XIII.

Saksalaisten hyökkäys Verdunin kimppuun ei johtanut ratkaisevaan

tulokseen. Toukokuussa se oli saanut ensimmäisen suuren

uuvutustaistelun luonteen, jossa ihmisiä ja sotatarpeita joukoittain

käyttäen yhä samalla paikalla taisteltiin ratkaisusta.

Länsirintaman muilla osilla oli rauhallista.

Toukokuun 15:ntenä oli vihdoin Itävalta-Unkarin hyökkäys Italiaa

vastaan alkanut. Alussa sen oli suotu saada kaunista menestystä. Se

tunkeutui Asiagon--Arsieron linjalle saakka. Mutta jo kuukauden lopulla

saattoi huomata, että tarmo alkoi tyrehtyä.

Makedonian ja Turkin rintamilla oli levollista. Mesopotamiassa vain

taisteltiin. Kut-el-Amara valloitettiin huhtikuun lopulla.

Kenraalisotamarsalkka v. der Goltz ei saanut enää nähdä tätä

menestystä, jota hän oli valmistellut. Vähää ennen hyökkäystä hän kuoli

pilkkukuumeeseen.

Idässä, Itävalta-Unkarin rintaman kohdalla, ilmeni paikallisten

hyökkäysten oireita, kun taas Venäjän armeijan päävoimat yhä olivat

saksalaisten rintaman edessä, valmiina käymään sen kimppuun. Entente

valmisteli valtavaa iskua vaarallisinta vastustajaansa, Saksan armeijaa

vastaan. Lännessä oli Sommen luona ryhdyttävä hyökkäämään. Idässä tuli

venäläisen tällä kerralla hyökätä siten, että pääpainostus tuli

Baranowitshin, Smorgonin ja Riian suunnalta. Niillä taisteluilla,

jotka kesäkuussa alkoivat Lutzkin, Tarnopolin ja Dnjestrin luona

Itävalta-Unkarin armeijan rintamalla, oli aluksi etupäässä

mielenosoituksen luonne.

Saksalaista rintamaa vastassa oleviin painostuskohtiin koottiin ja

käytettiin paljon suurempia voimia kuin alussa Lutzkia ja Bukovinaa

vastaan. Vasta yllättävän suuri menestys hyökkäyksessä Itävalta-Unkarin

joukkoja vastaan sai venäläisen luopumaan suurhyökkäyksestä itärintaman

ylipäällikön joukkoja vastaan ja -- jatkamalla hyökkäystä Baranowitshin

suuntaan -- siirtämään toimintansa painopisteen Itävalta-Unkarin

joukkoja vastaan. Kuta vastustuskykyisemmäksi saksalainen rintama

osoittautui, sitä enemmän venäläinen siitä luopui, sitä valtavammin se

heittäytyi heikompaa vastustajaansa, Itävalta-Unkarin armeijaa vastaan

Pripjetin ja Karpaattien välillä. Tämän taistelutilanteen johdosta

täytyi itärintaman ylipäällikön armeijaa yhä enemmän heikontaa, jotta

eteläisempiä rintamia voitiin vahvistaa. Näin alkoi läheinen

taktillisten toimien yhteys kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi

Leopoldin armeijaryhmän ja itärintaman ylipäällikön armeijaryhmän

välillä ja myös saksalaisen ja itävalta-unkarilaisen rintaman välillä.

Voimassa oleva johdon järjestely oli kyllä tyydyttävä niin kauan kuin

oli levollista, mutta ei niissä tilanteissa, jotka saattoivat

venäläisten hyökkäyksistä kehittyä. Nopea toiminta oli tässä tarpeen.

Kiertotie molempain Charlevillessa tai Plessissä ja Teschenissä olevain

armeijanjohtojen kautta saattoi tuottaa ajanhukkaa, joka ei milloinkaan

ole oikeutettu. Jo maaliskuun suuressa hyökkäyksessä oli johdon jako

vaikuttanut häiritsevästi. Kahnaukset oli vältetty vain siten, että me

toimimme niin oivallisesti yksissä neuvoin kenraalisotamarsalkka

Baierin prinssi Leopoldin armeijaryhmän ja hänen alleen kuuluvan

Woyrschin armeijajoukon kanssa. Siitä ajasta saakka ei enää poistunut

päiväjärjestyksestä ajatus, että itärintama oli saatettava yhteisen

ylikomennon alaiseksi. Ensinnäkin tuli kysymykseen viimemainitun

armeijaryhmän alistaminen itärintaman ylipäällikön johdon alaiseksi.

