Elokuun 24 ja 25 p:nä oli majamme Rosenbergissa, 26 p:nä Löbaussa.
Olimme käyttäneet 25:ttä ja 26:tta päivää päästäksemme monessa kohdassa
kosketukseen johtajien ja joukkojen kanssa.
26 p:nä illalla molemminpuolinen asema oli osapuilleen seuraava;
Kenraali v. Mühlmann -- I:n armeijaosaston alle kuuluen -- seisoi
Veikselin linnoitusten sota-varusväkien osien kera Lautenburgissa ja
Strasburgissa vihollisen ratsuväen kanssa läheistä kosketusta
ylläpitäen. I armeijaosasto itse oli kokoontunut Montowoon ja siitä
etelään ja oli taistellen tunkeutunut Usdaun luo, jota I venäläinen
armeijanosasto piti lujin voimin hallussaan. Kenraali v. François oli
valmiina jatkamaan toimiaan 27 p:nä.
Vahvistetun XX:n armeijaosaston oikea sivusta oli saanut tehtäväkseen
käydä Usdaun kimppuun pohjoisesta ja sitten liittyä I:een
armeijaosastoon sen myöhemmin käydessä Neidenburgin kimppuun. 41:sen
jalkaväkidivisioonan oli määrä edetä Gr. Gardienenistä Waplitziin, sen
vieressä vasemmalla piti yhden maanpuolustus-brigaadin, 3:nnen
reservidivisioonan ja 37:nnen jalkaväkidivisioonan hyökätä Mühlenistä
pohjoiseen niinikään Waplitziin ja Hohensteiniin. Vihollinen oli koko
rintamalla edennyt lähelle, Allensteininkin se oli ottanut haltuunsa.
V. der Goltzin maanpuolustusdivisioona, jonka ylin armeijanjohto oli
antanut käytettäväksemme, saapui juuri Osterodeen ja Biesselleniin. Se
tuli Schleswig-Holsteinista, jossa se tähän saakka oli puolustanut
kanavaa ja rannikoita. Sen piti luoteesta käsin valloittaa Hohenstein.
I reserviosasto oli 26 p:nä saapunut Seeburgin seuduille. XVII
armeijaosasto oli Lauternin ja Gr. Bössaun välillä Bischofsburgin
pohjoispuolella taistellut erään VI:n venäläisen armeijaosaston
divisioonan kanssa ja työntänyt sen takaisin Bischofsburgia kohti. 6:s
maanpuolustusbrigaadi, joka 24 ja 25 p:nä oli Lötzenistä edennyt aina
Bischofsburgin luoteispuolelle saakka, oli menestyksellä ottanut osaa
taisteluun.
Hyökkäyksen Usdaun kimppuun piti alkaa 27 p:nä kello 4 aamulla
Tahdoimme olla täällä läsnä koko taistelun ratkaisevassa kamppailussa
valvoaksemme itse paikalla I:n ja XX:n armeijaosaston yhteistyötä, joka
jo oli käskyllä järjestetty. Jo lähtiessämme Löbausta Gilgenburgiin
tuli se ilosanoma, että Usdau oli valloitettu. Pidin taistelua
voitettuna. Niin pitkällä ei kuitenkaan vielä oltu. Valitettavasti
ensinnäkin kävi selville, että Usdauta ei oltu vielä valloitettu.
Saimme sen vasta myöhemmin aamupäivän kuluessa. Narewin-armeija oli nyt
taktillisesti murrettu. I armeijaosasto työnsi vihollisen takaisin
Soldaun kautta ja marssi Neidenburgia kohti.
XX armeijaosasto, joka oli kovin uupunut, ei taistellut yhtä hyvällä
menestyksellä. 41:nen jalkaväkidivisioona ei Gr. Gardienenin luona
päässyt etenemään. Ei kauempana pohjoisessakaan vallattu alaa.
