Täten järjestettyyn hallintoon oli puhallettava elämä, jotta se
kykenisi hyödylliseen työhön. Sen ei tullut työskennellä
virkavaltaisesti, vaan tarpeita silmälläpitäen. "Ennakkomenettelyä",
kaiken vapaan päätösvallan haudankaivajaa, ei onneksi ollut olemassa.
Koko hallinnon järjestämistyössä ovat reservikapteenit v. Brockhusen ja
vapaah. v. Gayl olleet apunani. Edellinen oli ennen sotaa maaneuvos,
jälkimmäinen itäpreussilaisen maayhtiön johtaja Preussin
Königsbergissä. Syntyi hyvä rakennus, joka otti täydelleen lukuun
vakavat tarpeet.
Erikoista huomiota panimme väestön terveysoloihin. Pilkkukuume oli
monin paikoin vallalla ja sitä vastaan järjestettiin tehokas taistelu.
Meidän täytyi siihen uhrata paljon lääkäreitä.
Väestön rauhoittamiseksi ja maan aineellisen tilan parantamiseksi
ryhdyttiin lunastamaan pakko-ottokuitteja, joita joukot olivat
sotatoimien kestäessä jättäneet; tämä oli ylenmäärin mutkikas ja vaikea
toimi. Tästä lähtien maksoimme kaikki käteisellä rahalla. Tahdoin näin
saada tuotannon paranemaan, mikä oli minulle ylen tärkeätä, ja auttaa
maata.
Meille oli tärkeätä päästä maanviljelystuotteihin käsiksi sekä pitää
huolta säännöllisestä maanviljelyksestä ja maan ja viljelyksien
hyödynannosta. Tämä kävi mahdolliseksi sen kautta, että maassa oli niin
vähän asukkaita -- Bausken piirissä esimerkiksi oli vain 4 asukasta
neliökilometrillä. Haluten kotimaatamme auttaa ja sen painostuksesta
me yritimme viljeltävään alaan nähden liikaa. Hankimme apuun
saksalaisiakin yhtiöitä, joiden apuneuvoineen tuli hoitaa viljelystä
tässä harvaan asutussa maassa. Suuria tiluksia otimme omaan
viljelykseemme, hankimme moottoriauroja ja kaikenlaisia
maanviljelyskoneita, jakelimme siemenviljaa. Maan muokkauksessa
käytettiin sotaväen hevosia apuna. Mutta pääasia oli käteismaksun
ohella oikealla hintasäännöstelylläkin vaikuttaa maalaisväestöön
rohkaisevasti.
Myöntämämme hinnat olivat pienemmät kuin Varsovan kenraalikuvernöörin
alueella, mutta ne olivat täydelleen riittävät. Otimme lukuun
valtiorahastomme suunnattomat menot. Prinssi Maxin hallitus koroitti
paikalla hintoja; syitä siihen en käsitä. Kiitosta ei valtiokansleri
prinssi Max siitä ainakaan saanut.
Maasta saadut sadot olivat yleensä pienet ja tuottivat meille
pettymyksen. Maa ei ollut salaojitettu ja peltotyöt voitiin sen vuoksi
aloittaa liian myöhään. Viljalajien valintaa ei toimitettu kyllin
huolellisesti. Keinotekoinen lannoitus oli tuntematon. Hyviä satoja
saatiin vain apilaasta ja tavallisesta heinästä ynnä rapsista ja
pellavasta.
Varastojen kuljetus rautatielle tai muihin keruupaikkoihin tuotti
erikoisia vaikeuksia. Huonoilla teillä, pienillä yhden tai kahden
hevosen vetämillä vaunuilla kuljetettuina maalaistuotteet usein
viipyivät tiellä päiväkausia, ennenkuin saapuivat perille. Maksoimme
vedätyspalkinnoita, mutta tämän sotanäyttämön omituisuuksia voitiin
vain lieventää, ei poistaa. Paljon jäi varastoihin toimittamatta.
Perunankuivauslaitoksia ryhdyttiin heti hankkimaan ja olkien ja puun
ravinnoksi muokkaaminen pantiin niinikään alkuun.
Siihen nähden, että kotimaan karjakanta hupeni kovasti, oli vallattujen
alueitten karjakannan hyväkseenkäyttäminen erikoisen tärkeätä. Tietysti
sota oli sitä paljon vähentänyt. Oli pantava toimeen lasku. Tämä työ
oli sangen vaikea. Eläimiä piiloteltiin kellareihin tai ajettiin
metsiin, mutta vähitellen karjakanta kuitenkin saatiin lasketuksi,
vaikka ei ollut olemassa mitään veroluetteloa. Näin saatiin
taloudenhoito vähitellen säännölliselle kannalle.
