Lännessä oli Saksan aseitten voittokulkua jatkunut. Armeijan ylijohto
luuli sen vuoksi voivansa lännestä lähettää kolme armeijaosastoa 8:nnen
armeijan vahvistukseksi. Tannenbergin taistelun alussa saimme
sähkösanoman, joka toi tiedon näistä apujoukoista. Minulta myöhemmin
kysyttiin, voitaisiinko yksi armeijaosasto pitää edelleenkin lännessä.
Minä kun en ollut apuväkeä pyytänytkään, suostuin tähän. Tuli vain
kaksi armeijaosastoa, kaartin reserviosasto ja XI armeijaosasto, sekä
8:s ratsuväkidivisioona. Liian aikainen oli päätös heikontaa itseämme
lännessä. Valitettavasti emme voineet idässä sitä oivaltaa, lännestä
saamamme tiedot olivat olleet niin suotuisat. Erikoisen paljon merkitsi
vielä se, että itään lähetetyt vahvistusjoukot otettiin ratkaisua
tavoittelevasta oikeasta sivustasta eikä vasemmasta, joka nyt oli liian
vahva, kun Lothringissa oli taistelu päättynyt. Sinne jätettiin yksi
armeijaosasto, joka oli kolmanneksi määrätty itään.
Galitsiassa asema oli nyt jo käynyt epäedulliseksi. Venäjän sotajoukon
pääosa oli hyökännyt Itävalta-Unkarin armeijoja vastaan elokuun
lopulla ja lyönyt ne Lembergin itäpuolella. Itävalta-Unkarin armeija
ei sodan alussa ollut täysipätöinen sotasuure. Jos meillä todella
ennen sotaa olisi ollut hyökkäysaikeita, olisi meidän täytynyt
vaatia Itävalta-Unkaria parantamaan sotavoimaansa. Valtakunnan
rautatieverkkoakin olisi pitänyt täydentää, se kun oli aivan
riittämätön. Siitä huolimatta oli suuri erehdys, että jätimme sen
tekemättä. Kolmiliitto oli vain poliittinen liitto. Ranskan ja Venäjän
välisellä liitolla sitä vastoin oli nimenomaan sotilaallinen luonne.
Siitä johtui, että vihollisemme pääsivät meistä paljon edelle.
Välipuheemme Itävalta-Unkarin kanssa yhteisen sodan varalta olivat
niinikään puutteelliset. Kenraali kreivi v. Schlieffen pelkäsi
salaisuuden kavaltamista, joka todella on tapahtunutkin. Yhteisiä
sotatoimia varten oli vain karkea suunnitelma. Itävalta-Unkarin
armeijan hyökkäys Sanin taa oli oikeutettu vain siinä tapauksessa,
että se yksin oli Venäjän armeijaa voimallisempi, kuten useat
itävalta- unkarilaiset upseerit otaksuivatkin, taikka että me saatoimme
samalla kulkea Narewin poikki vahvoin voimin. Mutta sitä me emme
voineet, syystä ettei viimeisestä armeijanvahvistus-laista saatukaan
tulokseksi niitä kolmea armeijaosastoa, joita yleisesikunta toivoi. Nyt
oli sitä paitsi korvattava Italian puuttuminen länsirintamalla.
Vanhempain Italian kanssa tekemäimme sotilaallisten välipuheitten
mukaan piti Elsassiin tulla kolme italialaista armeijaosastoa ja kaksi
ratsuväkidivisioonaa, kun taas armeijan pääosa, rannikkotykistöä lukuun
ottamatta, oli koottava Ylä-Italiaan Ranskan rajalle. Laivaston piti
samalla pyrkiä katkaisemaan Ranskan yhteys sen pohjoisafrikkalaisen
siirtomaavaltakunnan kanssa. Jonkun aikaa otettiin nämä välipuheet
lukuun. Sitten ne jäivät. Italian yleisesikunnan päällikön, kenraali
Pollion nimenomaisesta pyynnöstä näitä toimenpiteitä sitten uudelleen
kehitettiin.
