisarin käskyvaltaan, mutta puolueettomiin
kohdistuvan vaikutuksensa vuoksi kuului se ulkopolitiikan piiriin. Hän,
kansleri, oli siitä siis yksin valtiosäännön mukaisesti vastuussa, jota
ei voinut toiselle siirtää. Hänen kantaansa nähden tulisi
kenraalisotamarsalkan mielipiteellä olemaan sangen suuri merkitys. Tätä
käsitystä vastaan ei voi väitellä. Kenraalisotamarsalkka ei voinut
mitenkään riistää valtiokanslerilta tämän vastuunalaisuutta eikä hän
ollut sitä koskaan ajatellutkaan. Minä yhdyin täydellisesti hänen
käsitykseensä. Mutta tuo selitys merkitsi valtiokanslerin varhaisempiin
lausuntoihin nähden melkoista muutosta, sillä hän oli ne esittänyt
edellyttäen, että me kuuluisimme sukellusvenesodan vastustajiin.
Lokakuulla 1916 alkoi sukellusristeilijäsota, jossa laivat oli
pidätettävä ja perinpohjin tarkastettava. Se menestyi hyvin ja herätti
levottomuutta vihollisen taloudellisessa elämässä. Se oli hyvä todistus
aseesta. Mutta oli otettava huomioon, että vastustajan puolustuskyky
aivan pian vahvistuisi ja sitten menestys alkaisi vähetä.
Tarkasteltaessa, mikä talouspoliittinen vaikutus sukellusvenesodalla
eri muodoissaan oli sodankäyntiin, oli meidän ohjeenamme
amiraaliesikunnan päällikön ja valtiokanslerin arvostelu. Ollakseen
tästä sekä erikoisesti rajoittamattoman sukellusvenesodan
tarkoituksenmukaisuudesta selvillä oli ylin armeijanjohto yhtämittaa
kosketuksissa kummankin kanssa.
Sitten kun olimme voittaneet Romaanian, ei ylin armeijanjohto enää
pelännyt, että Hollanti ja Tanska sekaantuisivat meidän vahingoksemme
sotaan. Yhä edelleen kuitenkaan ei voinut mitään panna vaaralle
alttiiksi. Jos kävi tarpeelliseksi, piti saartosota aloittaa vasta
sitten, kun Romaanian sotaretki oli päättynyt ja siellä olevat joukot
tuotu Saksaan sekä länsi- ja itärintamalle. Me saatoimme ajoissa
havaita, ettei se voinut tapahtua ennen helmikuun alkua. Niinikään oli
itsestään selvää, että oli odotettava, mikä vaikutus presidentti
Wilsonin mahdollisilla rauhanvälityshankkeilla, joita valtakunnan
hallitus oli syyskuulla puuhannut, sekä meidän rauhantarjouksellamme
tulisi olemaan. Jos vihollisuuksien päättyminen näytti mahdolliselta,
eihän silloin enää sukellusvenesotakaan suunnitelman mukaisessa
muodossaan ollut tarpeen. Kaikki laskelmat antoivat vähäisen tuloksen.
Joulukuun viimeisinä taikka tammikuun ensimmäisinä päivinä voitiin
saada varmuus siitä, menestyivätkö meidän rauhanhankkeemme. Myöskin
tämä seikka puhui sen puolesta, että tarpeen tullen välttämätön
sukellusvenesota oli aloitettava helmikuun alussa.
Valtakunnan hallituksen varhemmat epäilykset Hollannin ja Tanskan
esiintymiseen nähden haihtuivat, myöskin Sveitsin, Espanjan, Norjan ja
Ruotsin suhtautumisesta puhuttiin huolettomasti. Sitä vastoin oli
määrätyllä varmuudella otettava se mahdollisuus huomioon, että
Pohjois-Amerikan Yhdysvallat saattoivat ryhtyä sotaan meitä vastaan.
Ylimmän armeijanjohdon täytyi sotilaallisissa laskelmissaan ottaa
lukuun nämä vastuunalaisten piirien esittämät seikat. Ententen
sodankäynnissä se olisi merkinnyt ensimmäisenä vuonna 5-6 divisioonan
lisäystä ja myöhemmin, jollei sukellusvenesota olisi vaikuttanut
tehokkaasti, vakavaa ja sangen paljon painavaa vihollisvoimien kasvua.
