Saksalaisten hyökkäys Verdunin kimppuun ei johtanut ratkaisevaan
tulokseen. Toukokuussa se oli saanut ensimmäisen suuren
uuvutustaistelun luonteen, jossa ihmisiä ja sotatarpeita joukoittain
käyttäen yhä samalla paikalla taisteltiin ratkaisusta.
Länsirintaman muilla osilla oli rauhallista.
Toukokuun 15:ntenä oli vihdoin Itävalta-Unkarin hyökkäys Italiaa
vastaan alkanut. Alussa sen oli suotu saada kaunista menestystä. Se
tunkeutui Asiagon--Arsieron linjalle saakka. Mutta jo kuukauden lopulla
saattoi huomata, että tarmo alkoi tyrehtyä.
Makedonian ja Turkin rintamilla oli levollista. Mesopotamiassa vain
taisteltiin. Kut-el-Amara valloitettiin huhtikuun lopulla.
Kenraalisotamarsalkka v. der Goltz ei saanut enää nähdä tätä
menestystä, jota hän oli valmistellut. Vähää ennen hyökkäystä hän kuoli
pilkkukuumeeseen.
Idässä, Itävalta-Unkarin rintaman kohdalla, ilmeni paikallisten
hyökkäysten oireita, kun taas Venäjän armeijan päävoimat yhä olivat
saksalaisten rintaman edessä, valmiina käymään sen kimppuun. Entente
valmisteli valtavaa iskua vaarallisinta vastustajaansa, Saksan armeijaa
vastaan. Lännessä oli Sommen luona ryhdyttävä hyökkäämään. Idässä tuli
venäläisen tällä kerralla hyökätä siten, että pääpainostus tuli
Baranowitshin, Smorgonin ja Riian suunnalta. Niillä taisteluilla,
jotka kesäkuussa alkoivat Lutzkin, Tarnopolin ja Dnjestrin luona
Itävalta-Unkarin armeijan rintamalla, oli aluksi etupäässä
mielenosoituksen luonne.
Saksalaista rintamaa vastassa oleviin painostuskohtiin koottiin ja
käytettiin paljon suurempia voimia kuin alussa Lutzkia ja Bukovinaa
vastaan. Vasta yllättävän suuri menestys hyökkäyksessä Itävalta-Unkarin
joukkoja vastaan sai venäläisen luopumaan suurhyökkäyksestä itärintaman
ylipäällikön joukkoja vastaan ja -- jatkamalla hyökkäystä Baranowitshin
suuntaan -- siirtämään toimintansa painopisteen Itävalta-Unkarin
joukkoja vastaan. Kuta vastustuskykyisemmäksi saksalainen rintama
osoittautui, sitä enemmän venäläinen siitä luopui, sitä valtavammin se
heittäytyi heikompaa vastustajaansa, Itävalta-Unkarin armeijaa vastaan
Pripjetin ja Karpaattien välillä. Tämän taistelutilanteen johdosta
täytyi itärintaman ylipäällikön armeijaa yhä enemmän heikontaa, jotta
eteläisempiä rintamia voitiin vahvistaa. Näin alkoi läheinen
taktillisten toimien yhteys kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi
Leopoldin armeijaryhmän ja itärintaman ylipäällikön armeijaryhmän
välillä ja myös saksalaisen ja itävalta-unkarilaisen rintaman välillä.
Voimassa oleva johdon järjestely oli kyllä tyydyttävä niin kauan kuin
oli levollista, mutta ei niissä tilanteissa, jotka saattoivat
venäläisten hyökkäyksistä kehittyä. Nopea toiminta oli tässä tarpeen.
Kiertotie molempain Charlevillessa tai Plessissä ja Teschenissä olevain
armeijanjohtojen kautta saattoi tuottaa ajanhukkaa, joka ei milloinkaan
ole oikeutettu. Jo maaliskuun suuressa hyökkäyksessä oli johdon jako
vaikuttanut häiritsevästi. Kahnaukset oli vältetty vain siten, että me
toimimme niin oivallisesti yksissä neuvoin kenraalisotamarsalkka
Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmän ja hänen alleen kuuluvan
Woyrschin armeijajoukon kanssa. Siitä ajasta saakka ei enää poistunut
päiväjärjestyksestä ajatus, että itärintama oli saatettava yhteisen
ylikomennon alaiseksi. Ensinnäkin tuli kysymykseen viimemainitun
armeijaryhmän alistaminen itärintaman ylipäällikön johdon alaiseksi.
