Syyskuun 5:ntenä kenraalisotamarsalkka ja minä lähdimme länteen
ensimmäiselle matkallemme. Matkustimme Charlevillen kautta, jossa suuri
päämaja vielä oli, Cambraihen Baierin kruununprinssin Rupprechtin
päämajaan.
Charlevillen edustalla tervehti meitä kruununprinssi.
Kenraalisotamarsalkan kunniavartiona oli komppania v. Rohrin
kuuluisasta rynnäkköpataljoonasta. Ensi kerran näin nyt suljetun
rynnäkköpukuisen joukon, päässä teräskypärä, joka oli osoittautunut
niin erinomaisen hyödylliseksi. Meille se itärintamalla oli tuntematon.
Kruununprinssi oli erittäin tyytyväinen siihen, että hyökkäys Verduniä
vastaan oli keskeytetty, siten oli toteutunut, mitä hän jo kauan oli
toivonut. Hän kosketteli sitten muita kysymyksiä ja huomautti
minullekin haluavansa rauhaa; mutta hän ei sanonut minulle, miten se
olisi saatavissa ententelta.
Charlevillessa kenraalisotamarsalkka kohtasi suuren päämajan herrat.
Ylimmän armeijanjohdon jako kahteen ryhmään ja Plessin ja Charlevillen
ylen pitkä välimatka oli kokonaisuuteen vaikuttanut melko
häiritsevästi. Hyvät kaukopuhelin- ja kaukokirjoitus-yhteydet eivät
voineet korvata suullista keskustelua. Olisin mielelläni yhdistänyt
päämajan länteen, en tosin kuitenkaan Charlevilleen, joka oli
epäedullisella paikalla. Belgiassa ja Ranskassa oli Saksan joukkojen
kestettävä taistelun koko raskaus sen leppymättömimmässä muodossa. Halu
olla sitä paikallisesti lähellä oli luonnollinen. Mutta ylimmän
armeijanjohdon täytyi jäädä Plessiin, sotatoimet Romaaniaa vastaan kun
edellyttivät läheistä yhteyttä Teschenissä olevan kenraali v. Conradin
kanssa. Suuri päämaja siirrettiin sen vuoksi itään ja majoitettiin
Plessiin, Kattowitziin ja muihin paikkoihin.
7:nnen aamupäivällä keskustelimme Cambraissa kiivaan kamppailun
riehuessa Sommella. Kaikki olivat näiden ylenmäärin ankarain
taistelujen vaikutuksen alaisina.
Länsirintaman järjestely ei siihen aikaan ollut onnistunut. Armeijain
yhdistäminen armeijaryhmiksi ei vielä ollut kehittynyt kyllin pitkälle.
Kruununprinssi Rupprechtin armeijaryhmä oli syntynyt elokuussa Sommen
taistelun vaikutuksesta. Se käsitti nyt Arrasin edustalla olevan 6:nnen
armeijan, jota kruununprinssi Rupprecht siihen saakka oli itse
komentanut, ja molemmat taisteluarmeijat, 1:sen ja 2:sen armeijan,
joita johtivat kenraalit Fritz v. Below ja v. Gallwitz. Saksan
kruununprinssin armeijaryhmä oli vanhempi; se oli muodostettu Reimsin
luona olevasta 3:nnesta armeijasta, Verdunin edustalla olevasta
5:nnestä, jota kruununprinssi itse johti, ja Lothringissa ja Elsassissa
olevista armeijanosista A ja B. Armeijaryhmämuodostuksen ulkopuolella
olivat 4:s armeija, jota kenraalisotamarsalkka Württembergin herttua
Albrecht johti, sotajoukon oikealla sivustalla ja kenraalieversti v.
Schubertin johtama 7:s armeija molempain armeijaryhmäin välissä.
