Elokuun 3:ntena tai 4:ntenä olimme Koverissa, kenraali v. Linsingenin
päämajassa. Hänen esikuntansa päällikkönä oli eversti Hell, joka sitä
ennen oli ollut 10:nnen armeijan esikunnanpäällikkönä. Hän oli ryhtynyt
heinäkuussa uuteen toimeensa ja oli näissä niin sanomattoman vaikeissa
oloissa oikea mies oikealla paikalla.
Itärintama oli taas kokenut raskaita päiviä. Venäläisten valtava
hyökkäys oli sillä välin alkanut. Taistelujen loppua oli mahdoton
arvata. Joukot olivat kovin rasittuneet. Vaihtomahdollisuuksia oli vain
aivan ahtaissa rajoissa. Itärintamalla oli liian paljon joukkoja,
joissa oli hyvin vanhoja ikäluokkia. Niitä emme mielellämme
sijoittaneet tärkeimmille taistelupaikoille.
Kun taistelut Riian luona olivat jo laimenemaan päin, ryhtyi venäläinen
25 p:nä Baranowitshin pohjoispuolella uudelleen hyökkäämään kohdassa,
missä se otaksui kohtaavansa itävalta-unkarilaisia joukkoja ja missä se
oli aikaisemmin saavuttanut menestystä; sen saavutuksia oli kuitenkin
jo saksalaisella vastahyökkäyksellä supistettu. Hyökkäykset, jotka
venäläinen 25 ja 27 p:nä teki suurella raivolla, olivat jääneet
kokonaan tuloksettomiksi.
v. Linsingenin armeijaryhmän kohdalla olivat taistelut jatkuneet
heinäkuun toiselle puoliskolle saakka. Ne eivät koskaan täydelleen
lakanneet. Armeijaryhmä oli lujilla. Rintama ei ollut vahva.
Heinäkuun 28:ntena oli venäläisten suuri hyökkäys pitkin Stochod-jokea
alkanut ja se oli kuulumattoman ankarana kestänyt elokuun 1:sen iltaan
saakka. Venäläinen oli kerännyt moninkertaisen ylivoiman ja
tappioistaan huolimatta yhä uudelleen uudistanut yrityksensä. Monessa
kohdassa oli tilanne jo ollut sangen arveluttava. Saksalaisten
maanpuolustusjoukkojen täytyi työntää takaisin itävalta-unkarilaisten
joukkojen linjoihin tunkeutunut vihollinen; saksalaistenkin joukkojen
täytyi ohuine linjoineen peräytyä. Tappiot olivat suuret. Lopulta
rintama kuitenkin voitiin säilyttää, kun kaikki voimat ponnistettiin.
Taistelu oli levinnyt pohjoiseenkin Gronaun armeijaryhmän kohdalle,
joka pitkälle matkalle venytettyine heikkoine voimineen puolustautui
voimakkaasti ja mallikelpoisen tyynesti. Vähäisiä reservejään se käytti
äärimmäisellä huolella ja aina siltä vielä jonkin verran riitti
kenraali v. Linsingeninkin äärimmäisen vasemman sivustan tukemiseksi.
Tämän ylikomennon mieliala oli luonnollisestikin sangen vakava, mutta
järkähtämättömän luja. Oltiin täydelleen selvillä siitä, että
venäläinen uudistaisi pian suunnattomista tappioistaan huolimatta
hyökkäyksensä ja jatkaisi niitä pitkän aikaa. Väkeä vihollisella
riitti, mutta se käytti sitä säälimättä; semmoisella taktiikalla se ei
ohuita linjojamme vastaan saavuttanut mitään menestystä. Armeijaryhmän
ylikomento toivoi edelleenkin voivansa vallita tilannetta.
Kovelissa näin kenraali v. Bernhardinkin, joka komensi Kovelista
Lytzkiin ja Sarnyyn vieväin ratain viereistä ja välistä rintamaa
intomielisen sotilaan, jonka hehkuva isänmaanrakkaus täytti.
Illalla olimme Vladimir-Volynskissa 4:nnen itävalta-unkarilaisen
armeijankomennon luona, joka kuului v. Linsingenin johtoon. Tämä
armeija oli kauttaaltaan vahvistettu saksalaisilla joukoilla.
Ylipäällikkö, kenraalieversti v. Tertszczanski, hermostunut herra, oli
ylen arka "itävaltalaisille tulevasta arvosta" ja tuotti kenraali
v. Linsingenille paljon vaikeuksia. Söimme hänen luonaan.
Marssipataljoonat muodostivat kenraalisotamarsalkan kunniaksi kujanteen
asemalta aina ruokailulaitokseen saakka. Sotamiehet tekivät hyvän ja
reippaan vaikutuksen.
Kenraali v. Tertszczanski lausui silloin ihmeellisen peittelemättä
ajatuksensa itävalta-unkarilaisten joukkojen käytöksestä viimeisissä
taisteluissa. Saamamme kuva ei ollut ilahduttava.