Kesällä 1914, vähän ennen sodan syttymistä, kenraali Pollio kuoli.
Ranskan ei kaakkoisrajalleen tarvinnut jättää ainoatakaan miestä. Se
saattoi lähettää meitä vastaan kaikki, se kun tarkkaan tiesi, ettei
Italia sodassa astuisi meidän puolellemme. Entinen liittolaisemme
vahingoitti meitä sen kautta aivan suunnattomasti. Sen vaarallinen
asema Englantiin nähden oli ilmeinen. Ristiriita Itävalta-Unkarin
kanssa oli olemassa. Nämä suhteet olivat vanhat, mutta eivät ne
estäneet Italiaa tekemästä liittoaan Itävalta-Unkarin ja meidän
kanssamme. Sillä oli ollut siitä paljon etua. Saatoimme edes odottaa,
että Italia tuntisi meihin nähden velvoitusta. Terve kansallinen
itsekkyys on ymmärrettävä, sen tulee elää joka kansassa. Mutta on
eetillisiä lakeja, joita ei saa rikkoa. Sen Italia teki. Tyytyköön
siihen, että meillä on huonot ajatukset sen käytöksestä neljänä
sotavuotena.
Itävalta-Unkarin armeijan vaikea asema elokuun lopulla sangen suurta
venäläistä ylivoimaa vastassa oli ilmeinen. Itävalta-Unkarin
yleisesikunnan päällikkö, kenraali v. Conrad, oli täysin oikeutettu
tekemäänsä vaatimukseen, että meidän piti marssia Narewin yli. Tämä ei
kuitenkaan ollut mahdollista siihen nähden, että 8:s armeija yhä vielä
oli Rennenkampfin armeijaan verraten heikko. Millä hetkellä tahansa
Rennenkampf saattoi Allensteinin-Elbingin linjaa vastaan etenemällä
pysäyttää meidän etenemisemme Mlawan-Pultuskin linjaa vastaan. Ei ollut
muuta neuvoa, kuin ensinnä tehdä tilit venäläisen Niemenin-armeijan
kanssa.
Rennenkampf tosin oli Tannenbergin taistelun vaikutuksen alaisena
vienyt etujoukkonsa jonkun kilometrin taapäin, mutta näytti kuitenkin
aikovan jäädä Pregelin ja Mauer-Seen välille. 8:nnen armeijan täytyi
taistella uusi taistelu ja sitä varten koota kaikki voimansa. Tämän
aikomuksen toteuttamiseksi vietiin lännestä saadut apujoukot
Allensteinin-Elbingin välille ja entinen 8:s armeija koottiin linjalle
Willenberg-Allenstein olemaan valmiina eteenpäin marssimaan. Soldaun
luo jäi rajan suojaksi vain heikkoja voimia; niiden piti Mlawan
suuntaan marssien kulkea Puolan rajan poikki.
Joukkojen sijoituksen päätettyämme tahdoimme Pregelin ja Mauer-Seen
välillä käydä Rennenkampfin leveän rintaman kimppuun ja Lötzenin kautta
ja vielä kauempaa etelästä kiertää hänen vasemman siipensä. Äärimmäisen
eteläsivustamme tehtäväksi jäi armeijan turvaaminen Augustowia ja
Ossowietzia vastaan, jonne saattoi arvata vihollisen purkavan
sotaväkeä. Paraillaan koossa olevan 8:nnen armeijan piti siten
taistella kolmessa ryhmässä Pregelin ja Mauer-Seen välillä Lötzenin
itäpuolella ja Eyckin suunnalla.
Syyskuun alussa seisoivat eteenpäin marssiin valmiina:
Veikselin linnain sota-varusväki Soldaun luona.
v. der Goltzin maanpuolustusdivisioona Neidenburgin luona.
3:s reservidivisioona ja I armeijaosasto Willenbergin, Ortelsburpin
luona, I ratsuväkibrigaadi Johannisburgin länsipuolella.