Saavuimme Plessiin elok. 29:ntenä klo 10 aikaan aamulla, ja kenraali v.
Lyncker vastaanotti meidät. Hän ilmoitti, että kenraalisotamarsalkka
oli määrätty toimivan armeijan yleisesikunnan päälliköksi; minusta piti
tulla toinen päällikkö. Minusta tuntui nimitys "ensimmäinen
kenraalimajoitusmestari" tarkoituksenmukaisemmalta. Minun mielipiteeni
mukaan ei yleisesikunnan päälliköitä saanut olla useampia kuin yksi,
mutta minä olin kuitenkin nimenomaan myöntänyt olevani vastuunalainen
kenraalisotamarsalkan rinnalla kaikista päätöksistä, joita tehtiin,
toimenpiteistä, joihin ryhdyttiin. Hänen Majesteettinsa sanoi minut
vastaanottaessaan, että hän toivoi rintamalla vallitsevasta ahdingosta
voitavan pian suoriutua. Samaan suuntaan puhui valtiokansleri, joka oli
näinä päivinä Plessissä saapuvilla. Ajatusta, että olisi saatava aikaan
rauha, hän ei ottanut puheeksi. Mutta varmaan aseman vakavuus toi sen
hänellekin mieleen. Sen toteuttamisen tiellä oli vihollisen tahto.
Asemani oli epäkiitollinen, siitä olin täydelleen tietoinen; minä otin
sen vastaan pyhästi päättäen, etten mitään muuta tekisi enkä
ajattelisi, kuin miten saattaisin sodan voitokkaaseen päätökseen.
Siihen vain olimme kenraalisotamarsalkka ja minä kutsutut. Tehtävä oli
suunnattoman suuri. Vastuunalaisuuden raskas tunne ei hetkeksikään
minua jättänyt. Työala oli minulle osaksi täydelleen uusi ja
erinomaisen monipuolinen, työtaakka vallan tavaton. Raskaampaa taakkaa
ei kohtalo ole vielä koskaan yhtäkkiä pannut yhden kannettavaksi.
Taivuttaen päätäni pyysin Kaikkitietävää Jumalaa antamaan minulle
tehtävääni voimia.
Tilanne, jossa kenraalisotamarsalkka ja minä saimme kutsun armeijan
ylijohtoon, oli äärimmäisen jännitetty. Suuri puolustussotamme, jota
tähän saakka olimme käyneet sodan parhaalla aseella, hyökkäyksellä, oli
muuttunut pelkäksi torjumissodaksi.
Entente oli koonnut kaikki voimansa valtavaan ja otaksumansa mukaan
viimeiseen suureen iskuun, pakottanut meidät vain torjumiskannalle ja
nyt saanut vielä Romaaniankin liittymään puolelleen. Oli odotettavaa,
että se yhä koventaisi hyökkäyksiään länsirintamalla, Italiassa,
Makedoniassa ja Pripjetin eteläpuolella, kun taas Romaanian piti,
venäläisten vahvistamina, hyökätä Siebenbürgeniin itärintamamme
avoimeen oikeaan sivustaan taikka Dobrudshan kautta Bulgaariaan.
Jossain paikassa meidän tuli saada surmanisku. Aasiankin
sotanäyttämöillä voitiin odottaa vihollisen ryhtyvän entistä
vilkkaampaan toimintaan. Olimme joutuneet jättiläistaisteluun, jonka
vertoja ei ole nähty. Ehdottomasti jännittyivät lihakset ja hermot,
tässä oli pelastettava isänmaa mitä suurimmasta vaarasta, kuten olimme
Tannenbergin luona tehneet yksinkertaisemmissa, vaikka yhtä
arveluttavissa oloissa. En tällöin vielä täydelleen käsittänyt, kuinka
suuren taloudellisenkin vaurion Romaanian sodanjulistus meille tuotti.
Syyskuun ratkaisevia sotilaallisia päätöksiä ei tehty tämän painon
vaikutuksesta.
