Luon vain katsauksen itärintaman ylipäällikön hallintoon ja teen sen
mielelläni, sillä samoin kuin työtovereitani puhtaasti sotilaallisella
alalla olen tässäkin velvollinen kiittämään apulaisiani. Työ, jota
siellä yhdessä suoritimme aina erooni saakka, joka tapahtui heinäkuun
lopulla 1916, oli suuri, kaunis ja saksalaisten miesten arvoinen työ.
Siitä oli hyötyä ja apua armeijalle ja kotimaalle, samoin kuin maalle
itselleen ja sen asukkaille.
Vastuunalaiseen työhöni tarvitsin paljon apulaisia. Näitä ei kutsuttu
yhdellä kertaa, vaan vähitellen, sitä mukaa kuin tarve vaati.
Sotilaallisen esikuntani rinnalle syntyi vähitellen laaja
hallintoesikunta, jonka esimies oli ylimajoitusmestari kenraali v.
Eisenhart-Rothe. Hänellä oli kokemusta taloudellisen elämän useilla
aloilla. Hän on alttiilla innolla palvellut asiaa ja minua ja antanut
herätteitä. Myöhemmin hän kenraali-intendenttinäkin oli minulle
erittäin arvokas tuki. Lokakuun lopulla oli hallinto ensinnäkin
ulotettava etappialueen äsken vallattuihin osiin. Läntisillä alueilla
se oli jo aikaisemmin saatettu voimaan. Pitkin koko rintamaa jäi
sotatoimi-alueeksi kaistale, joka asetettiin armeijan-ylikomentojen
välittömän vallan alaiseksi.
Hallinnollinen järjestely oli eri etappialueilla ruvennut kulkemaan eri
teitä; tässä oli saatava aikaan yhdenmukaisuutta, muutoin koneisto kävi
liian monimutkaiseksi, mutta se oli varovaisella kädellä aikaan
saatava. Asialle olisi muutoin koitunut vahinkoa.
Tehtävän suuruuden ja hallittavan alueen laajuuden vuoksi tarvittiin
hallintoon paljon miehiä, vaikka olikin säästettävä niin paljon kuin
mahdollista. Joskin muutoin kannatankin sitä mielipidettä, ettei luku
ole pääasia, vaan yksilöjen laatu, niin on tällä kuitenkin rajansa.
Määrättyä vähintä lukua vähemmällä en voinut tulla toimeen, eikä mikään
muukaan järjestämistapa olisi voinut tyytyä pienempään määrään. Kunkin
yksityisen työtulokset olivat sangen hyvät ja ne vaativat täyttä
miehuusvoimaa.
Panin painoa siihen, että sotilaallinen luonne säilytettiin, joka
luonne olikin etappitarkastuksen puitteissa ainoa mahdollinen, ja että
käytettiin etupäässä semmoisia sotilassäätyyn kuuluvia miehiä, joita ei
enää voitu käyttää rintamalla. Otin kuitenkin työhön muitakin
kuin sotilaita. Minulle tietysti oli tärkeätä koettaa saada
ammattitekniikkaan perehtyneitä miehiä, sillä en voi yhtyä siihen
käsitykseen, että useimmat ihmiset kykenevät hoitamaan mitä tointa
tahansa. Olen usein nähnyt, kuinka pelkästään määrätty työtekniikkakin
helpottaa työtä kokonaisuuden eduksi. Puhtaaseen hallintotyöhön täytyi
minun ottaa semmoisiakin herroja, joilla ei ollut ammattiteknillisiä
tietoja, toivossa että selvä tahto, yleistiedot ja terve arvostelukyky
korvaavat sen, mitä puuttui. Maanviljelystä ja metsiä, oikeudenhoitoa,
raha-asioita, kirkkoa ja koulua varten tarvittiin ehdottomasti
ammattimiehiä. Varsinkin alussa oli vaikeata hankkia tarvittavat
toimihenkilöt, armeija ja kotimaa kun niin tyystin tarvitsivat
ihmisvaramme; myöhemmin, kun itärintaman ylipäällikön hallinto oli
saavuttanut jonkin verran mainetta, se kävi helpommaksi.
Ilmoittautuvista pyysimme kotimaasta asianomaisilta esimiehiltä
tarkkoja tietoja. Samalla tavoin hallinnolliset tai
etappitarkastusviranomaiset hankkivat miehiä alempiinkin virkoihin.
Tahdoin saada vieraaseen maahan luotettavaa väkeä. Paikkakuntalaisia
käytettiin vain Kuurinmaalla ja sielläkin varovasti.
Kaikki ryhtyivät heti innolla vaikeaan ja vaivaloiseen työhönsä.
Työskentelimme oloissa, jotka siihen saakka olivat olleet meille
kokonaan vieraat, lisäksi sodan raastamassa maassa, jossa kaikki
valtiolliset ja taloudelliset siteet oli katkottu. Olimme tekemisissä
vieraan väestön kanssa, johon kuului useita keskenään sotakannalla
olevia heimoja, joka ei ymmärtänyt kieltämme, ja joka sisimmässään oli
meille vihamielistä. Mutta kaikkia meitä elähytti uskollisen ja
epäitsekkään velvollisuuden täyttämisen henki, satavuotisen
preussilaisen kurin ja saksalaisen tradition perintöosa.
Opittuani maata paremmin tuntemaan näin vähitellen, ettei kaikkea ollut
mahdollinen toteuttaa, vaan että milloin mitäkin oli muutettava.
Itsestään selvää on, että siellä ja täällä oli sentään mahdollista
saada parempaakin aikaan. Minun velvollisuuteni oli kuitenkin
tuntemattomissa oloissa menetellä lyhyeen ja tarmokkaasti. Tässäkin
tapauksessa oli taloudellisissa kysymyksissä laiminlyönti suurempi paha
kuin erehdys, sillä erehdys voitiin aina korjata. Vasta kun asiaan oli
käsiksi käyty, saatoin arvostella sitä täysin selvästi. Poliittisissa
kysymyksissä olisi täytynyt menetellä varovammin; mutta niihin en vielä
puuttunut.