Mutta kun oli saatava aikaan jotain kokonaista, kuten sota aina vaatii,
niin tuli itärintaman ylipäällikön saada johtoonsa koko rintama Riian
lahdesta Karpaatteihin saakka. Katkeria opetuksia tarvittiin, ennenkuin
tästä tuli tosi. Ulkonaiset seikat, joilla ei ollut asian kanssa mitään
yhteyttä, vaikeuttivat ratkaisua. Varsinkin oli Itävalta-Unkarin
armeijan ylikomennon vaikea sulattaa ajatusta, että sen taktillinen
johtovalta itävalta-unkarilaisten joukkojen yli tuli rajoitetuksi.
Kaikissa johtovallan järjestelyissä oli tämä ylikomento pitänyt
kateellisesti kiinni itävalta-unkarilaisesta kannasta, jonka mukaan oli
kartettava Saksan sotilaallisen ylivallan varjoa. Saksan puolelta
asetettiin aina jyrkkään etualalle vain puhtaasti sotilaalliset
vaatimukset.
Kesäkuun 4:ntenä alkoi venäläisten hyökkäys Itävalta-Unkarin rintamaa
vastaan Lutzkin itäpuolella, Tarnopolin luona ja heti Dnjestrin
pohjoispuolella.
Hyökkäyksiä ei tehty mitenkään ratkaisevalla ylivoimalla. Tarnopolin
eteläpuolisissa seuduissa sen torjui vaivatta kreivi v. Bothmer, joka
kenraali v. Linsingenin jälkeen oli saanut saksalaisen eteläarmeijan
johtoonsa, mutta molemmissa toisissa kohdissa venäläisten menestys
sitävastoin oli täydellinen. Kummallakin kohdalla venäläinen
murtautui syvälle Itävalta-Unkarin armeijan rintamaan. Mutta vielä
arveluttavampaa oli, että Itävalta-Unkarin joukot olivat osoittaneet
niin kovin vähäistä vastustuskykyä; asema itärintamalla oli siten
yhdellä iskulla käynyt erinomaisen vakavaksi. Vaikka itse otaksuimme
saavamme kestää hyökkäyksen, varustimme kuitenkin paikalla divisioonia
lähtemään etelään. Kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin
armeijaryhmä, jonka asema oli samanlainen, menetteli samalla tavalla.
Saksan ylin armeijanjohto karsi kumpaakin armeijaryhmää sangen
tuntuvasti ja lähetti divisioonia lännestäkin. Sommen taistelu ei
silloin vielä ollut alkanut. Itävalta-Unkari luopui vähitellen
hyökkäyksestään Italiassa ja lähetti niinikään joukkoja
itärintamalleen.
Italian armeija kävi silloin hyökkäykseen Tirolia vastaan. Sotatilanne
oli kerrassaan muuttunut. Pian sen jälkeen alkoi Sommen taistelu ja
myöhemmin seurasi Romaanian sodanjulistus, joten asema muuttui vielä
epäsuotuisammaksi meille.
Saksan ylin armeijanjohto näyttää toivoneen, että vihollisen murto
Lutzkin luona voitaisiin vastahyökkäyksellä korjata, kuten meidän
myöhemmin onnistui tehdä marras- ja joulukuussa 1917 Cambrain luona,
kun taas Dnjestrin syvä läpimurto oli pysäytettävä.
