Hänen Majesteettinsa Keisari oli ylin sotaherra. Hänelle kuului
armeijan ja laivaston korkein komentovalta. Armeijain ja laivaston
ylipäälliköt olivat hänen alaisiaan.
Toimivan armeijan yleisesikunnan päällikkö johti sotatoimia
itsenäisesti Hänen Majesteettinsa tahdosta; ratkaiseviin päätöksiin
vaadittiin keisarin hyväksyminen. Komentovaltaa hänellä ei ollut.
Keisari siis oli ylimmän armeijanjohdon päämies. Kun muistelmissani
käytän tätä nimitystä ahtaammassa, toimivan armeijan yleisesikunnan
merkityksessä, noudatan yleistä, vaikka tosin erehdyttävää
kielenkäyttöä.
Amiraaliesikunnan päällikkö oli merisodan johdon edustajana
samanarvoinen kuin toimivan armeijan yleisesikunnan päällikkö.
Merisodan käyntiin nähden hänellä oli samat oikeudet ja velvollisuudet
kuin tälläkin. Yleisesikunnan ja amiraaliesikunnan yhteistyö on aina
sujunut hyvin.
Brüsselin ja Varsovan kenraalikuvernöörit kuuluivat suoraan keisarin
käskyvallan alle ja politiikkaansa nähden ne olivat riippuvaiset
valtiokanslerista. Sotilaallisissa asioissa ne noudattivat ylimmän
armeijanjohdon toivomuksia -- kerrankin oli Hänen Majesteettinsa käsky
tarpeen, kun oli Varsovan kenraalikuvernöörin alueelta saatava hevosia.
Muu vallattu alue oli kenraalimajoitusmestarin ja samalla ylimmän
armeijanjohdonkin vaikutuksen alainen. Tämän alueen varsinaisia
valtiaita olivat armeijan-ylikomennot.
Preussin, Baierin, Saksin ja Württembergin sotaministeriöt olivat
meidän kanssamme tasa-arvoisia. Niiden edustajat olivat suuressa
päämajassa, liittovaltioitten ministeriöiden puolesta olivat
edustajoita asianomaisten miehistöjen sotilasvaltuutetut. Baierin
edustajat vaihtuivat usein. Viimeiset olivat kenraali v. Hartz ja hänen
jälkeensä kenraali Köberle. Saksia ja Württembergiä edustivat kenraalit
v. Eulitz ja Graevenitz, jonka sijaan myöhemmin tuli everstiluutnantti
Holland. Nämä herrat huolehtivat samalla ylimmän armeijanjohdon luona
miehistöjensä eduista. Selvää on, ettei Saksankaan armeijassa voitu
välttää miehistöjen välistä kateutta. Jos syntyi vaikeuksia paikassa
tai toisessa, saattoi kontingentti joskus vierittää syyn toisen
niskoille. Toisen kerran sen mieshukka oli ollut liian suuri, toisen
kerran sillä muka oli ollut liian vähän toimintatilaisuutta.
Henkilökysymyksiäkin oli sotilasvaltuutettujen kanssa harkittava.
Näiden herrain yhteistyö ylimmän armeijanjohdon kanssa sujui hyvin.
Heidän on täytynyt varmaan saada minusta se käsitys, että minä otin
puolueettomasti huomioon heidän etunsa. En ole koskaan tehnyt
eroa näiden neljän kontingentin välillä. Kaikki ne täyttivät
velvollisuutensa, itsekussakin oli sekä hyviä että heikompia
divisioonia; vain Württembergillä oli pelkästään hyviä. Sama
tunnustus voidaan antaa Badeninkin divisioonille, vaikka ne eivät
muodostaneetkaan omaa kontingenttia. Eriheimoisuudesta huolimatta
armeija pysyi lujasti koossa. Vasta pitkällisen hajoittavan työn
onnistui saada aikaan jonkinlaista ristiriitaa Baierin ja Preussin
joukkojen välillä. Mutta korkeampi upseeri pysyi tästäkin vapaana.
Preussin sotaministeriön edustaja oli majuri Stieler v. Heydekampf;
lämpimällä antaumuksella hän otti osaa moniin huoliini.
Sotaministeriöt täyttivät vaatimuksemme monella alalla. Ne olivat
minulle uskollisia apulaisia. Semmoisissa asioissa kyllä, joissa sodan
pakko kouraisi syvään kansan sisäiseen elämään, eivät asianomaiset
miehet voineet vapautua kotimaassa puhaltavasta hengestä, he eivät
voittaneet sitä, vaan alistuivat sen alaisiksi eivätkä sen johdosta
tuoneet armeijalle sitä, mitä se niin pakottavasti tarvitsi.