Ei voinut epäillä, etteikö Amerikka kerran sotaan sekaannuttuaan
asestautuisi samoin kuin Englantikin oli tehnyt ja etteikö entente
saisi Yhdysvaltoja tämän maan kannan ja tarmon vuoksi ryhtymään
yhä uusiin varusteluihin. Mitä tuli sotateollisuuden nousuun
Yhdysvalloissa, en minä sitä erityisesti pelännyt. Se työskenteli jo
nyt ententen hyväksi kaikin voimin.
Amiraaliesikunnan päällikkö, valtiokanslerin ystävä, mutta samalla
rajoittamattoman sukellusvenesodan innokas puoltaja, toivoi varmasti,
että tällainen sukellusvenesota puolen vuoden kuluessa vaikuttaisi
ratkaisevasti sotaan. Tonniston menetys ja merenkulun vähennys
tuottaisivat Englannille taloudellisia vaikeuksia ja tekisivät sodan
jatkamisen mahdottomaksi. Tässä suhteessa vetosi hän, paitsi omaan
velvollisuuksien mukaiseen käsitykseensä, myöskin Saksan taloudellisen
elämän huomattavien edustajien mielipiteeseen. Tonniston puute tulisi
ehkäisemään sotaliikennettä, etenkin lukuisten sotatarvekuormastojen
vientiä Ranskaan, ja ne joutuisivat helposti suoranaisen tuhonkin
alaisiksi. Sukellusveneiden luku olisi tätä tarkoitusta varten riittävä
ja korjausrakennustoiminta tulisi valtakunnan merisotaviraston
käsityksen mukaan sujumaan mahdollisimman hyvin, häviöt voitaisiin
runsaasti peittää. Tosin ei v. 1916 ollut lisätyin voimin rakennettu
sukellusveneitä, sitten kun sukellussota oli periaatteellisesti
hylätty. Miehistökysymys oli ratkaistavissa. Miehistö oli otettava
etupäässä toisesta laivastosta, jossa oli vanhimpia laivoja, mutta
myöskin muista laivoista oli saatavissa keski-ikäluokkaan kuuluvia
upseereita ja insinöörejä.
Luonnollisesti ei laivastonkaan määrättyä vahvuutta saanut vähentää.
Kun vihollisen merisotavälineet runsaan uutisrakentelun ja Yhdysvaltain
mahdollisen sekaantumisen vuoksi yhä enenivät, täytyi sen edustaa
sellaista voimaa, että sukellussodan suoritus oli taattu. Laivaston oli
avattava vihollisen miinavyöhykkeen läpi tie sukellusveneille. Sen piti
myös olla niin kunnioitustaherättävä, ettei vihollislaivasto saattanut
mitenkään yrittää ehkäistä liikennettä Itämerellä.
Amiraaliesikunnan päällikkö uskoi lisäksi, että rajoittamattoman
sukellussodan julistaminen vaikuttaa samalla myös pelästyttävästi
puolueettomaan merenkulkuun, joka oli tähän saakka hyödyttänyt
etupäässä ententea. Hän oli selvillä siitä, että siihen tarvittiin
valtiollisten virastojen ehdoton kannatus, jota hän kuitenkin sai
tulevaisuudessa väliin kaivata.
Keskusteltiin Amerikasta Ranskaan tapahtuvasta joukkojen kuljetuksesta
ja niiden muonitusmahdollisuuksista. Merisotalaitos laski, että
kuljetettaessa sotajoukkoa kuormastoineen ja asesaattueineen
tarvittaisiin joka miestä kohti laivatilaa vähintään 5 br. reg. tonnia.
Tämä laskelma osoittautuikin Saarenmaan retkellä syksyllä 1917
oikeaksi. Tutkimukset johtivat meille suotuisaan tulokseen. Siten, jos
jokseenkin lyhyessä ajassa kuljetettiin miljoona amerikkalaista
sotilasta meren yli, tarvittiin siihen 5 miljoonan tonnin laivatila.
Mutta länsivaltojen muonitus vaati tonniston niin tarkoin, ettei tätä
määrää voitu luovuttaa muihin tarkoituksiin lyhyeksikään aikaa.
Sukellusvenesotaa taloudellisesti arvioidessaan oli valtakunnan
hallitus epävarma. Lopulta sisäasiain virasto, vaikka vasta sitten kun
sukellusvenesota oli alkanut, asettui suosiolliselle kannalle. Samoin
teki valtiokanslerikin.