Lutzkin luona venäläisen hyökkäys vyöryi nopeasti eteenpäin
Itävalta-Unkarin armeijan vastarinnan kokonaan rauetessa ja saapui
Koveliin vievää rautatietä Stochodille saakka. Ensimmäiset saksalaiset
apujoukot sekaantuivat peräytymiseen. Stochodin varteen, rautatien
kahden puolen, muodostui vähitellen uusi saksalainen rintama. Se oli
kosketuksissa Styrin luo jääneiden itävalta-unkarilaisten joukkojen
kanssa. Länttä kohti venäläinen oli seurannut vähemmällä tarmolla,
vaikka siellä oli tarjolla suuri voitto. Vihollisella oli kuitenkin
paikalla liian vähän joukkoja käyttääkseen tilannetta hyväkseen. Lyöty
Itävalta-Unkarin armeija saattoi koota jäännöksensä Saturtzy--Kisjelin
linjalle heti Stochodin länsipuolelle. Luonnollista oli, että Lutzkin
eteläpuolella vapautuneen itävalta-unkarilaisen siiven täytyi väistyä
jyrkkään taapäin, jottei se tulisi tuhotuksi. Sielläkin Brussilovilta
puuttui voimia tarmokkaaseen jälkihyökkäykseen.
Edelleen saapuvat apujoukot vahvistivat rintamaa Kovelin--Lutzkin radan
kahden puolen, saaden kauempana etelässä tuekseen 4:nnen armeijan, ja
muodostivat vahvan hyökkäysryhmän Gorochovin seuduille lounatta kohti
peräytyneen siiven taa. Jännitetty tilanne ei sallinut odottaa kaikkien
apujoukkojen saapumista ja ryhtyä yhtenäiseen hyökkäykseen,
vaikka Linsingenin armeijaryhmä tavan takaa pyrkikin siihen.
Vastahyökkäyksillä, joita etupäässä saksalaiset joukot tekivät kesäkuun
jälkipuoliskolla ja heinäkuun ensi päivinä, oli vain paikallista
menestystä.
Dnjestrillä oli venäläisten hyökkäys murtanut kenraali
v. Pflanzer-Baltinin itävalta-unkarilaiset divisioonat koillisesta
Oknan (Zaleshtshykin itäpuolella) --Sniatynin suuntaan ja sangen pian
joen eteläpuolella vallannut melkoisesti alaa; Czernowitz menetettiin.
Kesäkuun loppuun mennessä venäläinen oli saavuttanut Dnjestrin
Tlumatshin--Kolomean--Kimpolungin linjan ja parhaillaan tunkeutui siitä
edelleen Karpaattien solia kohti.
Dnjestrin eteläpuolella oli itävaltalainen rintama, joka joen ja
Romaanian rajan välillä Czernowitzin itäpuolella alkuaan oli vain
kapea, venynyt moninkertaiseksi. Sen vuoksi olivat pitkät uudet linjat
nyt aivan ohueen miehitetyt.
Erinomaisen huonojen rautatieyhteyksien vuoksi oli sinne sangen vaikea
viedä apujoukkoja. Saksalaisiakin joukkoja lähti Dnjestrille ja
Karpaateille. Ne tulivat itärintaman ylipäälliköltä ja lännestä. Niin
paljon kuin vereksiä divisioonia saapuikin, ne tuskin riittivät
rintaman tueksi. Näin ollen eivät vastahyökkäykset olleet paikallaan.
Joukkomme tosin yrittivät niitä, mutta niiden täytyi jäädä
tuloksettomiksi. Pelkkä puolustautuminen olisi täällä alunpitäen ollut
oikeampaa. Mutta venäläistenkin täytyi voittaa erinomaisen suuria
kuljetusvaikeuksia selkäpuolellaan, eivätkä he siksi voineet toimia
voimakkaasti. Tästä oli Itävalta-Unkarin armeijalle enemmän apua kuin
sen omasta vastarinnasta. Kun liittolaisemme olivat osoittaneet
Dnjestrin eteläpuolella täydellistä voimattomuutta, täytyi kenraali
kreivi v. Bothmerin tyytyä heinäkuun alussa peräyttämään oikea siipensä
Butshatshista aina Koropietzin suupuoleen saakka. Muutoin armeija oli
torjunut venäläisten kaikki hyökkäykset, vaikuttamalla erinomaisesti
alaisiinsa Itävalta-Unkarin joukkoihin.
Kun venäläisten iskut Itävalta-Unkarin armeijaa vastaan vielä
saavuttivat ensimmäistä alkumenestystään ja suurin osa itärintaman
ylipäällikön ja kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin
reserveistä jo oli lähtenyt liittolaisten rintamalle, alkoi kesäk.