V. der Goltzin maanpuolustusdivisioona eteni Hohensteiniä kohti
yhteensulkeutuen.
Emme olleet täydelleen tyytyväisiä palatessamme iltapäivällä takaisin
Löbauhun.
Sinne saapuessamme tuli tieto, että I armeijaosasto oli lyöty.
Jäännökset muka paraillaan saapuivat Montowoon. Tätä tietoa oli vaikea
uskoa. Tiedustellessamme kaukopuhelimella sikäläisen rautatienaseman
komentajavirastolta saimme kuulla, että sinne keräytyi I:n
armeijaosaston joukkoja. Myöhemmin kävi selville, että oli kysymyksessä
vain yksi pataljoona, joka oli joutunut vaikeaan asemaan ja peräytynyt.
Löbaun kautta suurella kiireellä saapuvat kuormastokolonnatkin
aiheuttivat uutta levottomuutta. Johtajan tulee kaikki myrskyt kestää.
Hänellä tulee olla hyvät hermot. Maallikko uskoo liian helposti, että
sodassa kaikki on vain laskuesimerkkejä määrätyillä suureilla. Se on
kaikkea muuta paitsi sitä. Se on valtavien tuntemattomien fyysillisten
ja sielullisten voimain kamppailua toisiaan vastaan ja se on sitä
vaikeampaa, kuta suurempi oma heikommuus on. Se on työskentelyä
ihmisillä, joilla on erilainen luonteenlujuus, ja omilla ajatuksilla.
Johtajan tahto yksinään on alallaan oleva napa.
Kaikkien miesten, jotka arvostelevat johtajantoimia, pitäisi ensin
tutkia sotahistoriaa, elleivät he ole johtajan-asemassa sotaa käyneet.
Soisin heille, että heidän itsensä täytyisi joskus johtaa taistelua.
Aseman epäselvyyden ja valtavien vaatimusten vuoksi tehtävän suuruus
heitä kauhistuttaisi ja -- tekisi heidät vaatimattomammiksi. Ainoastaan
valtion pää, valtiomies, joka päättää sotaan ryhtyä, kantaa yhtä suurta
ja vielä suurempaakin taakkaa kuin sotapäällikkö, jos hän sen tekee
selvällä sydämellä. Valtiomieheltä vaaditaan yksi ainoa valtava päätös,
sotapäälliköltä vaaditaan joka päivä ja hetki moisia ratkaisuja.
Hänestä riippuu pysyväisesti monien satojentuhansien, jopa kokonaisten
kansojenkin onni ja onnettomuus. Sotilaalla ei ole suurempaa, mutta ei
vaikeampaakaan tehtävää kuin johtaa armeijaa taikkapa maan kaikkia
sotavoimia.
Löbauhun saimme vielä myöhään illalla tiedon, että I reserviosasto oli
saapunut Wartenburgiin. XVII:n armeijaosaston edellä peräytyi
venäläinen VI armeijaosasto kaikkineen Ortelsburgia kohti, se
työnnettiin uudelleen Bischofsburgin eteläpuolelle.. Sinne sitä ajoivat
takaa heikommat voimat, jota vastoin XVII:n armeijaosaston pääosa 27
p:n illalla leiriytyi Mensgutin luo ja sen pohjoispuolelle.
28 p:ksi tarvitsi vain käskeä I:n armeijaosaston ottaa haltuunsa
Neidenburg. Se oli sillä välin itse sinne kääntynyt. XX:n
armeijaosaston piti suorittaa loppuun sille 27 p:ksi toimeksi annettu
hyökkäys, etenkin viedä tuimasti eteenpäin 41:stä jalkaväkidivisioonaa.
V. der Goltzin maanpuolustusdivisioonan piti käydä Hohensteinin
kimppuun. I reserviosasto ja XVII armeijaosasto vedettiin länttä kohti
Allenstein-Passenheimiin suojaamalla sitä Ortelsburgin puolelta.