Tuntiessani sotaa ja tietäessäni vihollisen tahdonlujuuden
suuruuden en minä pitänyt merisotalaitoksen lukuja rajoittamattoman
sukellusvenesodan odotetusta vaikutuksesta ehdottomasti varmoina. Minä
tiesin myöskin, että taloudellisia ja liikennekysymyksiä on erittäin
vaikea arvioida. Minä uskoin, että saattoi luottaa ainakin vuoden
perästä tapahtuvaan ratkaisevaan vaikutukseen, siis ennenkuin Amerikka
ehtisi esiintyä uusilla joukoillaan sotanäyttämöllä. Minä toivoin, että
siihen saakka asema maalla pysyisi ennallaan niiden toimenpiteiden
nojalla, joihin oli ryhdytty ja vielä oli määrä ryhtyä, jos
sukellusvenesota häiritsemällä vihollisen taloudellista elämää
vahingoittaisi sen sotateollisuuden aikaansaannoksia ja vähentäisi
sotatarpeiden kuljetusta Ranskaan. Tässä suhteessa pidin lähimpiä
kuukausia erittäin tärkeinä.
Kun joulukuun keskipalkoilla kävin länsirintamalla, ilmaisin sikäläisen
tilanteen minuun uudelleen tekemän syvän vaikutelman johdosta eräässä
Berliiniin lähettämässäni sähkösanomassa mielipiteeni asiasta. Minä en
silloin enää toivonut mitään tuloksia rauhantarjouksesta. Joulukuun 23
päivänä toi kenraalisotamarsalkka esiin pitkähkössä lausunnossaan
valtiokanslerille rajoittamattoman sukellusvenesodan välttämättömyyden.
Joulukuun 24:ntenä tämä ilmoitti olevansa valmis ryhtymään
keskusteluihin heti, kun jonkinlainen ententen vastaus saattaisi
rauhanhankkeemme varmaan ratkaisuun. Uudistaen lokakuun 6:ntena
antamansa lausunnon valtiokansleri tällöin vielä kerran esitti
mielipiteenään, että rajoittamaton sukellusvenesota kuului
ulkopolitiikan piiriin, josta hän yksin oli valtiosäännön mukaan
vastuussa, jota ei voinut toiselle siirtää. Tähän kysymykseen nähden
ei käsityksemme ollut muuttunut. Valtiokansleri sai kantaa
vastuunalaisuutensa, me kannoimme omamme. Eräässä sähkösanomassa herra
v. Bethmannille kenraalisotamarsalkka asemansa selittämiseksi lausui:
"... että Teidän Ylhäisyytenne valtiokanslerina vaatii tosin lopullista
vastuuta, mutta minä luonnollisesti edelleenkin kaikin voimin,
täydellisesti tuntien vastuunalaisuuteni sodan voitokkaasta
päättymisestä, pidän kiinni siitä, että sotilaallisesti tapahtuu se,
minkä katson siinä suhteessa oikeaksi." Ylimmällä armeijanjohdolla,
kuten valtiokanslerillakin, oli oikeus ja velvollisuus vaatia korkean
asemansa täydellä arvovallalla mielipiteelleen vaikutusta tässä
vakavassa ja paljonpainavassa kysymyksessä. Jos syntyi erimielisyyttä,
niin kuului ratkaisu Hänen Majesteetilleen.
