Turkin asema oli parantunut ententen joukkojen lähdettyä Gallipolin
niemimaalta. Enver pashalle oli käynyt mahdolliseksi antaa joukkoja
Saksan ylimmän armeijanjohdon käytettäväksi. Hän teki tämän ollen
selvillä siitä, että sota Turkkiin nähden nyt ratkaistaisiin toisilla
sotatantereilla.
Tosin kyllä nämä joukot oli ensin opetettava, vaatetettava ja
varustettava. Siihen kului aikaa. Turkin XV armeijaosasto oli heinäkuun
lopulla ja elokuun alussa viety Galitsiaan, nyt oli yksi ottomaninen
divisioona matkalla Varnan seuduille. Enver otti nämä joukot marsalkka
Liman pashan armeijasta; marsalkan tehtävänä oli vielä Konstantinopolin
ja Vähän Aasian suojeleminen.
Englantilaiset olivat tunkeneet turkkilaiset pois Siinain niemimaalta.
Innokkaasti he parhaillaan rakensivat täysiraiteista rataa ja
vesijohtoa. Heti kun nämä molemmat olivat edistyneet kyllin pitkälle,
saattoi otaksua vihollisen ryhtyvän toimiin Palestiinaa vastaan.
Turkkilaisten voitosta Kut-el-Amaran luona ei ollut mitään seurauksia.
Englantilainen valmisti Bagdadia vastaan uutta yritystä, tällä kertaa
kaikesta päättäen perusteellisesti. Täälläkin oli aikaisemmin tai
myöhemmin odotettavissa uusia sotatoimia.
Kummankin yrityksen täytyi menestyä, jos englantilainen niihin kävi
todella käsiksi, kuten nyt näytti olevan laita. Mutta kuta sitkeämmin
turkkilainen teki vastarintaa, sitä enemmän joukkoja täytyi
englantilaisten siihen käyttää. Sen kautta Turkin armeija sai meillekin
välillisesti mitä suurimman merkityksen. Lännessä asemamme sitä
tuntuvammin keventyi, kuta urhoollisemmin Turkki piti puoliaan
Palestiinassa ja Mesopotamiassa ja kuta enemmän joukkoja Englanti sinne
lähetti päämääränsä saavuttaakseen. Tosin sillä oli Intiassa joukkoja,
joita se ei hevillä voinut kuljettaa Ranskaan. Tämän voiman käyttäminen
Aasian puoleista Turkkia vastaan ei hyödyttänyt asemaamme lännessä.
Mutta lisäsihän kuitenkin sekin brittien sotilaallisia ponnistuksia.
Turkkilaisten yritykset Persiassa Hamadanin suunnalla olivat episodeja,
joilla ei sodankäyntiin nähden ollut merkitystä.
Vähän Aasian itäosissa, Trapezuntin--Erzingjanin--Mushin linjan
länsi- ja eteläpuolella, seisoivat venäläiset ja turkkilaiset
vastakkain tekemättä toisilleen mitään. Kummankin armeijan lukumäärä
näyttää vähentyneen aivan erinomaisen paljon. En ole koskaan päässyt
selville siitä, paljonko turkkilaisia siellä oikeastaan oli. Ei luultu
Venäjän enää tekevän suuria hyökkäyksiä, Venäjällekin oli tämä
sotanäyttämö siksi hankala.
Turkin armeija oli lopen kulunut. Sekään ei vielä ollut toipunut
Balkanin sodasta, kun sen jo täytyi lähteä uuteen sotaan. Sen mieshukka
oli taistelujen ja tautien johdosta edelleenkin suuri. Hyvä urhoollinen
anatolialainen katosi armeijasta. Epäluotettava arabialainen täyteväki
sai yhä enemmän sijaa varsinkin Mesopotamiassa ja Palestiinassa.