Suurta huomiota kiinnitettiin vihannesten ja hedelmäin viljelykseen.
Rakennettiin tehtaita marmelaadin ja säilykkeiden valmistamista varten.
Sieniä kerättiin suuret määrät ja kuivattiin.
Lukuisain suurien sisämaanjärvien kalastus annettiin vuokralle.
Libausta käsin järjestettiin merikalastus.
Kaikki, mikä suinkin ravintoaineeksi kelpasi, otettiin talteen.
Kaupunkilaisväestön keskuudessa vallitsi suuri hätä, talvella
1915/16 täytyi meidän sitä lieventää jakamalla ruokatarpeita
sotamuonavirastoista. Myöhemmin olot melkoisesti paranivat. Armeija sai
osansa ja kotimaatakin saatoin auttaa. Muistan, kuinka herra v. Batocki
kesä- tai heinäkuussa 1916 pyysi minun auttamaan Berliiniä; saatoinkin
sen tehdä.
Maan avustamiseksi sallimme vallatun alueen kansallisuuksiin kuuluvain
ulkomaalaisten avustuskomiteain toimia; minä vain vaadin, etteivät
ne apua antaessaan yksipuolisesti rajoittaisi sitä omaan
kansallisuuteensa, vaan muistaisivat muitakin. Juutalaisten
komiteat, joilla oli suurimmat varat ja jotka saivat niitä
Amerikastakin, vaikuttivat suuripiirteisesti ja hyödyllisesti. Niiden
toiminta saavutti tunnustusta ja osoitti tämän kansan lujaa
yhteenkuuluvaisuutta. Ensimmäinen juutalainen kansankeittiö, joka
perustettiin Kownoon, sai minun mukaani nimensä. Kenttärabbiini
Rosenack pyysi siihen minulta luvan.
Kaikissa maataloutta ja ravitsemista koskevissa kysymyksissä sain
taatuilta voimilta tehokasta apua: ensinnäkin tunnetulta herrainhuoneen
jäseneltä majuri kreivi Yorck v. Wartenburgilta, sal.hall.neuv.
ratsumestari v. Rümkeriltä ja myöhemmin hovikamarineuvos majuri
Heckeliltä.
Hevosten oton toimittivat tietysti sotilaat. Piirikapteenit olivat
siinä osallisina samoin kuin preussilainen maaneuvosto. Maan täytyi
hankkia niitä meille paljon, jottei meidän tarvinnut vielä ankarammin
kuluttaa kotimaan varoja. Liettualainen hevonen on pieni, voimallinen,
vähään tyytyvä ja sitkeä, siitä syystä sangen sopiva sotilashevonen.
Maahan koski tietysti kipeästi, että sen varoja täten herkeämättä
vahvasti kulutettiin, varsinkin jatkuva hevosten ja karjan otto.
Paikalliset hallintoviranomaiset huomauttivat tätä usein, mutta minulla
ei ollut muuta neuvoa kuin pitää hankintavaatimuksesta kiinni. Meidän
hallitsemaltamme maalta ei vaadittu enempää kuin muiltakaan alueilta.
Kotimaata itseäänkin rasittivat samanlaiset toimenpiteet. Suuri osa
myöhemmin esiintyneestä vastahakoisuudesta saa selityksensä näistä
välttämättömistä sotilaallisista vaatimuksista. Lienee sattunut
tylyyttäkin ja tämä arvatenkin vielä lisäsi tyytymättömyyttä, se oli
tietysti paheksuttavaa. Poliittis-demagoginen yllytys sitten käytti
tätä tyytymättömyyttä hyväkseen sitä yhä lisätäkseen.
Mieletöntä olisi ollut vääristä humanisuussyistä säästää itärintaman
ylipäällikön aluetta kotimaan kustannuksella. Saksan kehittyneen
maanviljelyksen vuoksi täytyi sitä paitsi vähimmänkin viljelystyön
supistamisen kotimaassa vaikuttaa tuotantoon paljon vahingollisemmin
kuin viljelyksen heikontumisen itärintaman ylipäällikön alueella.
Raaka-aineitten hankinta oli erikoisen tärkeä tehtävä. Sekin tapahtui
käteismaksua vastaan. Juutalainen oli tässä välikauppiaana korvaamaton.
Toimitimme kotimaan sotataloudelle paljon vuotia ja nahkoja, kuparia ja
messinkiä, lumppuja ja romurautaa ja helpotimme sen tehtävää sitenkin,
että Libaussa, Kownossa ja Bjalystokissa panimme käyntiin tehtaita.