Muutoksiin ei aluksi ryhdytty, 7:s armeija vain liitettiin
kruununprinssi Rupprechtin johtoon ja pian sen jälkeen muodostettiin
Saksan kruununprinssiä varten erikoinen armeijaryhmäkomento. Ylimmän
armeijanjohdon tarvitsi nyt enää antaa käskyjä vain kolmeen paikkaan.
Länsirintaman järjestelyn täydelliseen uudistukseen oli vasta
taistelulevon jälkeen ryhdyttävä.
4:nnen armeijan esikunnanpäällikkö, kenraali Ilse, ja
kruununprinssi Rupprechtin ja Saksan kruununprinssin armeijaryhmäin
esikunnanpäälliköt, kenraalit v. Kuhl ja v. Lüttwitz, esittivät
yleispiirtein rintamaosainsa olot. Eversti v. Lossberg syvällä
vakavuudellaan ja Bronsart v. Schellendorf vilkkaalla tavallaan
täydensivät kenraali v. Kuhlin esitystä Sommen taistelusta kuvaamalla
sen sisäistä menoa. Tähänastinen alueen menetys ei mielestäni merkinnyt
paljoa, se voitiin vielä kestää, mutta äärettömän tärkeä oli sitä
vastoin kysymys, miten se voitaisiin tulevaisuudessa ehkäistä ja
samalla sen seurauksena ilmenevä voimamme yhä jatkuva heikontuminen.
Minun oli voimasuhteista päästävä selvyyteen samoin kuin siitäkin,
vieläkö taktilliset käsityksemme olivat oikeat. Edellinen oli helppoa,
jälkimmäinen sanomattoman vaikeata. Strateegis-taktillisissa
kysymyksissä mielipiteet törmäsivät yhteen aivan samalla tavalla kuin
kaikissa valtiollisissa ja taloudellisissakin kysymyksissä. Tässä
suhteessa on yhtä vaikeata vaikuttaa vakuuttavasti; ilmiöt todetaan,
mutta perussyyt kielletään. Niitä on sen vuoksi vaikea korjata.
Joukkojen kestävyys on suuri. Niin oli asian laita rauhan aikana, sama
se on sodassa.
Kuva, jonka olin itselleni luonut Verdunin ja Sommen rintaman oloista,
täytyi minun nyt kuulemani perustuksella nähdä vielä melkoista
synkemmissä väreissä. Ainoa valoisa värisävy oli saksalainen sankarius,
joka isänmaan puolesta kärsi vaikeinta, mitä kärsiä saattoi. En voi
toistaa niitä liikuttavia taistelukuvauksia, jotka kuulin; kauneimman,
mitä siitä on julkaistu, on eräs karaistuneen hampurilaisen rykmentin
nuori upseeri kirjoittanut. Siinä on sankariruno suorasanaisessa
muodossa.
Minulle selveni, mitä äärettömiä vaatimuksia uusi toimi asetti
sotamarsalkalle ja minulle ja mitä vaatimuksia me asetimme lännessä
taisteleville joukoille ja niiden johdolle heikontaessamme niitä yhä,
jotta kaakossa voisimme ryhtyä hyökkäykseen.
Valtava, lentäjien hyvin ohjaama tykistö oli Sommen luona suunnattomin
ammusmäärin nujertanut ja murskannut tykistömme. Jalkaväkemme
puolustuskyky oli siihen määrään lopussa, että vihollisen
joukkohyökkäys onnistui. Emme menettäneet vain sielullista
joustavuutta, vaan suuren verenhukan lisäksi menetimme vielä vankeina
melkoisen määrän ja paljon sotatarpeita.