Laadultaan mitä kuulumattomimmilla väkivaltaisilla toimenpiteillä
muusta maailmasta erotettuina Saksa ja sen liittolaiset tässä
ratkaisevassa taistelussa paljaastaan omien apuneuvojensa varaan
jätettyinä puolustautuivat Euroopan suuria sotilasvaltoja vastaan,
joilla oli käytettävinään muun maailman varat. Tilanne oli jäänyt
häilyväksi, kun ensi isku Ranskaa vastaan v. 1914 ei onnistunut. Oli
tapahtunut se, minkä kenraalisotamarsalkka v. Moltke oli aavistuksena
toukokuun 14:ntenä 1890 lausunut julki:
"Kun sota, joka on Damokleen miekan tavoin jo enemmän kuin kymmenen
vuotta riippunut päämme päällä, kun tämä sota kerran puhkeaa, ei sen
pituutta eikä päättymistä ole mahdollinen arvata. Euroopan suurimmat
vallat käyvät silloin toisiaan vastaan taisteluun paremmin
varustettuina kuin milloinkaan ennen; ei ainoatakaan niistä voida
yhdellä tai kahdella sotaretkellä niin täydelleen kukistaa, että ne
myöntäisivät itsensä voitetuiksi, että ne suostuisivat koviin
rauhanehtoihin, etteivät ne uudelleen nousisi, vaikkapa vasta vuoden
kuluttua, taistelua jatkamaan. Siitä voi tulla seitsenvuotinen, vieläpä
kolmikymmenvuotinenkin sota..."
Vihollistemme ääretön ylivoima mitä sotaväen ja sotatarpeiden määrään
tulee, oli käyvä sitä tuntuvammaksi, kuta pitemmälle sota venyi. Meidän
puolellamme molemmat ensimmäiset sotavuodet olivat poistaneet paljon
väkeä riveistä: aseellisen voimamme kukka makasi vihannan nurmen alla.
Mutta armeija oli vielä voimallinen ja vahva ja oli kyennyt pitämään
vihollisista vapaina tai uudelleen vapauttamaan sekä oman isänmaansa
että liittolaistensakin rajat Euroopan sotanäyttämöllä.
Nyt oli vain itärintamalla ollut taantumusta, Itävalta-Unkarin armeijan
taisteluarvo kun oli yhä enemmän rappeutunut. Me olimme pitäneet sitä
pystyssä. Sen tuli meille edelleenkin onnistua, mutta se kysyi uusia
saksalaisia voimia. Itävalta-Unkari kulutti edelleenkin saksalaista
verta ja samalla saksalaista sotatalouttakin. Se tarvitsi varsinkin
kivihiiltä ja rautatieliikennekalustoa. Samanlaiset olivat suhteet
Bulgaariassa ja Turkissakin, vaikkei joukkojen tarve siellä
esiintynytkään niin räikeänä -- rahaa ja sotatarpeita sekä
liikennevälineitä ne sitä vastoin tarvitsivat sitä enemmän. Kaikkialla
Saksan täytyi auttaa, me teimmekin sen; monessa tapauksessa
tarpeellista vastapalvelusta saamatta.
Välillisesti liittolaisemme epäilemättä kyllä huojensivat taakkaamme.
Ilman niitä sota olisi ollut mahdoton. Nekin suorittivat valtavan
osansa, mutta pitivät luonnollisena oikeutenaan esittää meille yhä
uusia vaatimuksia, vaikkeivät niiden teot vetäneetkään meidän
teoillemme vertoja. Kuta kauemmin sotaa kesti, sitä tuntuvammaksi
muodostui neliliitossa liittolaistemme turvautuminen Saksaan. Tämän
sodan koko suunnaton paino lepäsi meidän hartioillamme.
Vihollinen oli sodan alusta lukumäärältään yhä vahvistunut, Italia oli
yhtynyt sotaan, kaikki vallat olivat muodostaneet uusia joukkoja ja
kutsuneet suuret määrät sotaväkeä apukansoistaankin; nyt nousi
Romaaniakin meitä vastaan 750,000-miehisellä voimallaan. Olimme sen
vuoksi hyvin paljon heikommat, vaikka Bulgaaria ja Turkki olivatkin
liittoomme yhtyneet ja vaikka olimmekin yhä uudelleen muodostaneet
uusia joukkoja ja entisiä uusineet. Rintamalla meillä oli noin 6
miljoonaa vihollisen 10 miljoonaa vastassa.
