Länsirintamalla oli Verdunin taistelu laimenemassa; Sommen taistelulla
ei entente heinäkuun alussa voinut murtaa rintamaamme, kuten se oli
toivonut. Vuoden 1916 toista uuvutustaistelua taisteltiin näistä
päivistä alkaen Sommen kahden puolen kuulumattoman katkerasti ja
toisiaan hellittämättä seuraavilla tappeluilla.
Verdun maksoi meille sangen paljon verta. Hyökkääväin joukkojemme asema
oli käynyt yhä epäedullisemmaksi. Kuta enemmän ne pääsivät etenemään,
sitä syvemmälle ne joutuivat suppilokentän sisään ja kuluttivat
voimiaan taistelujen ohella jo pelkästään silläkin, että ne olivat
moisessa paikassa ja että tarveaineiden tuonti pitkäin uhanalaisten
välimatkain päästä oli vaikeata, jota vastoin linnoitusten läheisyys
antoi ranskalaiselle tukea. Voimia kuluttaen hyökkäys yhä laahusti
eteenpäin. Joukkoja, jotka tämän linnoituksen edessä olivat niin paljon
aikaan saaneet, kammotti suppilokentän kynnyksellä. Johtoakin koko
yritys epäilytti. Saksan kruununprinssi oli jo sangen varhain
kannattanut hyökkäyksen keskeyttämistä.
Ryhtyessään Sommen taisteluun ententellä oli suunnaton ylivoima maalla
ja ilmassa. Ylimmälle armeijanjohdolle se alussa oli yllätys. Se
kuljetti nopeasti kokoon voimia, mutta sen ei onnistunut lähimainkaan
tasoittaa vihollisen ylivoimaa tykistöön, sotatarpeihin ja lentäjiin
nähden. Entente oli tunkeutunut yhä syvemmälle saksalaisten linjoihin.
Olimme menettäneet paljon ihmisiä ja kalustoa. Siihen aikaan
etumaisissa haudoissa vielä pidettiin taajassa väkeä. Vihollisen
pommittaessa täyttyivät katetut käytävät ja kellarit. Rumputulen
suojassa hyökkäävä vihollinen pääsi sukkelammin hautoihin ja kyliin
kuin miehistö kömpimään esiin maanalaisista piiloistaan. Siitä usein
oli seurauksena, että miehiämme joutui vangiksi. Ruumiillisen ja
sielullisen voiman kulutus oli suunnaton, divisioonat saattoivat jäädä
asemilleen vain muutamaksi päiväksi. Niitä oli taajaan vaihdettava,
jotta ne saattoivat levollisella rintaman osalla virkistyä. Mahdotonta
oli jättää niitä reserviksi, siihen meillä ei ollut riittävästi voimia.
Yhä pienemmäksi kävi niiden divisioonain luku, mitä meillä oli varalla.
Tykistön vähyyden vuoksi se oli divisioonaa vaihdettaessa aluksi
jätettävä paikoilleen. Niiden divisioonain, jotka päästettiin
taistelusta, täytyi nyt vuorostaan jättää patterinsa toistaiseksi
entisiin asemiinsa ja tulla tykistöttä taistelurintaman taa. Siitä oli
seurauksena että joukot sekaantuivat pahoin. Länsirintamalla
muodostettiin parhaillaan uusia divisioonia. Tähän suuntaan oli jo
tehty niin paljon kuin suinkin, mutta kaikki oli vielä keskeneräistä.
Ampumatarpeet kävivät yhä niukemmiksi. Ylin armeijanjohto sai niitä
sotaministeriöltä ammusjunilla. Olen itse joka päivä jakanut ne
armeijain kesken. Minulle ilmoitettiin, mitä ne tarvitsivat, ja tiesin,
mitä saatoin antaa. Se oli suunnattoman surullinen ja inhimillisestikin
tuskallinen tehtävä.
Länsirintamalla olot olivat siihen määrään kireät, etten ollut osannut
aavistaakaan, vaikka en niiden kireydestä edes vielä ollut täydelleen
selvillä. Se oli hyvä. Tärkeä päätöksemme ottaa ankaraa taistelua
taistelevalta länsirintamalta vieläkin divisioonia ja lähettää ne
itään, palauttaaksemme siellä aseman hyökkäyskannalle ja antaaksemme
Romaanialle ratkaisevan iskun, olisi muutoin käynyt liian vaikeaksi.
