Kenraalisotamarsalkka ja minä olimme tästä tilanteen vakavuudesta
täysin yhtä mieltä. Me emme olleet tulleet siihen yhtäkkiä, se oli
elokuun lopulla 1916 tapahtuneesta viran vastaanotosta asti meissä
vähitellen itsestään kehittynyt. Tämän käsityksemme mukaisesti oli jo
syyskuulla ryhdytty läntisellä rintamalla rakentamaan suuria
selkäpuolen asemia: Siegfried-asemia Arrasista -- Cambrain editse St.
Quentiniin -- La Fèreen -- Vailly sur Aisneen kulkevalle linjalle,
minkä kautta suoristuisi Albertista -- Roye'han -- Noyonin
lounaispuolitse -- Soissinsiin -- Vailly sur Aisneen johtava laaja
kaari, johon Sommen taistelun aikana oli syntynyt syvä mutka, ja
Michel-asemia, joiden tuli suoristaa Verdunistä etelään Etainin-Gorzin
linjan etupuolitse kulkeva St. Mihielin kaarelma. Näiden strateegisten
asemien avulla voitiin lyhentää rintamaa sekä säästää voimia ja
valmistukset niihin siirtymiseksi suoritettiin suunnitelman mukaisesti.
Syyskuulla 1916 jäi luonnollisesti avoimeksi kysymys, oliko noihin
asemiin peräydyttävä ja miten niitä oli käytettävä. Aluksi ne olivat
vain rakennettavat. Siitä johtui välttämättömästi laajoja
toimenpiteitä. Minä vaadin kotimaasta sangen suuria työvoimia. Mutta ne
riittivät tyydyttämään ainoastaan läntisen rintaman tarpeet, idässä
emme voineet valmistaa tällaisia asemia.
Asemien rakentaminen, sotajoukon kehittäminen puolustustaisteluun ja
kotimaan voimien tarkka käyttö merkitsivät erittäin paljon
sodankäyntikeinoina. Ratkaisu saattoi niiden avulla lykkääntyä
tuonnemmaksi, jos hallitus kykeni nostattamaan koko kansan sotaisaksi.
Mutta sotaa ne eivät mitenkään voineet saattaa suotuisaan päätökseen.
Tulevaisuus oli siis aivan hämärä, sattumiin ei sotilaan käy
luottaminen. Sen vuoksi tuli kysymys rauhasta ja sukellusveneistä
meille tavattoman suurimerkitykselliseksi. Oli siis valittava rauha,
häviö ilman rajoittamatonta sukellusvenesotaa tai voiton mahdollisuus
sukellussodan avulla, joka edellytti hyökkäyssotaa merellä, kun maalla
turvauduttiin puolustukseen.
Nimitys rajoittamaton sukellusvenesota ei ole täysin paikallaan, yhtä
vähän kuin nimitys "häikäilemätön" sukellusvenesotakaan.
Syyskuulla 1916 valtiokansleri mietiskeli sitä mahdollisuutta, että
presidentti Wilson esiintyisi rauhanvälittäjänä. Eri tahoilla Saksassa
pidettiin tätä ajatusta sangen epämiellyttävänä, sillä Amerikan
yksipuolinen entente-valtioiden suosinta oli meillä herättänyt kasvavaa
katkeruutta. Valtakunnan hallituksen oli vaikea jättää tuota
mielialaa huomioonottamatta. Valtiokansleri ehdotti kuitenkin Hänen
Majesteetilleen, että lähettiläälle, kreivi Bernstorffille olisi
annettava ohjeet, joiden mukaan tämä koettaisi saada Wilsonin
esittämään valloille rauhantarjouksen mahdollisimman pian, joka
tapauksessa vielä ennen marraskuun alussa tapahtuvaa presidentinvaalia.