Päällikköjen toiveet keskittyivät siihen vaatimukseen, että oli
kiireimmiten saatava lisää tykistöä, ampumatarpeita, lentäjiä ja
ilmapalloja sekä paremmat mahdollisuudet miehistön vaihtoon hankkimalla
enemmän ja ajoissa vereksiä divisioonia ja muita joukkoja. Näiden
vaatimusten tyydyttäminen kävi helpommaksi sen kautta, että luovuttiin
hyökkäyksestä Verduniä vastaan; meidän täytyi kuitenkin ottaa lukuun,
että siellä edelleenkin menetettäisiin paljon väkeä paljaastaan
paikallisten olojenkin vuoksi. Mahdollistahan oli, että ranskalainen
itse ryhtyi linnoituksesta hyökkäämään. Verdun jäi avoimeksi, voimia
kuluttavaksi mätähaavaksi. Olisi ollut suotavampaa, että asemat olisi
siirretty taapäin suppiloalueella. Verdunin taistelun paikallisista
vaikeuksista minulla ei silloin ollut oikeata käsitystä. Linnoitus
vaati Sommen ohella yhä vakavaa huomiota; siitä huolimatta 5:nnen
armeijan täytyi luovuttaa melkoiset määrät tykistöä ja lentäjiä. Muiden
armeijain suhteen oli meneteltävä häikäilemättömämmin. Niiden tuli
venyttää rintamiaan ja vapauttaa taistelurintamaa varten divisioonia,
tykistöä, lentäjiä ja ilmapalloja. Itsestään selvää on, että sen
johdosta syntyi heikkoja kohtia; siihen saimme tyytyä, jos mieli kyetä
Sommella puolustukseen. Mutta siihen taas oli pakko; selkäpuolella ei
ollut asemia. Ylin armeijanjohto saattoi lisäksi turvautua muutamiin
uusiin divisiooniin, jotka vähitellen valmistuivat.
Tykistö- ja ilmataistelusuhteiden täytyi vähitellen käydä rintamalla
suotuisammiksi, kun annetut määräykset oli pantu toimeen; ammuskysymys
vain jäi surettavaksi, vaikka riistätinkin toisilta rintamilta
ampumatarpeita.
Jos divisioonain toimittamista edistettiin, näytti käyvän mahdolliseksi
vähitellen saada Rupprechtin armeijaryhmän olot sille kannalle, ettei
sen enää tarvinnut elää vain kädestä suuhun. Siinä tapauksessa saattoi
toivoa, että divisioonia vapautettaessa ja rintamalle tuotaessa niiden
pysyvä jaoitus voisi säilyä. Tähän minun täytyi armeijan sisäisen
rakenteen ja joukkojen säästämisen vuoksi panna mitä suurin paino.
Asiain nykyisellä kannalla kärsi huolenpito sekä miehistä että
hevosista haittaa. Kun ylin armeijanjohto oli tehnyt voitavansa, vaadin
kaikella ankaruudella, että joukkoyhtymät oli pidettävä koossa. Siihen
saakka se olojen pakosta oli ollut mahdotonta. Voimain erikoisen
lisätuonnin ohella jäi uupuneiden divisioonain vaihtaminen toisiin
pysyväksi välttämättömyydeksi. Sotatoimi-osastollani oli sangen
olennaisena tehtävänä pitää aina saatavissa divisioonia, joita voitiin
käyttää Sommen taistelussa. Se oli sangen vaikea ja vastuunalainen
tehtävä! Joukon tilasta oli oltava hyvin selvillä, ennenkuin voitiin
määrätä, että se oli rauhalliselta rintamanosalta siirrettävä ja
asetettava enemmän tai vähemmän tärkeihin taistelurintaman kohtiin.
Niitä apujoukkoja, jotka taistelun varalle poistettiin jostakin osasta
rintamaa, ei voitu paikalla käyttää toisaalla. Säännölliset tulo- ja
menolähetykset rasittivat jo ylenmäärin ratoja. Nyt oli tämän lisäksi
vielä pantava liikkeelle valtava määrä junia. Siten kului pakostakin
pari-kolme viikkoa, ennenkuin kaikki, mitä nyt oli varattu, todella oli
määräpaikallaan. Mutta siihen mennessä saattoi vihollisen menestys
tehdä tyhjäksi kaikki laskut ja uusia tehtäviä ilmaantua. Kohtalo sai
ratkaista; vihollisellakin oli sanansa sanottavana. Lähinnä tehtiin,
mitä hetken ahdingossa voitiin aikaan saada.
