Olin lämpimällä harrastuksella seurannut sotalaivastomme toimia. Siihen
oli rauhan aikana kiinnitetty suuret varat. Sen oli nyt armeijan
rinnalla täysipätöisenä taistelutekijänä oteltava voitosta ja
suojeltava meitä Englannin kuristusyritykseltä. Englannin osanotto
sotaan tiesi meille sitä, että taistelua Englannin historiallisten
traditioitten mukaisesti käytäisiin keskusvaltain koko väestöä vastaan,
pitämättä lukua voimassa olevasta kansainoikeudesta ja inhimillisyyden
laeista. Alunpitäenkin oli selvää, etteivät risteilijämme voisi
pitää vallassaan avointa valtamerta. Välimeren-divisioona lähti
Konstantinopoliin. Itä-Aasiassa ja Tyynellä merellä menetti
risteilijä-eskaaderimme tukikohtansa, kun japanilaiset ryhtyivät
toimiin Kiautshouta vastaan, jonka varusväki puolusti urhoollisesti
tätä menetettyä asemaa. Eskaaderin täytyi palata kotimaan satamiin.
Coronelin taistelu marrask. 1:senä ja Falklandin saarien jouluk.
3:ntena 1914 olivat risteilijä-eskaaderin voitto, ahdinko ja loppu; ne
täyttävät jokaisen saksalaisen sydämen ylpeydellä ja syvällä
haikeudella. Risteilijämme ja apuristeilijämme ovat miinoillaan
saastuttaneet vihollisen vedet ja silloin tällöin tehneet valtameren
viholliselle epävarmaksi. Saksalaisen uhkarohkeuden ne saattoivat
suureen kunniaan, ratkaisevaa ne eivät voineet saada aikaan. Siitä
huolimatta eivät niiden teot ole menneet hukkaan. Nekin rohkaisevat
saksalaista.
Bosporissa oli Välimeren-divisioona enimmäkseen tuomittu
toimettomuuteen ententen luovuttua hyökkäyksestä Konstantinopolia
vastaan. Vihollisen ylivoima Mustalla merellä ja Välimerellä oli suuri.
Itävalta-Unkarin laivastolta puuttui toimintahalua. Kun Italia oli
julistanut sodan, se teki vain vähäpätöisiä partioretkiä sen
itärannikolle.
Itämerellä olivat voimasuhteet semmoiset, että saksalaisen
kauppalaivaliikkeen jatkaminen oli mahdollista. Tällä oli sodankäyntiin
nähden erittäin suuri merkitys, malmia kun voitiin tuoda Ruotsista.
Pitämällä Itämeren vapaana laivasto on täyttänyt osan tehtävästään ja
samalla tehnyt itärintaman ylipäällikölle mahdolliseksi yhteyden
aikaansaamisen Saksan Itämeren-satamain ja Libaun välillä, mikä oli
mitä tärkeintä tarveaineiden lähetyksen vuoksi Kuurinmaalla oleville
joukoillemme. Itämeren länsiosa jäi laivastollemme harjoituskentäksi.
Sotalaivastomme pääosa oli Pohjanmerellä, tukikohtanaan Elben suu,
Helgolanti ja Wilhelmshaven. Meidän olisi sodan alussa tullut aivan
erikoisesti pyrkiä sillä taisteluun, kuten suuramiraali Tirpitzkin
tahtoi, vaikkei hän saanut tätä tahtoaan toteutumaan. Vain sillä
tavalla olisimme voineet tehdä tyhjiksi vihollisen toimenpiteet, joista
emme voineet itsellemme muodostaa selvää kuvaa. Jälkeen 1910 ja 1911
vuosien Englannin laivastoharjoituksien merkit viittasivat siihen, että
Englanti suunnitteli laajaa saartoa. Tämä ei ollut kansainoikeuden
kanssa sopusoinnussa ja se voitiin toteuttaa vain sillä ehdolla, että
puolueettomat vallat, etenkin Yhdysvallat, olivat sitä kohtaan suopeat.
Englanti karttoi meritaistelua. Brittienkin olisi pitänyt rohjeta
siihen ryhtyä. Traditio, voimasuhteet ja sotatilanne vaativat sitä
väkipakolla. Jos Englanti olisi taistelun voittanut, olisi se voinut
ratkaisevasti katkaista malmintuontimme Ruotsista, emmekä me olisi
mitenkään voineet ryhtyä niin laajaan sukellussotaan, että se olisi
käynyt Englannille vaaralliseksi. Mutta Iso-Britannia säilytti
valtiollisista syistä laivastonsa. Taistelua Saksan laivaston kanssa se
piti vaarana, joka olisi voinut maksaa sen mahtiaseman maailmassa,
liittolaisten kesken ja omassa valtakunnassakin. Eivät mitkään muut
syyt, kuten telakkain puute itärannikolla, minkä vuoksi ei vaurioita
olisi taistelun jälkeen voitu kyllin nopeasti korjata, tunnu
vakuuttavilta. Se, ettei Englanti taisteluun ryhtynyt, ei ole kunnian
lehti sen muutoin niin ylpeälle laivastolle.