Vähitellen syntyi kauppaosasto, joka lopulta kehittyi sangen
laajaksi; sen johto uskottiin erinomaisen kyvykkäälle ja
selvänäköiselle salaneuvos majuri Eilsbergerille, josta myöhemmin
tuli valtakunnanrahaston ministerialijohtaja.
Suuri arvo annettiin väkälangan valmistukselle. Kapteeni Markau, joka
rauhan aikana oli palvellut Allgemeine Elektrizitäts-Gesellschaftissa,
sodassa itärintaman kenttälennätinpäällikön virastossa, oli ottanut
nämä ja muitakin tehtaita tarmokkaaseen johtoonsa. Siten käytettiin
kaikki voimat, kutakin henkilöä kykynsä mukaan.
Sotilasrautatieviranomaiset olivat Libauhun muun muassa perustaneet
suuren työpajan rautatieliikenteen tarpeita varten.
Raaka-aineiden hankinnan yhteydessä alkoi kauppakin vähässä määrin
vilkastua. Henkilöliikenteen rajoitukset, jotka meidän täytyi saattaa
maassa voimaan sotilaallisen turvallisuuden vuoksi, estivät kauppaa
vapaammin kehittymästä.
Runsaat metsävarat varsinkin houkuttelivat, mutta kaikki ryöstökäyttö
kiellettiin. Varustusrakennuksiin ja ratapölkkyihin kului tavattoman
paljon puutavaraa. Syntyi sahalaitos toisensa jälkeen ja samalla kuin
armeijamme vähitellen hankkivat omat tarpeemme, saatoimme vielä
lähettää puutavaraa länteen ja Serbiaankin. Veistopuuta lähetettiin
itse Saksaankin ja väestölle annettiin puita asuntojen uudelleen
rakentamiseen.
Kenttälentopäällikkö rakensi Alt-Autziin Kuurinmaalle erittäin hyvin
varustetun työpajan halleja ja parakkeja varten.
Ratapölkkyjä saatiin melkoiset määrät.
Lämmitykseen tarvittavain polttopuiden hankkiminen oli suuri työ ja
talveksi 1915/16 erikoisen vaikeakin, meillä kun ei ollut mitään
ohjetta tarvittavain määräin suuruuteen nähden.
Saksaan vietiin varsin melkoiset määrät selluloosapuuta ruudin- ja
paperinvalmistusta varten. Tämän puutavaran kaupan vapautimme sangen
pian vallatulla alueella. Kotimaalle ja meille oli tästä suuri hyöty.
Minua ilahutti, että saatoin helpottaa paperin hankintaa kotimaan
sanomalehtien kustantajille.
Niemenillä ja monilla muilla uittokelpoisilla vesillä ryhdyttiin
uudelleen tukinuittoon; metsänhoitoneuvos Schütte järjesti tämän työn
suuripiirteisesti.
Pihkankin keruuseen kiinnitimme huomiota ja järjestimme sen näillä
alueilla uudelleen ylimetsänhoitaja Kienitzin ehdotusten mukaan. Se on
pitkästyttävää askartelua, mutta antaa kuitenkin loppujen lopuksi
helpon ansion. Pihkan keruu kelpasi myöhemmin Saksallekin esikuvaksi.
Pihkan jalostusta varten rakennettiin Kownoon tehdas.
Kaikenlaisia kemiallisiakin puutuotteita valmistimme eri tehtaissa.
Ja päällepäätteeksi poltimme sysiäkin.
Metsänhoitoneuvos Kirchner ja monet muut metsänhoitomiehet ovat
älykkään ja tarmokkaan toimintansa kautta pystyttäneet sinne itselleen
muistopatsaan. Sitä mitä metsänhoitoneuvos majuri Escherich talouden
järjestäjänä ja hallinnollisena virkamiehenä sai aikaan Belovezin
aarniometsäalueella, on Saksasta moni käynyt katsomassa ja ihailemassa.
Maan taloudellinen hyödyksikäyttäminen oli joka suhteessa sangen
perusteellista, mutta mikäli mahdollista se samalla säästi maata ja sen
asukkaita.
Valuuttahuolien vuoksi oli meidän mahdotonta maksaa kaikkea Saksan
rahalla. Yksissä neuvoin Saksan valtakunnanpankin ja Berliinin
asianomaisten virastojen kanssa perustivat armeijan-intendentti
salaneuvos Kessel ja kapteeni Königs erikoisen itärintaman ylipäällikön
rahan, jota pian alettiin mielellään vastaanottaa. Saksalaisia
pankkejakin toimitimme maahan antamaan sille uutta taloudellista
voimaa.