Taktillisella alalla täytyi meille onnistua saada uudelleen etusijalle
tykistötaistelujen hyökkäyksellinen johto, joka ennen rynnäkköä ruhjoo
vihollisen tykistön ja jalkaväen. Tykkien ja ammuksien heikommuuden
vuoksi olimme siitä luopuneet. Sulkutulesta oli tullut luuloteltu
yleislääke. Jalkaväki tahtoi sitä; mutta se on kuitenkin sekoittanut
paljon terveitä käsityksiä. Vaikka sulkutuli olikin teoriassa hyvä,
täytyi sen kuitenkin liiankin usein menettää tehonsa vihollisen
ammuksien myrskysateessa. Turvautuen sulkutuleen jalkaväkemme laiminlöi
liian helposti tehokkaan itsenäisen puolustuksen. Samalla kuin
taisteluun tarvittavien tykkien ja ammusten lukumäärää lisättiin, mikä
oli tykistön tehokkaan käyttämisen välttämätön ehto, oli korkeampien
päällikköjen tehtävänä oleva tulen ohjaus saatava täsmällisemmäksi ja
ilmassa tehtävien havaintojen avulla tähtäys tarkemmaksi. Useiden
muiden upseerien kanssa kannatin tykistötaistelun johtoa
pääasiallisesti divisioonittain korkeampien viranomaisten tarkkain
käskyjen mukaisesti. Tämä tosin synnytti vastustusta, mutta vähitellen
ajatus kuitenkin tunnustettiin oikeaksi. Jokaisen divisioonankomentajan
tuli saada erikoinen korkeampi tykistöupseeri tämän aselajin käyttöä
varten. Tämmöisen viranomaisen puute kävi kipeästi tuntuvaksi.
Tykistö ja lentäjä oli saatava lähemmäksi toisiaan. Lentäjän tuli
mieltyä tulen ohjaamiseen. Taistelu korkealla ilmassa, jota lisäksi
odottivat korkeat kunnianosoitukset ja maininta armeijan
tiedonannoissa, oli innostuttavampaa ja ihanampaa kuin tykkitulen
ohjaus, jossa kaikesta huolimatta oli mahdoton ketään tyydyttää.
Tykkitulen ohjauksen suurta merkitystä voitiin vasta vähitellen ruveta
käsittämään.
Taistelukeinona maassa olevia maaleja vastaan lentokoneet eivät silloin
vielä esiintyneet niin suunnitelmallisesti kuin 1917 ja varsinkin 1918,
mutta jo Sommen taistelussa matalalta lentävät vihollisen lentäjät
vaikuttivat konekivääritulellaan aivan suhdattomasti jalkaväkeemme.
Siihen eivät niinkään olleet syynä veriset tappiot, kuin se tunto, että
vihollinen keksi ja tavoitti semmoisistakin paikoista, missä siihen
saakka oli ollut turvallista. Tämä masentava tunne oli alussa niin
voimakas, että kivääri ja konekivääri useinkin jäivät käyttämättä,
vaikka niiden käyttäminen olisi ollut sangen tarkoituksenmukaista.
Jokaisen taistelun lopullinen ratkaisu riippuu perimmäisenä
jalkaväestä. Olen ollut jalkaväensotilas, olen ollut sitä kaikesta
sielustani ja sanoin pojillenikin: menkää jalkaväkeen! He tekivät niin;
vasta myöhemmin he seurasivat houkutusta ja nousivat monen muun nuoren
miehen keralla ampumahaudoista antautuakseen lentäjän vapaaseen
toimeen. Jalkaväen vanhan ohjesäännön kaunis lause: "Jalkaväki kantaa
taistelun päärasituksen ja sen ovat suurimmat uhrit, sen vuoksi sitä
odottaa suurin kunniakin" on aina pysyvä sotilaallisena totuutena.