Mutta kun oli saatava aikaan jotain kokonaista, kuten sota aina vaatii,

niin tuli itärintaman ylipäällikön saada johtoonsa koko rintama Riian

lahdesta Karpaatteihin saakka. Katkeria opetuksia tarvittiin, ennenkuin

tästä tuli tosi. Ulkonaiset seikat, joilla ei ollut asian kanssa mitään

yhteyttä, vaikeuttivat ratkaisua. Varsinkin oli Itävalta-Unkarin

armeijan ylikomennon vaikea sulattaa ajatusta, että sen taktillinen

johtovalta itävalta-unkarilaisten joukkojen yli tuli rajoitetuksi.

Kaikissa johtovallan järjestelyissä oli tämä ylikomento pitänyt

kateellisesti kiinni itävalta-unkarilaisesta kannasta, jonka mukaan oli

kartettava Saksan sotilaallisen ylivallan varjoa. Saksan puolelta

asetettiin aina jyrkkään etualalle vain puhtaasti sotilaalliset

vaatimukset.

Kesäkuun 4:ntenä alkoi venäläisten hyökkäys Itävalta-Unkarin rintamaa

vastaan Lutzkin itäpuolella, Tarnopolin luona ja heti Dnjestrin

pohjoispuolella.

Hyökkäyksiä ei tehty mitenkään ratkaisevalla ylivoimalla. Tarnopolin

eteläpuolisissa seuduissa sen torjui vaivatta kreivi v. Bothmer, joka

kenraali v. Linsingenin jälkeen oli saanut saksalaisen eteläarmeijan

johtoonsa, mutta molemmissa toisissa kohdissa venäläisten menestys

sitävastoin oli täydellinen. Kummallakin kohdalla venäläinen

murtautui syvälle Itävalta-Unkarin armeijan rintamaan. Mutta vielä

arveluttavampaa oli, että Itävalta-Unkarin joukot olivat osoittaneet

niin kovin vähäistä vastustuskykyä; asema itärintamalla oli siten

yhdellä iskulla käynyt erinomaisen vakavaksi. Vaikka itse otaksuimme

saavamme kestää hyökkäyksen, varustimme kuitenkin paikalla divisioonia

lähtemään etelään. Kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin

armeijaryhmä, jonka asema oli samanlainen, menetteli samalla tavalla.

Saksan ylin armeijanjohto karsi kumpaakin armeijaryhmää sangen

tuntuvasti ja lähetti divisioonia lännestäkin. Sommen taistelu ei

silloin vielä ollut alkanut. Itävalta-Unkari luopui vähitellen

hyökkäyksestään Italiassa ja lähetti niinikään joukkoja

itärintamalleen.

Italian armeija kävi silloin hyökkäykseen Tirolia vastaan. Sotatilanne

oli kerrassaan muuttunut. Pian sen jälkeen alkoi Sommen taistelu ja

myöhemmin seurasi Romaanian sodanjulistus, joten asema muuttui vielä

epäsuotuisammaksi meille.

Saksan ylin armeijanjohto näyttää toivoneen, että vihollisen murto

Lutzkin luona voitaisiin vastahyökkäyksellä korjata, kuten meidän

myöhemmin onnistui tehdä marras- ja joulukuussa 1917 Cambrain luona,

kun taas Dnjestrin syvä läpimurto oli pysäytettävä.