Kenraalisotamarsalkka ja minä aioimme lähteä länteen niin pian kuin
mahdollista perehtyäksemme oloihin itse paikalla. Tehtävämme oli
järjestää puolustus jäykemmäksi ja auttaa. Sitä ennen varustettiin
kuitenkin vielä divisioonat Romaaniaa vastaan ja Hänen Majesteetiltaan
hankittiin paljon merkitsevä käsky lakkauttaa hyökkäys Verduniä
vastaan. Tämä oikeastaan olisi pitänyt keskeyttää heti, kun se sai
uuvutustaistelun luonteen. Saavutukset eivät enää olleet sopusoinnussa
tappioitten kanssa. Puolustuskannalla meidän tietysti täytyi kestää
uuvutustaistelu, kun meidät siihen pakotettiin. Italiankin rajalla
asema oli huonontunut. Pohjoisessa itävalta-unkarilaiset joukot olivat
jo heinäkuussa perääntyneet Asigon--Arsieron pohjoispuolella oleville
kukkuloille ja elokuussa niiden oli uuden Isonzon-hyökkäyksen johdosta
täytynyt luopua kauan puolustamistaan asemista. Görz ja osa sen
eteläpuolella olevaa Doberdon karstilaisylänköä olivat joutuneet
italialaisten käsiin. Täälläkin Itävalta-Unkarin armeijan taisteluvoima
ja taistelutahto oli vähentynyt. Kenraali v. Conrad, jonka näimme jo
ensi päivinä, sanoi armeijan nyt jo 1 1/2 vuotta suojelleen rajaa ja
tekevän sen edelleenkin. Enempää hän ei voinut sanoa. Kovin lohdullista
ei tämä itsessään ollut.
Kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopold oli ottanut johtoonsa
saksalaisen itärintaman, everstiluutnantti Hoffmannin olin pyytänyt
seuraajakseni entiseen toimeeni; minä tiesin, että silloin työtä
jatkettaisiin totuttuun tapaan. Sen armeijaryhmän, joka prinssillä oli
tähän saakka ollut, sai kenraali v. Woyrsch, joka piti samalla
entisenkin armeijansa. Jonkinlaisella levollisuuden tunteella odotimme
taisteluiden jatkumista idässä, vaikkei jännitys varsinkaan Linsingenin
armeijaryhmän kohdalla vielä ollut likimainkaan ohi.
Arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmän peräytyminen ei vielä ollut
pysähtynyt. Meidän täytyi olla valmiina uusiin peräytymisiin.
Romaanian sodanjulistuksen jälkeen Karpaatit saivat uuden merkityksen.
Eteläisen siipemme kiertämisen ei enää tarvinnut tapahtua Dnjestrin ja
Moldaun välitse, siihen tarjosi nyt koko Romaania leveän lähtökohdan ja
se voitiin tehdä erinomaisen tehokkaaksi.
Itävalta-Unkari ei ollut rauhan enempää kuin sodankaan aikana tehnyt
mitään oikean sivustansa ja Siebenbürgenin suojelemiseksi.
Rautatieverkko oli vajanainen, sen harvojen ratojen kuljetuskyky
erinomaisen pieni. Linnoituksia ei oltu rakennettu sillä perustuksella,
ettei romaanialaisia "ärsytettäisi". Levollisesti oli Itävalta-Unkari
katsellut, kuinka Romaania sitä vastoin rakensi linnoituksia
Siebenbürgenin puolelle aivan rajalle.
Sinne lähetettiin viime hetkessä heikkoja joukkoja ja
kaivostyömiehistäkin muodostettiin pataljoonia. Mutta kaikkialla näkyi
ammottavia tyhjiä aukkoja. Pohjoisessa kulki venäläisiä, muualla
romaanialaisia joukkoja Moldaun ja Valakian rajan poikki aina Tonavaa
myöten Siebenbürgeniin ja Unkariin. Tärkeät vuorisolat vihollinen sai
miekan iskutta käsiinsä, Kronstadt ja Petroseny kivihiilikaivoksineen
vallattiin jo elokuun 20:ntenä. Hermannstadtiin ilmestyi sangen pian
romaanialaisia patrulleja. Vihollinen valloitti Orsowan. Jos
romaanialaiset saivat estämättä jatkaa marssiaan, joutui arkkiherttua
Kaarlen armeijaryhmä täydelleen kierrokseen ja tie Unkarin sydämeen ja
Balkanin-yhteyksiämme vastaan oli vapaa. Se olisi ollut loppumme.
Meidän täytyi nyt ryhtyä siihen vaikeaan tehtävään, että lännessä ja
idässä puolustimme rintamiamme kaikkia vihollisen hyökkäyksiä vastaan,
samalla vahvistimme arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmää ja vielä
lähetimme Romaaniaa vastaan siksi paljon joukkoja, että ne sekä
takasivat puolustuksen että sallivat ryhtyä hyökkäämäänkin. Tämän työn
suoritus tuotti sitä enemmän huolta, kun arkkiherttua Kaarlen
armeijaryhmä tarvitsi yhä uusia voimia, jotka oikeastaan olisivat
olleet vietävät Siebenbürgeniin. Ylimmän armeijanjohdon täytyi tyytyä
vapauttamaan muualta yhä enemmän divisioonia. Marssi Romaaniaa vastaan
viivästyi. Länsirintamalta ei voitu enää mitään ottaa. Itärintaman
ylipäällikköä käskettiin heikosti miehitetyiltä asemiltaan monin
paikoin luovuttamaan joukko-osastoja ja kokoamaan niistä uusia
divisioonia. Päätös, että käytämme hyväksemme liikkeiden suoritukseen
nähden edullisempaa asemaamme ja avokentällä käymme Romaanian kimppuun,
oli ainoa kiinnekohta. Kuinka ja koska tämä päätös toteutettaisiin,
sitä oli syyskuun alussa vielä mahdoton nähdä.