Jalkaväen kannettava taakka on valtava, sen on tämäkin sota osoittanut.
Maata paikallaan vihollisen rumputulen alaisena, liassa ja ravassa,
kosteassa ja kylmässä, nälissään ja janoissaan tai kyykkiä yhteen
sullottuina maanalaisissa käytävissä, kuopissa ja kellareissa
vihollisen ylivoimaa odotellen ja nousta varmasta suojasta hyökkäämään
tuhoa tuottavaa vihollista vastaan, katsella kuolemaa silmästä silmään,
on miehen työtä. Se on mahdollista vain siinä tapauksessa, että voimaa
antaa mieskuri, jota kannattaa rakkauden tunne isänmaata kohtaan ja
syvällä sydämessä uinuva velvollisuuden käsky. Se kunnia on suuri.
Mutta suurin palkka on se ylpeä tietoisuus, että on kotimaata palvellut
vielä enemmän kuin muut, oman miehuuden kautta saavutetun voiton tunne.
Kotia jääneet miehet eivät voi kyllin usein pitää tätä mielessään.
Moisen sankariuden edessä niiden tulee vaieten paljastaa päänsä -- ja
olla puhumatta!
Saavutuksia arvosteltaessa ovat kaikki ne tasa-arvoisia, jotka ovat
taistelleet kuten jalkasotilas: pionieerit, ratsuväen ampujat tai
kenttätelegrafistit ansaitsevat saman kunnian. Heihin kaikkiin sopii
vanhan ohjesäännön kaunis lause.
En tällä lausunnolla tahdo vähentää sitä, mitä muut aselajit ovat
aikaan saaneet. Ylin armeijanjohto antoi kaikille samalla huolella ja
samalla kunnioituksella tunnustuksensa, lentäjälläkin on voittajan
mieli, tuo syvää tyydytystä tuottava tunne: tässä mies merkitsee
jotain! Mutta hänen ei tarvitse kestää taistelun repiviä vaikutuksia.
Tykistön täytyi kestää samantapaista kuin jalkaväenkin. Kuta kauemmin
sotaa kesti, sitä suuremmiksi kasvoivat sen tappiot sekä puolustuksessa
että hyökkäyksessä, siitä tuli yhä enemmän taistelun ja rintaman
vankkuuden tuki. Siitä huolimatta ei tykistönkään tarvitse kieltää
vääräksi tuota jalkaväestä sanottua lausetta. Oikeassa se oli
noustessaan sitä käsitystä vastaan, että jalkaväki muka on pääase.
Valitettavasti oli tämä päässyt erehdyksestä pujahtamaan erääseen
tykistöä varten laadittuun ohjesääntöönkin. Pääaseita ei ole. Kullakin
on oikeutuksensa, sillä kaikki ovat tarpeen. Ei tulla toimeen ilman
yhtäkään niistä.
Se mitä Cambraissa sain kuulla jalkaväestämme, sen taktiikasta ja
varustuksista, oli minulle erinomaisen tärkeää. Oli varma, että
jalkaväki taisteli liian ahtaassa, liian jäykästi, se takertui liiaksi
kiinni alueen säilyttämiseen; suuri mieshukka oli siitä seurauksena.
Syvät katetut käytävät ja kellarit muodostuivat usein tuhoisiksi
ihmisansoiksi. Kiväärin käyttäminen oli joutunut unohdukseen,
käsigranaatista oli tullut pääase ja jalkaväen varustus konekivääreillä
ja muilla ampuma-aseilla oli jäänyt paljon jälelle vihollisen
vastaavista toimenpiteistä. Kenraalisotamarsalkka ja minä saatoimme
aluksi vain pyytää, että etumaiset linjat yleensä miehitettäisiin
ohuemmalta, syvät käytävät hävitettäisiin ja luovuttaisiin kaikista
semmoisista kaivannoista ja maakappaleista, joiden jäykkä säilyttäminen
oli merkityksetön yleiselle toiminnalle, mutta tuotti erikoisia
tappioita. Jalkaväen muut opetus- ja varustuskysymykset voitiin vain
vähitellen panna alulle.