Entente-armeijain varustaminen sotatarpeilla oli kehitetty ennen
kuulumattomiin. Sommen taistelu osoitti päivä päivältä yhä selvemmin,
kuinka paljon vihollinen oli päässyt edelle meistä. Kun vielä otettiin
lukuun ententen viha ja suunnaton sotatahto, nälkä- ja kuristussaarto
ja vihollisen meille niin vaarallinen valhe- ja yllytys-propaganda,
niin kävi selväksi, että voimme ajatella voittoa vain sillä ehdolla,
että Saksa ja sen liittolaiset antoivat väkeä ja taloudellisia voimia,
minkä suinkin saattoivat antaa, ja että joka mies sotaan lähtiessään
kotoaan toi mukanaan lannistumattoman voitontahdon ja sen vakaumuksen,
että armeijan täytyi isänmaan vuoksi voittaa. Sodassa mies kokee
raskainta, mitä ihminen voi kokea, ja siksi tarvitsee hän hädän hetkenä
ehdottomasti tätä kotoa saatua sielullista voimanlisäystä pysyäkseen
lujana rintamalla ja kestääkseen.
Niissä oloissa, joihin kenraalisotamarsalkka ja minä tulimme, me
pidimme koko sodan olemuksesta ja vihollisen tuhoamistahdosta saamamme
käsityksen nojalla välttämättömänä, että kaikki ruumiilliset,
taloudelliset ja siveelliset voimat, mitä isänmaalla suinkin oli,
tulivat käytäntöön. Ylin armeijanjohto esitti valtakunnan hallitukselle
vaatimuksensa, jotka koskivat väkeä, sotatarpeita ja sielullista
voimaa.
liittolaisiimme vaikutimme samaan suuntaan, mikäli voimme.
Itävalta-Unkari oli jo koroittanut nostoväkiasevelvollisuutensa
55:nteen, Turkki asevelvollisuutensa 50:nteen ikävuoteen ja siten
ainakin paperilla käyttänyt ihmisvoimansa viimeiseen saakka.
Näissä oloissa ylimmän armeijanjohdon täytyi enemmän kuin koskaan
ajatella, miten se vallatuista alueista saisi lisävoimia.
Nämä olivat ylimmän armeijanjohdon ratkaisevat tulevaisuuden vekselit.
Amiraaliesikunnan päällikkö vaati ryhtymistä rajoittamattomaan
sukellussotaan, jonka tuli saartoalueella kohdistua puolueettomiinkin
laivoihin. Se oli tehokkain apu, mitä laivasto saattoi antaa armeijalle
sen raskaassa taistelussa. Epätietoista oli, vieläkö vihollisen
sotavoimat toisen kerran antautuisivat taisteluun; yritys, joka
elokuussa tehtiin sen aikaan saamiseksi, jäi tuloksettomaksi.
Vihollisen miinasulut rajoittivat yhä enemmän avomerilaivastomme
liikuntovapautta ja vaikeuttivat sen käyttämistä. Valtiokanslerin
pyynnöstä otettiin kysymys rajoittamattomasta sukellussodasta jo
elokuun 30:ntenä puheeksi. Kenraalisotamarsalkalle ja minulle oli
tärkeätä, ettei laivasto, joka oli puolustuslaitoksemme osa,
kansaintaistelussa ollut suorastaan joutilaana. Armeija ei saanut siltä
riittävästi tukea vielä sen kautta, että se piti Itämeren vapaana ja
että merisotaväki taisteli Flanderissa; ententen laivasto oli sen
sodankäynnille ratkaisevasti apuna. Valitimme mitä syvimmin, ettemme
voineet kannattaa rajatonta sukellussotaa, siitä kun valtiokanslerin
mielestä olisi voinut olla seurauksena, että Hollanti ja Tanska ehkä
olisivat ryhtyneet sotaan; suojaksemme näitä molempia valtoja vastaan
meiltä ei olisi liiennyt ainoatakaan miestä. Ne olisivat voineet
armeijoillaan, joilta tosin puuttui sotakokemusta, marssia Saksaan ja
antaa meille surmaniskun. Meidät olisi voitettu, ennenkuin ne
rajattoman sukellussodan vaikutukset, joita laivasto lupasi, olisivat
tulleet näkyviin.
Mielipiteiden vaihdosta oli kuitenkin seurauksena, että ryhdyimme
uudelleen harkitsemaan rajasuhteitamme Tanskaan ja Hollantiin.
Hampurissa oleva pohjoinen ylikomento sai käskyn ryhtyä Tanskan ja
Hollannin rajoille rakentamaan asemia. Brysselissä oleva
kenraalikuvernööri sai käskyn kiirehtiä, mikäli häneltä työvoimia
riitti, Belgian pohjoisrajalla jo heikolle alulle pantua asemain
rakentamista.