13:ntenä ylenmäärin voimakas venäläisten hyökkäys Woyrschin armeijaa
vastaan. Tämä hyökkäys meni kerrassaan myttyyn. Taistelu oli tavattoman
ankara. Armeijaryhmän ja kenraali v. Woyrschin oli täytynyt luovuttaa
reservinsä.
Tähän aikaan yhä vielä otimme lukuun sen mahdollisuuden, että saisimme
kestää hyökkäyksen Smorgonin luona taikka, kuten jälleen näytti,
maaliskuun vanhoilla taistelutantereilla ja Riian luona. Täällä oli
venäläisellä edelleenkin sangen vahvat voimat.
Siitä huolimatta vähensimme joukkojamme niin paljon kuin suinkin
taisimme voidaksemme auttaa kauempana etelässä olevia armeijoja. Me
siirsimme pitkää rintamaamme varten pataljoonia taapäin varaväeksi.
Muodostin reservejä rekryyttikutsunnoistakin, vaikka olinkin selvillä
siitä, että tämä olisi vain pisara kuumille kiville, jos venäläinen
jossain saavuttaisi todellista menestystä. Luottamus siihen, että
joukkomme kestäisivät asemien ohuesta miehityksestäkin huolimatta, oli
rajaton. Jännityksemme kiihtyi sitä mukaa kuin tapaukset kehittyivät.
Alussa venäläinen ei vielä ollut tuntuvasti vähentänyt joukkojaan
rintamamme edessä. Sen täytyi päättää, kävisikö todella kimppuumme, vai
käyttäisikö hyväkseen ja varmentaisi etelässä saavuttamaansa
menestystä. Sille oli tietysti sanomattakin selvä, että me ja
Itävalta-Unkari lähettäisimme sinne apujoukkoja. Ratkaisevaan
taisteluun se pyrki Itävalta-Unkarin rintamalla, mutta sillä oli
reservejä niin paljon, että se saattoi käydä ankarasti meidänkin
rintamamme kimppuun ja ainakin estää meitä lähettämästä etelään vielä
uusia joukkoja.
Saksalaisten ja itävalta-unkarilaisten joukkojen saapuessa
Lutzkin kaaren kehälle, Dnjestrille ja Karpaateille ja kesäkuun
jälkipuoliskolla melkein kaikkialla tehdessä paikallisia hyökkäyksiä,
vei venäläinen apujoukkonsa läpimurtokohtiin ja sai saksalaisten
osittaishyökkäykset vastahyökkäyksillä lakkaamaan.
Heinäkuun puolivälissä vihollinen pakotti katkerain taisteluiden
jälkeen, joissa itävalta-unkarilaiset joukot jälleen osoittivat
heikkoa vastustuskykyä, saksalaiset Lutzkin kaaressa luopumaan
alkusaavutuksista. Se tunkeutui lounattakin kohti, Styriä ylöspäin, ja
pääsi etenemään. Kenraali v. Boehm-Ermollin oli pakko viedä vasen
siipensä ja keskustansa takaisin Galitsian rajalle. Mutta Lutzkin
mutkassa vihollisen hyökkäys seisautettiin.
Dnjestrin eteläpuolella venäläinen vielä pääsi etenemään Karpaatteja
kohti.
Sillaikaa kuin molemmissa pääpolttopisteissä näin taisteltiin, tekivät
venäläiset voimallisia hyökkäyksiä itärintaman ylipäällikön asemia
vastaan Narotsh- ja Wishnjew-järvien välillä ja Smorgonin luona,
kenraalisotamarsalkka prinssi Leopoldin armeijaryhmää vastaan
Baranowitshin koillis- ja eteläpuolella ja v. Linsingenin armeijaryhmää
vastaan Styrin kaarta kohti. Kreivi Bothmerinkin rintamalla oli
taisteluja.
Valtava kamppailu oli käynnissä suurimmalla osalla itärintamaa
heinäkuun alussa, samalla kuin Englanti ja Ranska Sommen luona
saavuttivat ensimmäisen menestyksensä.