Käsigranaattien pääsy etualalle oli johtunut siitä, että ne
kaivantosodassa voitiin heittää turvapaikoista ja näitä hyväksi
käyttäen, jota vastoin kiväärin käyttäminen vaati poistumaan suojan
takaa. Läheltä taisteltaessa omissa aloitteissa ja vihollisen nyt
tehdessä suurhyökkäyksiään, joissa mies äkkiä joutui miestä vastaan,
oli käsigranaatti mukavampi ja tottumattomankin taistelijan helpommin
käytettävä ase kuin kivääri, joka lisäksi helposti likaantui. Tämä oli
ymmärrettävää; mutta jalkaväen tuli kyetä omin voimin torjumaan
vihollinen päältään ja taistelemaan sitä vastaan matkan päästä. Jos
taisteltiin vain mies miestä vastaan, kävi vihollisen miesluku helposti
ratkaisevaksi.
Jalkamies oli granaatin vuoksi unohtanut ampumisen. Sitä oli hänelle
uudelleen opetettava. Hänen täytyi ruveta uudelleen luottamaan
kivääriinsä; sitä varten hänen tuli osata sen käyttöä. Helppo oli tätä
huomauttaa, sanomattoman vaikeata saada tässä todella jotain aikaan.
Täyteväkemme lyhyen palvelusajan vuoksi ei se enää onnistunutkaan, niin
moneen kertaan kuin sitä koetettiinkin. Se olisi ollut mahdollista vain
pitkän perusteellisen harjoituksen avulla rauhan aikana, sillä se saa
ampujan taistelun vaikutuksen alaisena ampumaan koneellisesti.
Vihollisen jalkaväessä oli jo aikoja sitten ihmisen voimaa laajassa
mitassa koneella kohotettu; me sitä vastoin työskentelimme vielä
liiaksi ihmisellä. Meillä oli täysi syy mitä tarkimmin säästää
yksilöjä. Tässäkin oli saatava aikaan perinpohjainen muutos;
konekivääristä oli tehtävä jalkaväen tulivoiman pääase.
Jalkaväkikomppanian tuli saada uudeksi aseeksi kevyt konekivääri, jonka
käyttämiseen se luovutti niin vähän kiväärillisiä miehiä kuin suinkin.
Se konekiväärimme, joka konekiväärikomppanioilla oli, oli siihen liian
raskas.
Voidaksemme aivan pian vahvistaa jalkaväen tulen tehoa ainakin valtavan
sotanäyttämömme polttavimmilla kohdilla, päätimme perustaa erikoisia
konekiväärijoukkoja -- tarkka-ampuja-osastoja. Tähän oli jonkinmoisia
runkoja jo olemassa; ne oli nyt yhdistettävä ja laajennettava.
Miinain- ja granaattien heittäjäin tuli lisäksi vahvistaa jalkaväen
taisteluvoimaa. Kaikkien pikalataus-aseitten valmistusta oli
edistettävä.
Ja vihdoin oli järjestettävä jalkaväen kehittäminen hyökkäysjoukoiksi,
jommoisia sota oli luonut, ja tämäkin tehtävä jalkaväen yhteiseksi
omaisuudeksi. Opetusryhmillä, rynnäkköpataljoonilla, oli suuri arvo ja
ne ovat suuressa määrin vaikuttaneet opetukseen; ne olivat esikuvia,
joita jalkaväki innolla jäljitteli. Kuinka tämän tuli tapahtua, oli
lausuttava sille opetusohjeessa. Sellaista ei vielä ollut olemassa.