Minä olin asiasta aivan samaa mieltä ja sydämestäni siitä iloitsin,
vaikkakin tuntiessani vihollistemme hävityshalun suhtauduin siihen
epäilevästi. Heidän toiveensa vuoteen 1917 nähden olivat niin paljon
paremmat kuin meidän, että minä en uskonut presidentti Wilsonin
rauhanaloitteen menestymiseen, vaikkakin sitä toivoin. Odotin suurella
jännityksellä, ilmestyisikö lokakuussa presidentti Wilsonin taholta
tarjousta. Mutta hänen vaalipäivänsä marraskuussa kului kuten koko
marraskuukin eikä hän sitä tehnyt. Silloin en minä enää uskonut hänen
välitykseensä.
Nyt esiintyi kreivi Burian ehdottaen, että neliliiton itsensä oli
ryhdyttävä toimeen ja tehtävä vihollisille rauhantarjouksensa. Tähän
hankkeeseen suhtauduin yhtä epäilevästi, vaikka saattoihan sitä
koettaa. Meidän oli kuitenkin vältettävä kaikkea, mikä voisi näyttää
heikkouden merkiltä. Se olisi vaikuttanut painostavasti sotajoukkoon
sekä kansaan ja vain kiihoittanut ententen kaksinkertaisiin
ponnistuksiin meidän tuhoamiseksemme. Minä otin osaa tähän
rauhanhankkeeseen sikäli kuin valtiokansleri kääntyi siinä minun
puoleeni. Jottei vihollinen joutuisi siihen väärään käsitykseen, että
me tunsimme itsemme heikoiksi, pyysin minä lykkäämään asian
toteuttamisen siksi, kunnes Romaanian sotaretki oli saatettu varmaan
päätökseen. Joulukuun 6 päivänä antautui Bukarest ja silloin minä pidin
sotilaallista tilannetta niin taattuna, etten mitenkään epäillyt
rauhannootin julkaisemisen suotavuutta. Myöskin siviiliasevelvollisuus,
joka sillä välin oli tullut laiksi, oli omiansa osoittamaan, että
päättävästi tahdottiin taistella edelleen, jos meidän tarjouksemme
hylättäisiin.
Hänen Majesteettinsa Keisari oli täydellä harrastuksella omaksunut
rauhanaloitteen. Selvästi ilmeni, että hän suuren vastuunalaisuutensa
tuntien tahtoi niin pian kuin mahdollista valmistaa maailmalle rauhan.
Joulukuun 12 päivänä julaistiin neliliiton rauhantarjous. Mahdollisten
rauhanehtojemme johdosta seurasi ajatustenvaihto, jonka tulos tuli
näkyviin kreivi v. Bernstorffille tammikuun 29 päivänä annetussa
ilmoituksessa.
Rauhaa koskeva tiedonanto otettiin ententen sanomalehdistössä
mahdollisimman epäsuosiollisesti vastaan. Mitään sovinnonmahdollisuutta
ententen kanssa ei kohta voinut enää ottaa lukuun. Se oli sitoutunut
päätöksiin ja salaisiin sopimuksiin, jotka ainoastaan meidän
täydellisen häviömme kautta olivat toteutettavissa. Tammikuun 30
päivänä entente antoi vastauksensa, jolla se selvästi osoitti, että se
tahtoi meidän tuhoamme. Väite, että tarjouksemme sävy jo ennakolta teki
sen menestymisen mahdottomaksi, ei ole paikallaan. Koko asemamme
pakotti meidän käyttämään luottavaa kieltä. Minä asetuin myöskin
sotilaallisista syistä sille kannalle. Joukkomme olivat aikaansaaneet
valtavan paljon. Miten olisivat ne asian ymmärtäneet, jos me olisimme
toisenlaista puhetapaa käyttäneet? Rauhantarjous ei saanut vahingoittaa
joukkojemme sotakuntoa eikä se sitä tehnytkään, tarjous kun pysyi
yksinäisenä ja joukkojemme henki oli vielä hyvä. Jos entente olisi
rehellisesti halunnut oikeus- ja sopimusrauhaa, niin olisi se saattanut
ja sen olisi täytynyt saapua neuvottelupöydän ääreen. Siellä olisi se
voinut esittää vaatimuksensa. Jos neuvottelut Saksan edustajien
mahdollisesti osoittaman valtaushalun vuoksi olisivat rauenneet, niin
olisihan ententella ollut tilaisuus nostattaa meidän kantaamme vedoten
kansansa jälleen taisteluun. Me sen sijaan emme tässä tapauksessa olisi
enää voineet saada jo silloin rauhaa kaipaavaa Saksan kansaa
kamppailuun. Vielä vähemmän olisivat sotaan väsyneet liittolaisemme
meitä seuranneet. Tämä yksinkertainen ajatuksenjuoksu osoittaa
vakuuttavasti, että me tehdessämme tarjouksemme olimme valmiit
oikeus- ja sopimusrauhaan.