Me kestimme hyökkäyksen ja monipäiväisen taistelun jälkeen torjuimme
sen tuloksettomiin. Kun Woyrschin armeijaryhmään kuuluvain
itävalta-unkarilaisten joukkojen kohdalla tapahtui rintaman murto,
lähetimme sinne kaikki vaivoin säilytetyt reservimme rintamaa tukemaan;
se kestikin. Heinäk. 8:nnestä alkaen taistelut täällä laimenivat.
Venäläisen hyökkäyksellä Styrin kaarta kohti Lutzkin pohjoispuolella
oli täydellinen menestys. Itävalta-Unkarin joukot antoivat monin
paikoin murtaa rintamansa, apuun tulleet saksalaiset joukot joutuivat
täälläkin vaikeaan asemaan, kenraali v. Linsingenin täytyi
heinäk. 7:ntenä vetää vasen siipensä Stochodin taa. Myöskin
kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin oikeanpuolisen
armeijaryhmän -- Pripjetin eteläpuolella olevan Gronaun armeijaryhmän
-- täytyi väistyä sinne.
Tämä oli itärintaman suurimpia ahdinkotilanteita. Toivo, että
itävalta-unkarilaiset joukot kestäisivät varustamattomalla
Stochod-linjalla, oli sangen heikko.
Teimme sen rohkean teon, että yhä vieläkin vähensimme joukkojamme.
Kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldkin menetteli samoin.
Vaikka venäläisten hyökkäykset saattoivat alkaa uudelleen milloin
tahansa, venytettiin linjoja yhä vieläkin ja vapautettiin siten
rykmenttejä tukemaan Kovelin koillis- ja itäpuolella Linsingenin
armeijaryhmän vasenta siipeä. Jos tämä vieläkin peräytyisi, niin olisi
aavistamatonta, miten kävisikään. Nämä olivat sanomattoman vakavia
päiviä, luovutimme pois kaikki, mitä meillä oli, ja tiesimme tarkkaan,
ettei meitä kukaan auttaisi, jos vihollinen kävisi meidän kimppuumme.
Ja niin todella tapahtui! Venäläinen hyökkäsi erittäin suurella
voimalla heinäk. 16:ntena aivan Väinäjoen länsirantaa Riian
siltavarustuksesta. Ensi rynnäkössä se pääsi etenemään. Kului raskasta
jännityksen aikaa, ennenkuin ahdinko täälläkin joukkojen urhoollisuuden
ja 8:nnen armeijan huolellisen johdon kautta saatiin voitetuksi. Johdon
täytyi jo työskennellä yksityisillä pataljoonilla ja pattereilla.
Nämä taistelut eivät vielä olleet päättyneet, kun heinäkuun lopulla
jälleen ilmeni varmoja merkkejä siitä, että vihollinen aikoi jatkaa
hyökkäyksiä Baranowitshin luona ja Stochodia vastaan pitkin sen koko
pituutta. Huolen ahdistamina odotimme niitä. Joukot olivat uupuneet
ainaisista taisteluista ja niiden täytyi puolustaa pitkiä rintamia,
itävalta-unkarilaiset joukot olivat menettäneet kaiken luottamuksen
omiin voimiinsa ja tarvitsivat kaikkialla saksalaisten tukea.
Stochodiin saakka saatoimme nähdä tarkoin aseman, kauempana etelässä
ei kuva ollut yhtä selvä. Tiesimme vain, että kenraalieversti
v. Boehm-Ermollikin odotti nyt Brodyn luona hyökkäystä ja että
venäläinen Dnjestrin ja Karpaattien välillä jatkoi hyökkäystään
kaikella voimallaan ja kauempana vuoristossa tunkeutui harjannetta
kohti eteenpäin. Kuin kallio hyökyvässä meressä oli kenraali kreivi
Bothmer pääasiassa torjunut vihollisen jatkuvat hyökkäykset.
Selvää oli, että venäläinen parhaillaan kokosi voimia valtavaan iskuun,
kun taas me edelleen vuodatimme runsaasti vertamme Sommella ja
Itävalta-Unkarin armeijaa ahdistettiin ankarasti Italian rintamalla.
Ilmassa oli ukkosentuntua, hermojen toiminta oli jännitetty
äärimmilleen.