Lutzkin luona venäläisen hyökkäys vyöryi nopeasti eteenpäin

Itävalta-Unkarin armeijan vastarinnan kokonaan rauetessa ja saapui

Koveliin vievää rautatietä Stochodille saakka. Ensimmäiset saksalaiset

apujoukot sekaantuivat peräytymiseen. Stochodin varteen, rautatien

kahden puolen, muodostui vähitellen uusi saksalainen rintama. Se oli

kosketuksissa Styrin luo jääneiden itävalta-unkarilaisten joukkojen

kanssa. Länttä kohti venäläinen oli seurannut vähemmällä tarmolla,

vaikka siellä oli tarjolla suuri voitto. Vihollisella oli kuitenkin

paikalla liian vähän joukkoja käyttääkseen tilannetta hyväkseen. Lyöty

Itävalta-Unkarin armeija saattoi koota jäännöksensä Saturtzy--Kisjelin

linjalle heti Stochodin länsipuolelle. Luonnollista oli, että Lutzkin

eteläpuolella vapautuneen itävalta-unkarilaisen siiven täytyi väistyä

jyrkkään taapäin, jottei se tulisi tuhotuksi. Sielläkin Brussilovilta

puuttui voimia tarmokkaaseen jälkihyökkäykseen.

Edelleen saapuvat apujoukot vahvistivat rintamaa Kovelin--Lutzkin radan

kahden puolen, saaden kauempana etelässä tuekseen 4:nnen armeijan, ja

muodostivat vahvan hyökkäysryhmän Gorochovin seuduille lounatta kohti

peräytyneen siiven taa. Jännitetty tilanne ei sallinut odottaa kaikkien

apujoukkojen saapumista ja ryhtyä yhtenäiseen hyökkäykseen,

vaikka Linsingenin armeijaryhmä tavan takaa pyrkikin siihen.

Vastahyökkäyksillä, joita etupäässä saksalaiset joukot tekivät kesäkuun

jälkipuoliskolla ja heinäkuun ensi päivinä, oli vain paikallista

menestystä.

Dnjestrillä oli venäläisten hyökkäys murtanut kenraali

v. Pflanzer-Baltinin itävalta-unkarilaiset divisioonat koillisesta

Oknan (Zaleshtshykin itäpuolella) --Sniatynin suuntaan ja sangen pian

joen eteläpuolella vallannut melkoisesti alaa; Czernowitz menetettiin.

Kesäkuun loppuun mennessä venäläinen oli saavuttanut Dnjestrin

Tlumatshin--Kolomean--Kimpolungin linjan ja parhaillaan tunkeutui siitä

edelleen Karpaattien solia kohti.

Dnjestrin eteläpuolella oli itävaltalainen rintama, joka joen ja

Romaanian rajan välillä Czernowitzin itäpuolella alkuaan oli vain

kapea, venynyt moninkertaiseksi. Sen vuoksi olivat pitkät uudet linjat

nyt aivan ohueen miehitetyt.

Erinomaisen huonojen rautatieyhteyksien vuoksi oli sinne sangen vaikea

viedä apujoukkoja. Saksalaisiakin joukkoja lähti Dnjestrille ja

Karpaateille. Ne tulivat itärintaman ylipäälliköltä ja lännestä. Niin

paljon kuin vereksiä divisioonia saapuikin, ne tuskin riittivät

rintaman tueksi. Näin ollen eivät vastahyökkäykset olleet paikallaan.

Joukkomme tosin yrittivät niitä, mutta niiden täytyi jäädä

tuloksettomiksi. Pelkkä puolustautuminen olisi täällä alunpitäen ollut

oikeampaa. Mutta venäläistenkin täytyi voittaa erinomaisen suuria

kuljetusvaikeuksia selkäpuolellaan, eivätkä he siksi voineet toimia

voimakkaasti. Tästä oli Itävalta-Unkarin armeijalle enemmän apua kuin

sen omasta vastarinnasta. Kun liittolaisemme olivat osoittaneet

Dnjestrin eteläpuolella täydellistä voimattomuutta, täytyi kenraali

kreivi v. Bothmerin tyytyä heinäkuun alussa peräyttämään oikea siipensä

Butshatshista aina Koropietzin suupuoleen saakka. Muutoin armeija oli

torjunut venäläisten kaikki hyökkäykset, vaikuttamalla erinomaisesti

alaisiinsa Itävalta-Unkarin joukkoihin.

Kun venäläisten iskut Itävalta-Unkarin armeijaa vastaan vielä

saavuttivat ensimmäistä alkumenestystään ja suurin osa itärintaman

ylipäällikön ja kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin

reserveistä jo oli lähtenyt liittolaisten rintamalle, alkoi kesäk.