Ententen epäävä kanta tällöin ja kaikissa myöhemmissä tilaisuuksissa
todistaa myöskin selvästi, ettei se halunnut ryhtyä mihinkään
neuvotteluihin, koska ne olisivat ilmaisseet maailmalle meidän rauhan
valmiutemme. Se pelkäsi tuon seikan johtavan tuhoamiskiihkon
heikentymiseen omassa piirissään ja se tahtoi meidät kuitenkin
rauhanteossa ratkaisevasti lyödä sekä heikentää.
Tällä välin oli nyt presidentti Wilson kuitenkin joulukuun 18 päivänä
laatinut sotaakäyville valloille nootin "saadakseen selville kaikkien
nyt sotaakäyvien valtojen mielipiteet ehdoista, joiden perusteella sota
voitaisiin lopettaa". Presidentti tahtoi ilmeisesti vertailla
kummankinpuolisia vaatimuksia ja hakea sovinnon keskitien. Hän ajatteli
rauhaa ilman voittajia ja voitettuja. Nootti jätettiin 21 päivänä.
Valtakunnan hallitukselle oli marraskuussa ilmoitettu tästä Wilsonin
aikomuksesta. Sen käsityksen mukaan oli silloin presidentin
pitkäaikaisen vitkastelun vuoksi kyseenalaista, toteuttaisiko tämä
tosiaan myöskin aikomuksensa. Hallituksen kantaa en minä kuitenkaan
yksityiskohtia myöten tunne.
Neliliiton hallitukset ehdottivat jo joulukuun 26 päivänä, että
sotaakäyvien valtojen edustajat kokoontuisivat hetimiten puolueettomaan
paikkaan. Ne poikkesivat Wilsonin tarkoituksista siinä, että halusivat
neuvotella välittömästi itse vastustajien kanssa. Amerikanvastainen
mieliala Saksassa lienee ollut siihen vaikuttamassa. Entente oli
kuitenkin täysin hylkäävällä kannalla. Vastaus, jonka se tammikuun 12
päivänä antoi, vahvisti joulukuun 30 päivän nootin; se ehkä osoitti
vain vielä suurempaa tuhoamiskiihkoa kuin viimeksimainittu. Siitä
ilmeni Lloyd Georgen rautainen tahto, tuon miehen, joka joulukuun
alussa oli muodollisestikin ottanut käsiinsä hallitusvallan
Englannissa. On hyvä lukea yhä uudelleen ne vastaukset, jotka entente
antoi meidän rauhantarjoukseemme ja Wilsonin noottiin. Monen käsitys
sopimusrauhan mahdollisuudesta tulee sen kautta selvenemään.
Kumpikin yritys rauhan lähentämiseksi oli siten rauennut. Sota oli
ententen tahdosta edelleen jatkuva. Ainoastaan asevoimin piti se
ratkaistaman. Voitto taikka tappio oli oleva tunnussanana. Tämän
johdosta oli pakko varustautua edelleen ja ylläpitää taistelunhalua
vaatimuksiamme vastaavalla tavalla, mutta samalla oli käytettävä
myöskin kaikkia niitä taistelukeinoja, joita Saksalla saattoi olla.