Meritaistelulla, joka elokuun 28:ntena 1914 taisteltiin Saksan mutkassa
Helgolannin ulkopuolella, ei ollut strateegista merkitystä. Uhkarohkeus
viehätti risteilijöitämme toimeen. Laivastomme oli edelleenkin
yritteliäämpi kuin vihollisen. Ammuimme moneen kertaan Englannin
rannikkoa, joka ei vuosisatoihin ollut nähnyt vihollista. Tammikuun
24:ntenä 1915 oli moinen hyökkäysretki johtanut Doggerbankin
taisteluun.
Sotalaivastomme pyrkimys saada Englannin laivasto taisteluun niin
lähellä rantojamme kuin mahdollista, sai selvän muodon amiraali
Scheerin johtaessa avomerilaivastoamme. Toukokuun 31:senä 1916 hänen
onnistui saada taistelu aikaan. Häntä ei arveluttanut, vaikka hän
olikin kaukana sotalaivastomme tukikohdista.
Vihollisen laivaston pidättyväisyyden vuoksi kävi epätodennäköiseksi,
että merilinnoituksiamme uhattaisiin. Niiden sotavarusväet voitiin
viedä muuanne. Niistä muodostettiin meriväenosasto, jota Antwerpenin
valloituksen jälkeen käytettiin Flanderin rannikolla. Osia niistä
taisteli rohkeasti maarintamallakin.
Sillävälin oli helmikuun 4:ntenä 1915 -- aluksi suuramiraali v.
Tirpitzin neuvoa vastaan, hän kun piti ajankohtaa vielä liian
varhaisena -- sukellussota vihollisen kauppalaivoja vastaan alkanut
Englantia ympäröivässä saartovyöhykkeessä. Sukelluslaivain luku oli
sangen pieni; minä en käsitä, mitkä syyt siihen vaikuttivat. Tosin
siitä, mihin sukelluslaivat kelpasivat, päästiin selville vasta sodassa
sitä mukaa kuin niiden miehistöt saavuttivat yhä enemmän menestystä ja
samalla yhä enemmän kokemustakin. Helmik. 4:ntenä julistettu
sukellussota ei päässyt täyteen voimaansa; se johtui siitä, että se
valtiollisista syistä oli yksipuolisesti rajoitettu vain vihollisen
kauppalaivoja vastaan. Pian sitä supistettiin vielä muillakin
rajoituksilla, jotka saattoivat sen täydellisesti lamaan.
Lusitania-jutun jälkeen se nukahti täydelleen. Lopulla marraskuuta 1915
ja helmikuussa 1916 se virkosi uudelleen vähäksi aikaa. Höyrylaiva
Sussexin tuhosta maalisk. 24:ntenä 1916 oli seurauksena, että Saksa
toukok. 4:ntenä 1916 selitti sen jälkeen käyvänsä kauppasotaa vain
merisaalisasetuksen mukaisesti. Näin sukellussota oli lakkautettu.
Sukellussodan-pelossaan vastustajamme ovat häikäilemättä leimanneet sen
kansainoikeudenvastaiseksi ja epäinhimilliseksi taistelukeinoksi.
Omituinen väite siihen nähden, kuinka entente on pysyväisesti oikeutta
rikkonut. Uudet sotakeinot synnyttävät uusia kansainoikeusnormeja. Sen
Yhdysvallatkin myönsivät Englannille huhtik. 5:ntenä 1915 antamassaan
nootissa. On niinikään olemassa arvovaltaiselta taholta annettu
lausunto, amiraali Sir Percy Scottin sanat, jotka "Times" julkaisi
heinäk. 16:ntena 1914 ja joilla on ratkaiseva merkitys. Amiraali
kirjoittaa:
"Semmoinen julistus -- miina- ja sukellusvenesaarrosta -- olisi minun
mielestäni aivan paikallaan, ja jos sen voimaan astuttua englantilaiset
tai puolueettomat laivat jättäisivät sen huomioon ottamatta ja
koettaisivat saarron murtaa, niin ei voitaisi sanoa, että ne
liikkuisivat semmoisilla rauhallisilla asioilla, joista lordi Sydenham
puhuu; jos ne sitä yrittäessään upotettaisiin, niin ei tätä voitaisi
leimata raakuuteen ja merirosvouteen palaamiseksi niiden mustimmassa
muodossa."
Kieltämätön sotilaallinen oikeutemme oli sukellussotaan nähden säätää
semmoisia määräyksiä, joita pidimme soveliaina saattaaksemme
sotatarkoituksemme sopusointuun ihmisyyden vaatimusten ja
puolueettomain oikeuksien kanssa. Löysimme oikean tien eikä mikään
arvostelu voi tätä muuttaa. Tulevaisuuskin on sen osoittava.