Aikeittemme toteuttaminen edellytti, että rintama Karpaattien kahden
puolen vasemmasta oikeaan siipeen saakka oli saatava kiinteään tilaan.
Se oli pitennettävä Siebenbürgeniin osapuilleen Maros-jokea pitkin
Maros Vasarhelyn ylä- ja alapuolelle, samalla kuin me Bulgaariasta,
vaikka tosin heikoilla voimilla, kävisimme romaanialaisten kimppuun,
kuten jo entinen yleisesikunnan päällikkö oli suunnitellut.
Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen oli Serbiaa vastaan tehdyn
sotaretken päätyttyä luovuttanut bulgarilais-makedonialaisen rintaman
ylijohdon Bulgaarian ylimmälle armeijanjohdolle, mutta oli kuitenkin
jäänyt Balkanin niemimaalle. Välien kiristyessä Romaanian
kanssa hän oli ryhtynyt sotavalmistuksiin ja elok. 28:ntena ottanut
käsiinsä Tonavalla ja Dobrudshan rajalla olevain saksalaisten,
itävalta-unkarilaisten, bulgaarilaisten ja osmanilaisten joukkojen
ylikomennon. Mutta käytettävänään hänellä oli vain Orsovan
länsipuolella oleva Itävalta-Unkarin Tonavan-laivasto, vanhaa ja
kokolailla heikkoa bulgaarialaista nostoväkeä Tonavan puolustukseksi,
Rustshukin luona saksalainen, Makedonian saksalaisista joukoista otettu
sekaosasto, jota eversti Bode komensi, bulgaarialainen jalkaväkiosasto
samassa paikassa ja muita niinikään vähäpätöisiä bulgaarialaisia
joukkoja itäänpäin aina Bulgaariasta Dobrudshaan vievään rautatiehen
saakka. Yhtä järeää saksalaista patteria ja yhtä turkkilaista
divisioonaa tuotiin paraikaa kahdella, korkeintaan neljällä junalla
päivässä, enempään Pohjois-Bulgaarian radat eivät kyenneet.
Bulgaarian kanta Romaaniaan oli sangen epäiltävä. Saksa ja Turkki
olivat astuneet liittolaisensa rinnalle paikalla, kun Romaania julisti
sodan Itävalta-Unkaria vastaan, Bulgaaria sitä vastoin suvaitsi tehdä
tämän vasta syysk. 1 p:nä. Se laiminlöi tällöin vaatia aseellisesta
avustaan määrättyjä etuja, kuten koko Dobrudshaa. Tilanne Makedonian
rintamalla sai Bulgaarian silloin noudattamaan jonkinlaista
varovaisuutta.
Välipuheiden mukaan, jotka kenraali v. Falkenhayn oli liittolaisten
kanssa tehnyt, piti kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin johtamillaan
joukoilla kulkea Tonavan yli Bukarestin suuntaan. Kenraali v. Conrad
oli hartaasti suositellut tätä liikettä, hän kun toivoi sen erikoisesti
huojentavan tilannetta Siebenbürgenissä. Seurauksena tästä liikkeestä
olisi ollut kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin heikon armeijan tappio
joko Tonavan pohjoisrannalla taikka romaanialaisten ja venäläisten
tunkeutumisen johdosta Dobrudshan rajan poikki, joka ei siinä
tapauksessa olisi ollut riittävästi suojattu. Kenraalisotamarsalkka
v. Hindenburg ja minä hylkäsimme tämän liikkeen ja kannatimme
kenraalisotamarsalkka v. Mackensenin marssia Dobrudshaan. Täten
torjuttiin samalla parhaiten isku, joka Dobrudshasta käsin olisi voitu
suunnata Bulgaariaa vastaan. Marssi Tonavan yli saattoi tulla
kysymykseen vasta sitten, kun sotatoimet Romaanian armeijaa vastaan
Siebenbürgenissä olivat ennättäneet pitemmälle. Tapaukset osoittivat
sitten, kuinka vaarallinen se sittenkin oli. Kenraali v. Conrad suostui
vain vastahakoisesti suunnittelujen muutokseen, bulgaarialainen sitä
vastoin ilolla; sitä houkutteli Dobrudsha. Enver tietysti suostui
tuumaan.
Kenraalisotamarsalkka v. Mackensen sai tämän mukaiset ohjeet. Vaikka
Pohjois-Romaanian rintamalla kaikki vielä näytti kovin epävarmalta ja
vaaralliselta, kävimme Dobrudshassa hyökkäykseen.