Asemain rakentamiseen ja järjestämiseen nähden saatiin Sommen taistelun
tähänastisesta kulusta tärkeitä opetuksia. Etumaisten hautojen syväin
käytäväin sijaan oli tehtävä matalampia kaivantoja. Betoniset
suojakkeet huomattiin yhä arvokkaammiksi, mutta valitettavasti
niiden rakentaminen vaati paljon aikaa. Helposti huomattavat
kaivantolinjat, jotka jokaisessa lentäjän ottamassa valokuvassa
näkyivät hiuksentarkasti, olivat oivallinen maali vihollisen
tykistölle; koko puolustusjärjestelmä oli leveydelleen venytettävä,
höllitettävä ja saatava pinnanmuodostukseen mukautumaan. Suuret taajat
lankaesteet eivät enää suojaa suoneet, vaikka ne lepoaikoina olivatkin
niin viihdyttävät. Vihollisen ammussateessa ne katosivat olemattomiin.
Kevyet rautalanka-aidat, joita oli vaikea huomata, soveltuivat paremmin
taisteluun. Eturinteen asemat, joista jalkaväellä oli laaja ampuma-ala,
vihollinen huomasi helposti. Vihollisen tykistö rummutti ne hajalle ja
omat tykistön vaikutuksen havaitsijat usein vain vaivalla saattoivat
pitää niitä silmällä. Takarinteen asemat, joiden ampuma-ala oli pieni,
ja joita oma tykistö saattoi hyvin silmällä pitää, voitiin säilyttää.
Suurtaistelussa oli niille annettava etusija.
Tykistön havaintomahdollisuuden ratkaiseva arvo ja samalla
välttämättömyys asemaa valittaessa ottaa se ensi sijassa huomioon, oli
käynyt sangen ilmeiseksi.
Tähänkin suuntaan oli siis kehitettävä; paljon oli muuttunut, jopa
kääntynyt kerrassaan päinvastaiseksi!
Kaikkia näitä kysymyksiä oli Cambrain keskustelussa vain kosketeltu.
Yleensä minä sain vain vaikutuksia, jotka kuitenkin osoittivat, kuinka
välttämätöntä oli antaa taistelumenetelmille uusia muotoja ja kuinka
armeija halusi, että sitä taktiikan ja varustuksen puolesta
kehitettäisiin. Idässä olimme pääasiassa taistelleet vanhan taktiikan
mukaan, jonka olimme rauhan aikana oppineet, ja sen mukaan joukkomme
kehittäneet; täällä oli vastassamme uusia ilmiöitä, joiden huomioon
ottaminen oli velvollisuuteni.
Olen aina erikoisen mielelläni pohtinut kaikkia taktillisia ja
varustusasioita ja ne kuuluivatkin tehtäviini, kun olin Berliinissä
suuressa yleisesikunnassa. Koetin jo silloin saada aikaan paljon
semmoista, mikä nyt oli käynyt polttavaksi. Kuten jo ennakolta saattoi
helposti arvata, olivat ne nyt, kun armeija seisoi vihollista vastassa,
tulleet sen elinkysymyksiksi, niille ei voinut suoda liian suurta
huomiota. Tämä vastuunalaisuus armeijaa kohtaan oli erikoisen painava.
Vaikka minun toiselta puolen täytyikin vaatia sotaan väkeä, oli minulla
toisaalta inhimillisesti ihanampi velvollisuus säilyttää isänmaamme
ihmishenkiä.
Tämä sai minun miettimään kannettavia suojapanssareita. Niitä
jaettiinkin joukoille. Ne eivät kuitenkaan saavuttaneet suosiota, ne
kun olivat liian raskaat.
Cambrain keskustelu oli ollut hyödyksi. Syvän vaikutuksen teki näiden
kokoontuneiden päällikköjen ja esikunnanpäällikköjen hiljainen suuruus.