Heti sodan alussa Englanti oli kansainoikeutta loukkaavin toimenpitein
alkanut nälkäsodan Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan. Kuristus- ja
nälkäsaarron piti heikontaa ruumista ja samalla kypsyttää mielet
propagandan myrkylle vastaanottaviksi. Englannilla oli vielä toinenkin
päämäärä: taistelu lasta vastaan, joka oli äidin kohdussa, jotta
Saksassa syntyisi fyysillisesti voimaton rotu. Se oli kamalaa
taistelua, jota kammottavampaa ei voi ajatella. Englanti toimi tiukan
johdonmukaisesti, kuten jo usein ennenkin julman historiansa kuluessa.
Asteettaisesti menetellen ja päämäärästään tietoisena Englannin
hallitus elokuun 20:ntenä ja lokakuun 29:ntenä 1914 annetuilla order in
councileillaan ynnä erikoisilla taloudellisilla ja sotilaallisilla
toimenpiteillä lakkautti kaiken välittömän tuonnin meritse Saksan
satamiin, kaiken tuontikaupan puolueettomain maiden kautta ja lopulta
puolueettomain maitten omainkin tuotteiden tuontikaupan. Kaiken
huippu oli se että Pohjanmeri marraskuun 2:sena 1914 julistettiin
sota-alueeksi. Sen kautta Pohjanmeren pohjoiset tuloväylät täydelleen
suljettiin ja puolueettomain meriliike pakotettiin kulkemaan Kanaalin
kautta aivan läheltä Englannin rannikkoa ja edelleen Pohjanmeren poikki
yhtä ainoata tietä. Ja kuitenkin Englanti oli sodan alussa selittänyt,
että se periaatteessa tunnusti Lontoon deklaration toimintansa
normiksi; ja sen kanta ennen sodan syttymistäkin oli ollut aivan
toinen.
Sota-aluejulistuksellaan se oli nyt julkisesti lausunut, ettei se
enää katsonut sitoviksi niitä määräyksiä, jotka kaappaussodasta
merisaalissääntöjen mukaan olivat voimassa, vaan piti kaikkia,
väkivaltaisiakin toimenpiteitä merenkulkua vastaan oikeutettuina
sota-alueella. Siten Saksa saarrettiin, vaikkei lainpätevää saartoa
ollutkaan. Merisotaoikeuden kannalta katsoen se oli tehoton jo senkin
vuoksi, ettei Englanti kyennyt Itämerellä estämään liikettä.
Helmik. 4:ntenä 1915 annettu Saksan saartoaluejulistus ei ollut muuta
kuin englantilaisen menetelmän mukainen toimenpide. Siitä Englanti sai
aiheen ruveta yhä koventamaan taloudellista taisteluaan keskusvaltoja
vastaan. Maaliskuun 11:ntenä 1915 päivätyllä n.s. saartokäskyllään se
määräsi, että jokainen Saksasta tuleva tai sinne menevä laiva oli
otettava takavarikkoon. Kaikki Saksaan menevät tai sieltä tuodut
tuotteet ja samoin kaikki saksalaisten omistamat ja saksalaista
alkuperääkin olevat tuotteet, vaikka ne olisivat puolueettomainkin
omaisuutta, olivat siitä alkaen puolueettomistakin laivoista
anastettavat. Tämäkin oli kuulumatonta oikeuden alistamista vallan
alle. Englanti puolusti itseään sillä, että sen menettely oli
vastapakkotoimi sukellussotaa vastaan, joka helmikuussa 1915 oli pantu
alkuun.
Tämä kanta menetti perustuksensa, kun Saksa Sussex-tapauksen jälkeen
juhlallisesti luopui sukellussodasta semmoisenaan. Englannin olisi nyt,
jos se olisi tahtonut menetellä omain sanainsa mukaisesti, myös tullut
lakkauttaa niin sanottu saartonsa, kun ei syytä vastatoimiin enää ollut
olemassa. Mutta sitä se ei ajatellutkaan. Merisaarto jatkui
muuttumattomana edelleen.
Kesäkuun 7:ntenä 1916 päivätyllä order in councililla Englanti
lopullisesti sanoutui irti Lontoon selityksestä. Samalla poistettiin
muodollisesti nekin määräykset, joita annetuista vakuutuksista
huolimatta ei oltu todenteolla koskaan noudatettu. Kansainoikeuden
rikkomiselle oli saatava lain pätevyys!
Englannin jatkuvan kansainoikeuden loukkaamisen saimme mekin tuntea
itärintamalla ja se se lopulta oli hankkiva ententelle Saksasta voiton,
Yhdysvallat kun sen hyväksyivät sekä ennen omaa sekaantumistaan sotaan
että sen jälkeenkin ja kun Euroopan puolueettomat vallat olivat
Englannin pakkovallan alaisia.