Sijaisina toimivien komentavain kenraalien kanssa olen ollut
tekemisissä vain isänmaallisen opetustoimen johdosta. He eivät
ylimmältä armeijanjohdolta saaneet minkäänlaisia ohjeita. Piiritystilaa
koskevan lain nojalla he olivat täydelleen itsenäisiä ja kuuluivat
sotaministeriöittensä alle, kun valtiopäivät syksyllä 1916 olivat
perustaneet sotilas-ylikomentajan viran; Baierissa oli laita jo ennen
ollut näin.
Preussin sotaministerillä tuli näin ollen olemaan suuri merkitys sodan
voitokkaaseen päätökseen nähden. Hänen vastuunalaisuutensa oli kasvanut
entistä suuremmaksi, hänen tuli nyt kaikella voimallaan vaikuttaa
valtiokansleriin ja saada hänet toimimaan kansan hengen vahvistamiseksi
kotimaassa, jotta armeijan henki ei huonontuisi, ja vielä hänen piti
alueellaan teroittaa mieliin valtiojärjestyksen säilyttämistä, jos sitä
yritettäisiin järkyttää. Tätä odotti armeija Preussin sotaministeriltä.
Komentavain kenraalien sijaisten asema menetti merkitystään
valtakunnanjohdon kannan ja sotilas-ylipäällikköä koskevan lain
johdosta. Se olikin tämän lain tarkoitus, ensi sijassa se juuri
kohdistui heitä ja heidän toimintaansa vastaan. Epäilemättä kirjavuus
yhdistyslain tulkitsemisessa ja sensuurin käyttämisessä ja monessa
muussa asiassa olikin paha ja omiaan synnyttämään sekaannusta. Parempi
olisi ollut, jos hallitusvallalla olisi ollut yhdenmukainen luja
käsitys. Tätä kuitenkin puuttui eikä sotaministerikään saanut sitä
aikaan. Kuta enemmän valtiokansleri myöntyi puolueiden vaatimuksiin,
sitä enemmän epävarmuus levisi Berliinistä maaseudullekin. Komentavain
kenraalien sijaisten itsenäinen toiminta lakkasi yhä enemmän. Laki,
joka perusti sotilas-ylipäällikön toimen ja joka olisi saattanut olla
hyvä, kävi vaikutuksiltaan meille turmiolliseksi.
Sotilaskabinetin päällikkö, joka virassaan oli vastuunalainen vain
keisarille, oli niinikään viranomainen, jonka kanssa ylimmän
armeijanjohdon tuli olla tekemisissä tasa-arvoisuuden pohjalla. Tämä
viranomainen työskenteli vakaasti ja tunnollisesti. Mielipiteensä se
muodosti yksinomaan komentoviranomaisten kertomuksien perusteella.
Armeijanjohtajista ja komentavista kenraaleista se kysyi minunkin
mielipiteitäni. Muutoin eivät henkilöasiat ensinkään kuuluneet
ylimmälle armeijanjohdolle, ainoastaan yleisesikunnan upseereihin
nähden minulle kuului moraalinen vastuunalaisuus, myöskin mitä
ritarimerkkien jakoon tulee. Olisin kovasti suonut, että
sotilaskabinetin johdossa olevat miehet olisivat omasta kokemuksestaan
tunteneet tarkoin sodan ja voineet arvostella upseerikunnan tarpeita.
Nyt se työskenteli liiaksi rauhanaikuisten kaavojen mukaan eikä
riittävästi asettanut esiin lujia luonteita.
Ritarimerkki-kysymykset, joiden merkitystä armeijalle ei ole arvattava
liian vähäiseksi, kuuluivat sotilaskabinetin päällikön ratkaistaviin.
Niihinkin nähden hän piti johtonaan armeijan-ylikomentojen esityksiä.
Valitettavasti viipyi liian kauan, ennenkuin ehdokkaat saivat
ritarimerkkinsä. Pitkien ponnistuksien jälkeen onnistui ylimmän
armeijanjohdon painostuksellaan saada haavoitettujen kunniamerkki
hyväksytyksi.
Siirtomaasodan johto oli valtakunnan siirtomaaviraston valtiosihteerin
käsissä. Hänen ja yleisesikunnan välillä ei rauhankaan aikana ollut
läheistä yhteyttä siirtomaiden sotatoimiin nähden. Kenraali kreivi v.
Schlieffen oli vasta 1904 erikoisella käskyllä saanut toimekseen
sotatoimien johdon Lounais-Afrikassa. Valtakunnan siirtomaavirasto ei
ole pitänyt riittävää huolta siirtomaiden puolustuskyvystä. Hyötyä,
jonka Ranska sai siirtomaa-alueiltaan sodankäynnilleen, ei voida kyllin
korkeaksi arvata. Se käytti varsinkin kesällä 1918 sotaan suuressa
määrin tummaihoisia. Sitä me emme tietysti olisi tehneet missään
tapauksessa, mutta paremmin olisimme voineet käyttää siirtomaitamme
hyödyksemme. Itä-Afrikan saksalainen sankarijoukko kykeni vetämään
vastaansa voimallisen vihollisen. Tätä ei voitu käyttää Turkkia
vastaan, vaan tänne täytyi varmaankin osaksi lähettää toisia joukkoja,
jotka lopulta säästyivät länsirintamalta. Mielenkiinnolla olen
seurannut siirtomaasotaa ja minua hämmästytti, ettei Lounais-Afrikassa
toimittu tarmokkaammin. Sen ei olisi tarvinnut kukistua niin nopeasti.