Siltä varalta, että ententen vastaus meidän rauhantarjoukseemme ja
Wilsonin välityshankkeeseen olisi kielteinen, saapui valtiokansleri jo
joulukuun lopussa neuvotteluihin Plessiin. Mitään ei vielä lopullisesti
päätetty. Ratkaiseva neuvottelu tapahtui Hänen Majesteettinsa
puheenjohdolla, sitten kun meidän tarjoukseemme oli tullut vastaus
ententelta ja kun varmasti odotettiin ententen asettuvan samalle
kannalle siihen aloitteeseen nähden, jonka presidentti Wilson oli
tehnyt tammikuun 9:ntenä. Amiraaliesikunnan päällikkö edusti
mielipiteitä, jotka edellä olen esittänyt. Hän oli sitä mieltä, että
rajoittamaton sukellusvenesota muutamassa kuukaudessa vaikuttaa
ratkaisevasti sotaan, ja puolusti sitä. Kenraalisotamarsalkka esitti
meidän käsityksemme tilanteesta ja hänkin puolsi sitä. Valtiokansleri
valaisi sitä vaikutusta, jonka tämä taistelukeino voisi tehdä
puolueettomiin, erittäinkin Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoihin. Hän piti
Amerikan sekaantumista sotaan mahdollisena sekä todennäköisenä ja
pelkäsi, että ententen Belgialle antama elintarveavustus kohtaisi
vaikeuksia. Meidän rauhantarjoustamme hän piti rauenneena. Uusia
rauhanmahdollisuuksia, jotakin uutta yritystä Wilsonin taholta --
joulukuun 18 päivänä tehtyä aloitetta pidettiin jo ratkaistuna --
taikka erikoisrauhaa hän ei pitänyt luultavina, yhtä vähän kuin
sitäkään, että valtiollinen asemamme muuttuisi sen kautta, että joku
vihollisistamme luhistuisi, kuten myöhemmin Venäjä. Se olisi luonut
aivan uuden tilanteen ja vaikuttanut tietysti voimakkaasti
laskelmiimme. Valtiokansleri arvosteli sotilaallis-poliittista
asemaamme samoin kuin mekin. Kun me uskoimme, että välttämättömät,
raskaat johtopäätökset oli tehtävä tyynellä päättäväisyydellä, pysyi
valtiokansleri yleisen luonnesävynsä mukaisesti epäröivänä ja
päätteli jotenkin seuraavaan tapaan: "Päätös rajoittamattomaan
sukellusvenesotaan ryhtymisestä riippuu siis siitä vaikutuksesta, jota
voimme odottaa" ja "mutta jos sotilaspiirit pitävät sukellusvenesotaa
välttämättömänä, niin en minä pysty sitä vastustamaan" ja "jos menestys
on edessä, niin täytyy meidän toimia".
Myöskin valtiokansleri, kuten muutkin Hänen Majesteettinsa
neuvonantajat, puolsi siis rajoittamatonta sukellusvenesotaa tuntien
täysin poliittisen vastuunalaisuutensa. Keisari yhtyi tähän
mielipiteeseen ja antoi käskyn rajoittamattoman sukellusvenesodan
aloittamisesta helmikuun 1:senä sillä määräyksellä, että saartoalueella
oleville puolueettomille laivoille oli myönnettävä aikaa niin paljon,
että ne ehtisivät alueen jättää, taikka että ne, jos olivat matkalla
sinne, saisivat päättää matkansa.
Valtiokansleri työskenteli nyt amiraaliesikunnan päällikön kanssa
valmistaakseen puolueettomille valloille nootteja, joissa julistettiin
Englannin ympäri ja pitkin Ranskan länsirannikkoa ja Välimerta ulottuva
saarto. Ne piti esittää asianomaisille tammikuun 31:senä.
Amiraaliesikunnan päällikkö antoi lähemmät ohjeet sodankäynnistä
saartoalueella. Tällöin hän otti varteen useita ulkoasiainviraston
toivomuksia, joiden tarkoituksena oli ehkäistä välien katkeaminen
Amerikan kanssa. Se oli luonnollisesti myöskin meidän toivomustemme
mukaista.
Ylin armeijanjohto ryhtyi puolestaan pohjoisen alueen ylipäällikön
käskypiirissä kaiken varalta erinäisiin varmuustoimenpiteisiin,
vaikkakaan ei valtiokansleri ollut Hollannin eikä Tanskan suhteen
huolissaan.
Suoja-asemien rakentaminen Pohjois-Slesvigiin oli edistynyt hyvin. Joku
ratsuväkijoukko riitti puolestamme hieman vahvistamaan rajavartiota.
Väliaikaisesti sijoitettiin sinne kenraalikomento, jonka tuli tutustua
sikäläisiin oloihin. Hollannin puoleisella Saksan rajalla yhdistettiin
rajavartiasto divisioonakomennuskuntiin ja asetettiin Münsteriin
tulevan kenraalikomennon alaiseksi. Asemien rakentaminen ei ollut
vielä pitkälle edistynyt. Belgian Hollannin-puoleisella rajalla ei oltu
myöskään kovin paljoa saatu aikaan. Oli ollut puute työvoimista.
Yleensä olivat meidän suojatoimenpiteemme ainoastaan paperilla.
Romaaniasta vapautuvien joukkojen piti vain tarvittaessa ne toteuttaa,
muussa tapauksessa joukot saivat siirtyä länsirintamaa lujittamaan.
Niiden tuli matkustaa aluksi Belgiaan.