Maa oli sodan johdosta joutunut avuttomaan tilaan, järjestystä oli vain
siellä, missä jo olimme pitemmän aikaa olleet. Väestö oli osaksi
vapaaehtoisesti lähtenyt kotoaan peräytyvän vihollisen edellä, osaksi
oli tämä vienyt sen mukanaan. Osaksi se oli piiloutunut suuriin metsiin
ja palasi nyt jälleen kotiinsa. Monet maatalot jäivät kuitenkin
autioiksi. Vainioilta ei ollut satoa vielä korjattu. Mahdotonta oli
arvata, miten peltotöiden kävisi. Esivaltaa ei ollut minkäänlaista.
Venäläiset hallintoviranomaiset ja venäläiset tuomarit, koko venäläinen
virallinen valloittajasääty ja melkein koko kotimainen sivistyneistö
oli lähtenyt maasta. Ei ollut poliisiviranomaisia, ei santarmistoa,
papistolla vain oli jonkun verran arvovaltaa.
Maaseutu tuli toimeen; kaupungeissa, etenkin Wilnossa, Kownossa
ja Grodnossa, ilmeni heti valtauksen alussa arveluttavia
muonitusvaikeuksia, joiden tietysti täytyi lisääntyä ja levitä
muihinkin kaupunkeihin. Lämmitykseen ei ollut riittävästi puita.
Väestö asettui meitä kohtaan vierovalle kannalle, saksalaisia aineksia
lukuun ottamatta. Nämä, varsinkin baltilaiset, olivat ottaneet
saksalaiset joukot hyvin vastaan. Lättiläinen opportunistina asettui
odottavalle kannalle. Liettualainen luuli, että nyt oli hänen
vapautuksensa hetki lyönyt; kun ei toivottu parempi aika paikalla
tullutkaan sodan rautaisen pakon vuoksi, käänsi hän jälleen selkänsä ja
kävi epäluuloiseksi. Puolalainen pysyi vihamielisenä syrjässä, sillä se
pelkäsi hyvällä syyllä, että me noudattaisimme liettualais-ystävällistä
politiikkaa. Valkovenäläinen ei tullut kysymykseenkään, puolalaiset
olivat siltä riistäneet kansallisuuden antamatta mitään sijaan. Koetin
syksyllä 1915 muodostaa itselleni kuvan valkovenäläisten asuma-aloista.
Niitä oli alussa kirjaimellisesti mahdoton löytää. Vasta myöhemmin
selveni, että he muodostavat laajalle levinneen, mutta ulkonaisesti
puolalaistuneen heimon, joka on niin alhaisella kulttuuriasteella, että
sitä vain pitkällisen vaikutuksen kautta on mahdollinen auttaa.
Juutalainen ei vielä tiennyt, mimmoista naamaa sen tuli näyttää, mutta
se ei tuottanut meille mitään vaikeuksia ja kielenkin puolesta tulimme
sen kanssa toimeen, mikä taas puolalaisten, liettualaisten ja
lättiläisten kanssa oli melkein kaikkialla mahdotonta. Nämä kielelliset
vaikeudet vaikuttivat sangen haitallisesti, niitä ei voi liian suuriksi
arvata. Tätä alaa koskevan saksankielisen kirjallisuuden puutteessa
tunsimme muutoinkin maan ja kansan oloja vain vähän ja näimme siis
edessämme aivan uuden maailman.
Alueella, joka oli likimain yhtä suuri kuin Itä- ja Länsi-Preussi,
Posen ja Pommeri yhteensä, oli meidän nyt ryhdyttävä kerrassaan
valtavaan työhön: kaikki oli alusta alkaen rakennettava ja
järjestettävä. Ensinnäkin oli armeijan selkäpuolella rauha ja järjestys
turvattava ja vakoilu ehkäistävä. Maan tuli itse elättää itsensä ja
siitä oli myös hankittava elintarpeita armeijoille ja kotimaalle ja
muita tarveaineita joukoillemme ja sotataloudellemme. Taloudellinen
asemamme teki tämän vihollisten saarron vuoksi ehdottomaksi
velvollisuudeksi.
Kulttuuritehtäviin oli käytävä käsiksi niin nopeaan kuin suinkin,
valtiollisten kysymysten ratkaisuun ryhtyminen olisi vielä ollut
ennenaikaista.
Etappitarkastajat, joiden tehtävänä ensi sijassa on hoitaa vallattujen
alueiden hallintoa, saivat sen täälläkin toimekseen.
Etappikomendantit pitivät sotilaallisen velvollisuutensa mukaisesti
maassa järjestystä yllä. Sitä varten heillä oli käytettävänään
etappijoukot ja vakoojain torjumisessa avusti heitä kenttäpoliisi.
Maan hallintoa varten etappitarkastajat saivat erityisen
hallintopäällikön johtaman järjestön, jolla oli erikoiset valtuudet ja
joka oli etappitarkastajalleen ankarasti vastuunalainen.
Etappitarkastajat olivat esimiehen asemassa etappikomendantteihin ja
hallintoviranomaisiin nähden. Mutta mahdotonta oli kokonaan välttää
kahnauspintoja, ja missä niitä on, siellä on meillä saksalaisilla
ehdottomasti kahnaustakin. Niin oli täälläkin asianlaita. Mutta lopulta
tästä kaikesta kuitenkin oivallisten etappitarkastajain avulla
suoriuduttiin. Kenraalit v. Harbou, Madlung ja vapaah. v. Seekendorff
ovat hallintoviranomaisina osoittaneet taattua kuntoa.
Itärintaman ylipäällikön koko alueella tuli korkeamman viraston
yhdistää ja tasoittaa kaikki hallinto- ja taloudelliset kysymykset.
Kenraalikuvernöörikunnalle ei ollut sijaa, puhumattakaan siitä, että se
on epätarkoituksenmukainen laitos; armeijoilla piti olla oma
etappialueensa. Kenraalimajoitusmestarilla oli lännessä työtä yllin
kyllin; hän ei voinut kiinnittää riittävästi huomiotaan itäisen
rintaman ylipäällikön alueeseen. Tämän täytyi itse ryhtyä asioihin
käsiksi.
Etappitarkastusviranomaisten tuli toteuttaa hänen tekemänsä päätökset
ja suorittaa paljon erikoistehtäviä.
Kun maassa ei ollut minkäänlaista kotimaista hallintokoneistoa eikä
tuomioistuimia, niin sai hallinto erikoisen luonteen. Tämä teki sille
mahdolliseksi kestää 1918 vuoden marraskuussa vallankumouksen myrskyt.