En näe syytä, mistä se johtui. Kotimaan vähäinen huolenpito
siirtomaittemme puolustuskyvystä ei voinut olla ainoa syy.
Itä-Afrikassa kenraali v. Lettow-Vorbeck piti syksyllä 1917 puoliaan
Rufidjin ja Rovuman välillä ja myöhemmin portugalilaisella alueella
aina sodan loppuun saakka. Loistava esimerkki saksalaisesta urheudesta
vieraassa maanosassa.
Ylin armeijanjohto ja valtiokansleri olivat tasa-arvoiset. Niidenkin
yhteisenä huippuna oli Hänen Majesteettinsa. Yhteytemme valtakunnan
hallituksen kanssa kävi piankin sangen vilkkaaksi, vaikka tosin sangen
masentavaksi. Hallitukselle tekemämme ilmoitukset siitä, mitä
sodankäynti ehdottomasti odotti siltä, jotta Saksan kansa kykenisi
voittamaan, eivät saaneet tarpeellista vastakaikua.
Sotilaallisten etujen edustus kaikissa ulkopoliittisissa kysymyksissä
sodan aikana ja rauhan solmimista varten tuotti myös monta kosketus- ja
samalla hankauskohtaakin.
Berliinissä oleva hallituskoneisto teki ylenmäärin kömpelön
vaikutuksen.
Jaostot työskentelivät liiaksi paljon rinnakkain ilman vähintäkään
keskinäistä kosketusta; usein vasen käsi ei tiennyt, mitä oikea teki.
Bismarck saattoi saada jaostot onnelliseen yhteistyöhön,
sodanaikaisille valtiokanslereille se ei ollut mahdollista.
Molemminpuolinen yhteys kävi yksinkertaisemmaksi ja paremmaksi, kun
valtiokansleri helmikuusta 1917 alkaen lähetti ylimpään armeijanjohtoon
oman edustajansa, ensimmäisenä alivaltiosihteeri v. Steinin, josta
puhalsi raikas tuulahdus koko ajan, jonka hän oli luonamme. Syksyllä
1917 tuli kreivi Limburg-Stirum luoksemme, mies, jonka tottumukseen ja
runsaihin tietoihin yhtyi lämmin isänmaallinen mieliala. Seurustelu
hänen kanssaan tuotti minulle vilpitöntä iloa. Melkein samasta ajasta
alkaen edusti ylintä armeijanjohtoa valtiokanslerin luona Berliinissä
eversti, myöhemmin kenraali v. Winterfeldt. Hän suoritti vaikean
tehtävänsä antaumuksella ja hienolla älyllä.
Ylimmän armeijanjohdon täytyi lisäksi olla tekemisissä monen muun
valtakunnan viraston ja liikenneasioissa suurten liittovaltioittenkin
hallitusten kanssa. Voimakkaan valtiomahdin puute tuntui kipeästi.
Valtiollinen monimuotoisuutemme kävi tuntuvaksi. Asiaaymmärtävät
korkeammat baierilaiset upseerit lausuivat toivomuksen, että
perustettaisiin valtakunnan-sotaministeriö. Minä en voinut muuta kuin
kannattaa tätä ajatusta ja pyysin heitä kotimaassaan toimimaan sen
puolesta.
Päiväjärjestyksessä on nyt Saksan perustuslain yhtenäiseksi tekeminen.
Tapahtukoon se siten, että se on isänmaallemme uusi kehitysaskel,
älköönkä tällöin unohdettako, mitä Saksa on Preussille ja
liittovalloille velkaa.
Puolueettomissa valtakunnissa olivat ylimmän armeijanjohdon
käytettävinä sotilasattasheet, samoin kuin rauhankin aikana. He
kuuluivat asianomaisen lähettilään alle eivätkä harjoittaneet
politiikkaa. Sotilaallisista asioista he tekivät ilmoituksia suoraan
yleisesikunnalle, jättäen lähettiläälle jäljennöksen. Tämä
menettelymuoto ei tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia. Propagandankin
alalla sotilasattasheet työskentelivät yksissä neuvoin lähettiläiden
kanssa. Siihen kuuluvat ohjeensa he saivat eversti v. Haefteniltä.
Liittolaisvalloissa sotilasattasheilla oli samanlaiset tehtävät. Hekin
pysyivät erillään politiikasta. Etupäässä he olivat Saksan ylimmän
armeijanjohdon yhdysside-upseereina liittolaisarmeijain ylikomennoissa.