Koko hallintoon tarpeellisten varain toimittaminen ei ollut mikään
helppo asia. Salainen ylifinanssineuvos kapteeni Tiesler, jonka
erittäin selvä katse ja suuri toimitarmo ansaitsevat kiitosta, ryhtyi
tähän tehtävään mitä suurimmalla taidolla. Hänen tuli laatia koko
hallinnolle tarkka kustannusarvio ja samalla keksiä tulolähteet.
Virkamiehiä koskeva menosääntö suunniteltiin, kuten jo mainitsin, niin
niukaksi kuin mahdollista. Hallintoni eri osastojen välillä riehui aika
kiivas taistelu alempien virkamiesten paikoista ja palkoista.
Etappihallintojen päälliköt esittivät herkeämättä uusia vaatimuksia.
Minun täytyi vaikuttaa tasoittelevasti ja sain tässä esimakua valtion
finanssihallitusten huolista ja tuskista. Kun olimme onnellisesti
saaneet ensimmäisen kulunkiarviomme valmiiksi, lähetettiin se
Berliiniin sotaministeriöön ja ylimajoitusmestarille, siitä annettiin
lausunnot ja kovien taisteluiden jälkeen se vihdoin hyväksyttiin.
Tulomme perustuivat tulleihin, monopoleihin, veroihin ja valtion
harjoittamiin liikkeisiin.
Kaikki maksujärjestelmät olivat teknillisesti rakennettavat niin
yksinkertaiselle perusteelle kuin mahdollista. Mutkikkaammat ja samalla
kohtuullisemmat järjestelmät olisivat olleet kerrassaan mahdottomat
toteuttaa, koska oli puute harjaantuneesta henkilökunnasta,
venäläisajalta kun ei ollut minkäänlaisia esikuvia olemassa ja väestö
oli tottumaton semmoisiin. Tulojen pääpaino pantiin venäläisiin oloihin
nojautuen tulleihin, välillisiin veroihin ja monopoleihin.
Tuontitulleja kantoivat rajalla Preussin finanssihallituksen
virkamiehet mainitulle hallitukselle suoritettavaa korvausta vastaan.
Armeijalle tulevista muonalähetyksistä ei tietysti otettu tullia.
Tullit kohdistuivat vain niihin vähiin lähetyksiin, jotka olivat
väestön kulutusta varten aiotut. Tästä lähteestä herui tuloja kylläkin
niukasti. Vain selluloosalle määräsimme kohtuullisen vientitullin.
Siitä ei paljoa lähtenyt.
Verot tuottivat paremmin. Kapteeni Tiesler perusti
savukekauppamonopolin, jonka järjestely minusta näyttää olevan
finanssiteknillisesti jäljentelyn arvoinen. Paloviina-, imellysaine-,
suola- ja tulitikkukauppamonopolit järjestettiin likimain samoille
perusteille.
Välittömistä veroista meidän täytyi ottaa käytäntöön summittaisesti
porrastettu päävero, meillä kun ei ollut minkäänlaisia tukikohtia
paremman henkilöverotuksen säätämiseksi.
Omaisuusveroja saatettiin voimaan maa- ja kiinteimistövero sekä
ammattivero.
Väestö oli yleensä veroihin tyytyväinen. Verorasitus ei ollutkaan
ankara. Koko rasitus, kunnalliset verot mukaan luettuina, nousi tällä
alueella henkeä kohti vuodessa vain 19,50 Saks. markkaan, jota vastoin
se ennen sotaa oli ollut 32,75 Saks. markkaa. Koiraveroon vain ei voitu
tottua. Koirat olivat vesikauhuvaaran vuoksi käyneet maanvaivaksi ja
tätä vastaan oli ryhdyttävä toimiin. Kun koiravero oli tuossa suhteessa
tehtävänsä täyttänyt, lakkautettiin se.
Hallituksen harjoittamat liikkeet eivät aluksi tuottaneet
sanottavia voittoja. Toiselta puolen siihen olivat syynä korkeat
perustamiskustannukset ja korkea kuoletus, toiselta puolen se, ettei
johtavana periaatteena Saksan taloudellisen saarron vuoksi voinut olla
voittojen hankkiminen, vaan niin suuri tuotanto kuin suinkin.
Olen edellä esittänyt vain perusteet, lisää tulolähteitä hankittiin
vähitellen. Tulos oli suotuisa. Tulokset riittivät maan hallitsemiseen
ilman Saksan valtakunnan rahallista avustusta. Suurisuuntainen, mutta
yksityiskohdissaan silti erinomaisen hieno työ oli suoritettu.