Lähes kaksi vuotta he olivat nyt lännessä pitäneet puoliaan suurissa
torjuntataisteluissa, sillä välin kuin kenraalisotamarsalkka ja minä
olimme idässä saattaneet voittaa rohkeita hyökkäystaisteluita. Yhä
vahvemmaksi kävi mielipiteeni, että valtakunnan hallitus oli saatava
sodalle antamaan, mitä sodalle kuului. Ihmiset, sotatarpeet ja
sielullinen voima olivat armeijalle elinkysymyksiä. Kuta kauemman sotaa
kesti, sitä pakottavampana täytyi tämän tulla näkyviin. Kuta enemmän
armeija vaati, sitä enemmän tuli kotimaankin antaa, sitä suuremmaksi
kävi valtakunnan hallituksen ja etenkin Preussin sotaministeriön
tehtävä.
Keskustelun jälkeen kutsuttiin meidät aterialle Baierin kruununprinssin
luo. Hän oli sotamies velvollisuudentunnosta. Hänen taipumuksensa eivät
olleet sotilaalliset. Suurella vakavuudella hän hoiti korkeata
sotilaallista tointaan ja sen tehtäviä ja onkin oivallisten
yleisesikunnanpäällikköjensä tukemana -- alussa baierilaisen kenraali
Krafft v. Dellmensingenin ja nyt kenraali v. Kuhlin -- täyttänyt ne
suuret vaatimukset, jotka ylipäällikölle on asetettava. Samoin kuin
Saksan kannatti Baierinkin kruununprinssi sodan lopettamista ilman
minkäänlaista voittoa, mutta suostuisiko entente siihen, sitä ei
hänkään tiennyt. Suhteeni Baierin kruununprinssiin oli aina hyvä.
Württembergin herttua Albrecht, 4:nnen armeijan ylipäällikkö, joka
niinikään oli läsnä, on jyrkempi sotilasluonne kuin molemmat
kruununprinssit. Minulla on ollut harvoin ilo häntä tavata, mutta
erikoisen mielelläni muistelen herätteistä rikasta keskusteluani hänen
kanssaan. Hän oli persoonallisuus.
Iltapäivällä lähdimme Cambraista paluumatkalle Belgian kautta.
Kenraalikuvernööri v. Bissing matkusti jonkun matkaa kerallamme.
Sovimme hänen kanssaan, että miehitysjoukkojamme Belgiassa
vähennettäisiin; pian tapahtuva joukkojen venyttäminen useissa kohdin
länsirintamaa kehoitti pistämään sinne tänne väliin nostoväkijoukkoja.
Samoin pyysimme häntä auttamaan, kun ryhdyttiin toteuttamaan aiottua
sotatarpeiden hankintaa.
Seuraavana iltapäivänä keskustelin tästä asiasta matkalla herrain
Duisbergin ja Krupp v. Bohlen u. Halbachin kanssa. Olin pyytänyt heitä
tulemaan junalle. Raaka-ainetilanteeseemme nähden he pitivät
sotatarpeittemme lisäystä aivan mahdollisena, kunhan vain
työmieskysymys saataisiin ratkaistuksi.
9:nnen aamulla saavuimme jälleen Plessiin. Olin nyt perehtynyt asemaani
ja tunsin työmaani. Valtava oli se toimiala, joka oli äkkiä minulle
avautunut ja joka minulta vaati paljon semmoista, mikä tähän saakka oli
ollut minulle aivan outoa. Minun täytyi tunkeutua syvälle sodankäynnin
koneistoon ja kotimaan elämään, suuriin ja pieniin seikkoihin, ja
samalla myös olla selvillä suurien maailmankysymysten probleemeista.
Entiset virkahuoneet -- eräässä ruhtinaallisen linnan
siipirakennuksessa -- olivat käyneet liian ahtaiksi; uudet huoneet
sisustettiin ruhtinas Plessin hallintorakennukseen. Muutimme herra
Nassen, Plessin ruhtinaan omaisuuden hoitajan taloon. Säännöllinen työ
alkoi.