Seuraavana aamuna olimme Lembergissä, 2:sen itävalta-unkarilaisen
armeijankomennon päämajassa. Lembergin kauneus ja sen saksalainen
ulkonäkö hämmästyttivät minua. Siinä suhteessa se oli kerrassaan
Krakovan vastakohta, sillä viimemainitulla on kauttaaltaan
puolalaisen kaupungin leima. Kenraali v. Boehm-Ermollissa ja hänen
esikunnanpäällikössään kenraali Bardolfissa tutustuimme selvänäköisiin
ja oikein arvosteleviin sotilaihin, joiden kanssa yhteistyö oli aina
ilo kaikille saksalaisille viranomaisille. Joukkojensa vähästä
vastustuskyvystä he olivat täysin selvillä; heinäkuun lopulla
tapahtuneiden venäläisten hyökkäysten jälkeen armeija oli viety Brodyn
ja Serethin latvain taa. Molemmat herrat olivat iloissaan, kun
saatoimme luvata, että heille lähipäivinä toimitettaisiin yhdistetty
saksalainen joukko-osasto. He uskoivat varmaan, että vihollinen
jatkaisi hyökkäystä. Armeijan ylikomennon toveripiirissä vietimme vielä
muutamia tunteja ja erosimme siitä vakuutettuina, että se itse oli
täydelleen tehtävänsä tasalla. Mutta venäläisten odotettavan
hyökkäyksen vuoksi täytyi meidän valmistua siihen, että rintamalla
syntyisi vakava ahdinko, meidän kun oli mahdoton toimittaa sinne
ajoissa apujoukkoja.
Lembergissä puhuttelin kenraali v. Seecktiäkin, jonka mielipiteen
mukaan arkkiherttua Kaarlen armeijaryhmän asema etenkin Dnjestrin
eteläpuolella oli sangen vakava. Venäläinen oli työntynyt voimallisesti
Tlumatshin--Ottynian länsipuolella oleviin asemiin ja osaksi jo noussut
Karpaattien harjanteelle Tataari-solan ja Romaanian rajan välillä.
Tämän armeijaryhmän kohtalo oli meille elämän ja kuoleman asia; sen
arveluttavan aseman täytyi tietenkin meillekin tuottaa raskaita huolia.
Jos armeijaryhmä Dnjestrin eteläpuolella vielä edelleen peräytyi, niin
veti se mukanaan vasemmankin siipensä ja myöhemmin myöskin laajentuneen
itärintaman oikean siiven. Tämän armeijaryhmän tila meidän piti alati
ottaa lukuun, vaikkei se kuulunutkaan meidän johtoomme. Ja me
autoimmekin sitä. Parhaillaan oli sinne matkalla lännestä
Unkarin kautta ylimmän armeijanjohdon toimesta lähetetty 1:nen
jalkaväkidivisioona, joka jo talvella 1915 oli Karpaateilla taistellut.
Mieluummin olisin vienyt sen vuoriston pohjoispuolelle. Sangen
epätodennäköistä oli, että venäläinen tunkeutuisi rintamamme ja Moldaun
välitse Karpaateille kiertääkseen äärimmäisen oikean siipemme.
Selkäpuolen yhteydet olivat siihen aivan liian huonot. Tämä vaara ei
koskaan voinut koitua kovin suureksi. Oli aina mahdollista ajoissa
ryhtyä toimiin sitä vastaan Unkarin uskomattomista rautatieoloista
huolimattakin. Mutta Teschenissä Itävalta-Unkarin armeijan ylikomento
pelkäsi venäläisten hyökkäävän Unkariin. Sieltä tulevat avunhuudot
painoivat enemmän kuin sotilaalliset syyt.
Paluumatkalla Brest-Litovskiin, jossa ensiksi aioimme juninemme viipyä,
puhuttelimme vielä kenraali v. der Marwitzia ja Litzmannia, jotka nyt
Linsingenin armeijaryhmään kuuluen johtivat saksalaisista ja
itävalta-unkarilaisista joukoista yhdistettyjä ryhmiä. He pitivät
asemaansa kovin vakavana, jos venäläinen jatkaisi hyökkäyksiään ja
siihen he uskoivat -- ja perustelivat käsitystään kuvauksilla viime
taisteluista. Kenraali v. Marwitz oli samoin kuin kenraali Litzmannkin
oiva sotilasluonne ja pelkäämätön johtaja, jolle joukkojen hyvinvointi
ja niiden opetus olivat sydämen asia.
Kaikkialla oli meille veisattu samaa virttä: idässä oli ahdinko yhä
edelleen mitä ankarin.
Olin tehtäväkseni ottanut rintaman vahvistamisen ja Itävalta-Unkarin
armeijan opetuksen. Epätietoista oli, missä määrin tämä minulle
onnistuisi.