Joukkoja ei enää voitu saada täysilukuisiksi, niiden muonanhankinta
oli huono, varustus vielä huonompi. Kunnollisten upseerien puute
varsinkin oli tuntuva. Arvovaltaansa turvautuen koetti Liman pasha
divisioonistaan muodostaa yhä uudelleen kunnollisia joukkoja. Mikä oli
mahdollista, sen hän sai aikaan. Jos turkkilaiset hänen käsistään taas
joutuivat saksalaisen ylikomennon alaisiksi, kuten Galitsiaan tai
Romaaniaa vastaan, taistelivat ne jotakuinkin, jopa hyvinkin, mutta jos
ne joutuivat turkkilaiseen johtoon, unohtivat ne sangen pian, mitä
saksalainen vakavuus oli pannut päähän.
Paitsi rahoja Turkki sai meiltä upseereja ja teknillisiä työkuntia sekä
sotatarpeita, näitä niin paljon kuin Konstantinopoliin meneväin junain
kovin rajoitettu luku salli lähettää. Liman pashan divisioonat voitiin
siellä varustaa. Sotatarpeiden kuljetus edelleen Palestiinassa ja
Mesopotamiassa tai Kaukaasian rintamalla oleville joukoille oli niin
rajoitettu, että niille voitiin hankkia vain mitä niukimmat
varustukset. Nämä vähäiset joukot menettivät sen kautta yhä enemmän
merkitystään. Turkin ratain kuljetuskykyä koetimme parantaa
lähettämällä liikennekalustoa ja teknillistä henkilökuntaa.
Turkin hallituksen kanta muita kansallisuuksia kohtaan pysyi jyrkkänä.
Huolimatta kehoituksistani ei Turkki ryhtynyt vakaviin toimiin entisen
araabilaispolitiikkansa muuttamiseksi. Ehkä jo olikin liian myöhä.
Englannin raha teki loput. Araabialaiset kääntyivät yhä jyrkemmin
Turkkia vastaan. Ihme oli, että Turkki melkein sodan loppuun saakka
piti puoliaan Hedshasin radalla ja Medinassa.
Enverkin saapui jo syyskuun alussa Plessiin. Hän oli suurisuuntainen
mies ja teki harvinaisen vaikutuksen. Hän oli Saksan uskollinen ystävä.
Lämmin myötätunto yhdisti minut häneen. Sodankäyntiin nähden hänellä
oli sotilaallista ymmärrystä. Mutta häneltä puuttui perustaa ja
työaseet; samoin kouluutus. Hänen suuret sotilaalliset lahjansa eivät
päässeet oikeuksiinsa. Turkkilaisten joukkojen lähettäminen Galitsiaan
ja Romaaniaa vastaan johtui hänen oikeasta sotilaallisesta tunteestaan.
Toiselta puolen hän vaati sotatarpeita semmoiset määrät, että niitä
olisi ollut aivan mahdoton toimittaa perille. Suurin osa Sofian
kautta Turkkiin menevistä junista käytettiin hiilen kuljetukseen
Ylä-Schlesiasta Konstantinopoliin. Pyysin Enveriä, pyysin Talaatia,
joka oli sangen huomattava mies, ja muita turkkilaisia viranomaisia,
jotka kävivät luonamme, jos kuinka moneen kertaan edistämään
hiilenkaivamista, joka näytti täysin mahdolliselta. Siten he olisivat
saaneet tilaa sotatarpeiden kuljetukselle. Olen heidän kanssaan
keskustellut rautateiden suuresta merkityksestä sodankäynnille ja
osoittanut, kuinka Turkki voisi auttaa itseään. Osakseni ei tullut
paljoa ymmärtämystä, ainakaan ei neuvojani otettu varteen. Mutta siitä
huolimatta yhä vain vaadittiin, vaikkei voinutkaan olla näkemättä,
ettei vaatimuksia otettaisi varteen. Turkki ei puolestaan tehnyt
todellisuudessa mitään vuorikaivostensa ja rautateittänsä hyväksi.
Konstantinopolissa valta oli lujasti nuorturkkilaisten käsissä.
Väestö pysyi syrjässä.
Turkin tila ei minun ryhtyessäni toimeeni suinkaan näyttänyt
ilahduttavalta, minun täytyi huolella ajatella Mesopotamiaa ja
Palestiinaa.