13:ntenä ylenmäärin voimakas venäläisten hyökkäys Woyrschin armeijaa

vastaan. Tämä hyökkäys meni kerrassaan myttyyn. Taistelu oli tavattoman

ankara. Armeijaryhmän ja kenraali v. Woyrschin oli täytynyt luovuttaa

reservinsä.

Tähän aikaan yhä vielä otimme lukuun sen mahdollisuuden, että saisimme

kestää hyökkäyksen Smorgonin luona taikka, kuten jälleen näytti,

maaliskuun vanhoilla taistelutantereilla ja Riian luona. Täällä oli

venäläisellä edelleenkin sangen vahvat voimat.

Siitä huolimatta vähensimme joukkojamme niin paljon kuin suinkin

taisimme voidaksemme auttaa kauempana etelässä olevia armeijoja. Me

siirsimme pitkää rintamaamme varten pataljoonia taapäin varaväeksi.

Muodostin reservejä rekryyttikutsunnoistakin, vaikka olinkin selvillä

siitä, että tämä olisi vain pisara kuumille kiville, jos venäläinen

jossain saavuttaisi todellista menestystä. Luottamus siihen, että

joukkomme kestäisivät asemien ohuesta miehityksestäkin huolimatta, oli

rajaton. Jännityksemme kiihtyi sitä mukaa kuin tapaukset kehittyivät.

Alussa venäläinen ei vielä ollut tuntuvasti vähentänyt joukkojaan

rintamamme edessä. Sen täytyi päättää, kävisikö todella kimppuumme, vai

käyttäisikö hyväkseen ja varmentaisi etelässä saavuttamaansa

menestystä. Sille oli tietysti sanomattakin selvä, että me ja

Itävalta-Unkari lähettäisimme sinne apujoukkoja. Ratkaisevaan

taisteluun se pyrki Itävalta-Unkarin rintamalla, mutta sillä oli

reservejä niin paljon, että se saattoi käydä ankarasti meidänkin

rintamamme kimppuun ja ainakin estää meitä lähettämästä etelään vielä

uusia joukkoja.

Saksalaisten ja itävalta-unkarilaisten joukkojen saapuessa

Lutzkin kaaren kehälle, Dnjestrille ja Karpaateille ja kesäkuun

jälkipuoliskolla melkein kaikkialla tehdessä paikallisia hyökkäyksiä,

vei venäläinen apujoukkonsa läpimurtokohtiin ja sai saksalaisten

osittaishyökkäykset vastahyökkäyksillä lakkaamaan.

Heinäkuun puolivälissä vihollinen pakotti katkerain taisteluiden

jälkeen, joissa itävalta-unkarilaiset joukot jälleen osoittivat

heikkoa vastustuskykyä, saksalaiset Lutzkin kaaressa luopumaan

alkusaavutuksista. Se tunkeutui lounattakin kohti, Styriä ylöspäin, ja

pääsi etenemään. Kenraali v. Boehm-Ermollin oli pakko viedä vasen

siipensä ja keskustansa takaisin Galitsian rajalle. Mutta Lutzkin

mutkassa vihollisen hyökkäys seisautettiin.

Dnjestrin eteläpuolella venäläinen vielä pääsi etenemään Karpaatteja

kohti.

Sillaikaa kuin molemmissa pääpolttopisteissä näin taisteltiin, tekivät

venäläiset voimallisia hyökkäyksiä itärintaman ylipäällikön asemia

vastaan Narotsh- ja Wishnjew-järvien välillä ja Smorgonin luona,

kenraalisotamarsalkka prinssi Leopoldin armeijaryhmää vastaan

Baranowitshin koillis- ja eteläpuolella ja v. Linsingenin armeijaryhmää

vastaan Styrin kaarta kohti. Kreivi Bothmerinkin rintamalla oli

taisteluja.

Valtava kamppailu oli käynnissä suurimmalla osalla itärintamaa

heinäkuun alussa, samalla kuin Englanti ja Ranska Sommen luona

saavuttivat ensimmäisen menestyksensä.

Me kestimme hyökkäyksen ja monipäiväisen taistelun jälkeen torjuimme

sen tuloksettomiin. Kun Woyrschin armeijaryhmään kuuluvain

itävalta-unkarilaisten joukkojen kohdalla tapahtui rintaman murto,

lähetimme sinne kaikki vaivoin säilytetyt reservimme rintamaa tukemaan;

se kestikin. Heinäk. 8:nnestä alkaen taistelut täällä laimenivat.

Venäläisen hyökkäyksellä Styrin kaarta kohti Lutzkin pohjoispuolella

oli täydellinen menestys. Itävalta-Unkarin joukot antoivat monin

paikoin murtaa rintamansa, apuun tulleet saksalaiset joukot joutuivat

täälläkin vaikeaan asemaan, kenraali v. Linsingenin täytyi

heinäk. 7:ntenä vetää vasen siipensä Stochodin taa. Myöskin

kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldin oikeanpuolisen

armeijaryhmän -- Pripjetin eteläpuolella olevan Gronaun armeijaryhmän

-- täytyi väistyä sinne.

Tämä oli itärintaman suurimpia ahdinkotilanteita. Toivo, että

itävalta-unkarilaiset joukot kestäisivät varustamattomalla

Stochod-linjalla, oli sangen heikko.

Teimme sen rohkean teon, että yhä vieläkin vähensimme joukkojamme.

Kenraalisotamarsalkka Baierin prinssi Leopoldkin menetteli samoin.

Vaikka venäläisten hyökkäykset saattoivat alkaa uudelleen milloin

tahansa, venytettiin linjoja yhä vieläkin ja vapautettiin siten

rykmenttejä tukemaan Kovelin koillis- ja itäpuolella Linsingenin

armeijaryhmän vasenta siipeä. Jos tämä vieläkin peräytyisi, niin olisi

aavistamatonta, miten kävisikään. Nämä olivat sanomattoman vakavia

päiviä, luovutimme pois kaikki, mitä meillä oli, ja tiesimme tarkkaan,

ettei meitä kukaan auttaisi, jos vihollinen kävisi meidän kimppuumme.

Ja niin todella tapahtui! Venäläinen hyökkäsi erittäin suurella

voimalla heinäk. 16:ntena aivan Väinäjoen länsirantaa Riian

siltavarustuksesta. Ensi rynnäkössä se pääsi etenemään. Kului raskasta

jännityksen aikaa, ennenkuin ahdinko täälläkin joukkojen urhoollisuuden

ja 8:nnen armeijan huolellisen johdon kautta saatiin voitetuksi. Johdon

täytyi jo työskennellä yksityisillä pataljoonilla ja pattereilla.

Nämä taistelut eivät vielä olleet päättyneet, kun heinäkuun lopulla

jälleen ilmeni varmoja merkkejä siitä, että vihollinen aikoi jatkaa

hyökkäyksiä Baranowitshin luona ja Stochodia vastaan pitkin sen koko

pituutta. Huolen ahdistamina odotimme niitä. Joukot olivat uupuneet

ainaisista taisteluista ja niiden täytyi puolustaa pitkiä rintamia,

itävalta-unkarilaiset joukot olivat menettäneet kaiken luottamuksen

omiin voimiinsa ja tarvitsivat kaikkialla saksalaisten tukea.

Stochodiin saakka saatoimme nähdä tarkoin aseman, kauempana etelässä

ei kuva ollut yhtä selvä. Tiesimme vain, että kenraalieversti

v. Boehm-Ermollikin odotti nyt Brodyn luona hyökkäystä ja että

venäläinen Dnjestrin ja Karpaattien välillä jatkoi hyökkäystään

kaikella voimallaan ja kauempana vuoristossa tunkeutui harjannetta

kohti eteenpäin. Kuin kallio hyökyvässä meressä oli kenraali kreivi

Bothmer pääasiassa torjunut vihollisen jatkuvat hyökkäykset.

Selvää oli, että venäläinen parhaillaan kokosi voimia valtavaan iskuun,

kun taas me edelleen vuodatimme runsaasti vertamme Sommella ja

Itävalta-Unkarin armeijaa ahdistettiin ankarasti Italian rintamalla.

Ilmassa oli ukkosentuntua, hermojen toiminta oli jännitetty

äärimmilleen.

Sotamuistelmani 1914-1918 · 第 79 / 164 题