28 p:nä lähdimme varhain Frögenauhun ja seisoimme kylän itäisen
liikeväylän suulla paljaan taivaan alla. Kenraali v. Scholtz oli
läheisyydessä. I:een armeijaosastoon meidät yhdisti surkean kehno
kenttätelefoonijohto. Muitten joukkojen kanssa yhteys oli mahdoton.
Vaikutukset, joita lähinnä saimme, eivät suinkaan olleet edullisia.
Neidenburg tosin oli vallattu. 41:nen jalkaväkidivisioona oli sumussa
hyökännyt Waplitzin kimppuun, mutta lyöty takaisin. Sillä oli ollut
sangen suuret tappiot, se oli nyt Waplitzin länsipuolella ja suurella
huolestuksella odotti vihollisen vastahyökkäystä. Lähetin sen luo
upseerin voimavaunulla. Tiedot, jotka hän toi sen tilasta, eivät
suinkaan olleet hyviä. Mühlenin luona ei maanpuolustusväki päässyt
eteenpäin. Täällä XX:n armeijaosaston oikealla sivustalla saattoi vielä
syntyä vakava pula, jos vihollinen olisi hyökännyt kootuin voimin.
Taistelun olisi ainakin täytynyt venyä pitemmäksi. Rennenkampf olisi
vihdoin voinut lähteä liikkeelle. 41:sen jalkaväkidivisioonan edessä
vihollinen pysyi toimettomana eikä Niemenin-armeija lähtenyt
liikkeelle.
XVII:n armeijaosaston yleisesikunnasta toi kapteeni Bartenwerffer
lentokoneella vihollisen linjain poikki hyviä tietoja armeijakuntansa
marssista vihollisen selän taa.
Iltapäivällä asema yhä muuttui eduksemme. Hohensteinin länsipuolella
3:s reservidivisioona ja myöhemmin myös 37:s jalkaväkidivisioona
etenivät ja v. der Goltzin maanpuolustusdivisioona tunkeutui
Hohensteiniin. Vihollisen rintama näytti rupeavan horjumaan. Kenraali
v. Hindenburg tahtoi lähteä Mühleniin. Saavuimme sinne kesken
ohimenevää pakokauhua, jonka saivat aikaan venäläiset sotavangit, niitä
suurella joukolla sinne tuotaessa. Se teki ilkeän vaikutuksen ja levisi
kauas taapäin.
Illalla lähdimme Osterodeen. Valtionvirastot olivat onnettoman
liikekanta-käskyn johdosta jo lähteneet kylästä. Se tietysti lisäsi
väestön levottomuutta.
Eri joukko-osastojen tilasta emme olleet aivan selvillä. Siitä, että
taistelu oli voitettu, ei enää ollut epäilystä. Mutta oli vielä
epätietoista, tulisiko siitä Cannae. I armeijaosasto sai käskyn
lähettää osaston Willenbergiin, jonne XVII:nkin armeijaosaston piti
kääntyä. Venäläisiltä oli paluumatka katkaistava.
Yön kuluessa saimme lisää tietoja. XIII venäläinen armeijaosasto oli
Allensteinistä marssinut Hohensteiniin ja siellä ankarasti ahdistanut
maanpuolustusjoukkoja. I reserviosasto oli saapunut Allensteinin
lounaispuoliseen seutuun, yhä edetessään sen piti sulkea XIII:n
venäläisen armeijaosaston ympäri suunniteltu rengas ja päättää täällä
taistelu, kun taas I ja XVII armeijaosasto sulkivat muitten osien
paluutien.
Päätin 29 p:nä aamupäivällä lähteä Hohenburgiin selvittääkseni sinne
kokoonsulloutuvat joukot. Oli pantava alulle sotatoimet Rennenkampfin
armeijaa vastaan, etenipä hän taikka jäi paikoilleen.
Vielä kuitenkin sattui välikohtaus, ennenkuin vihdoin olimme varmat
voitostamme.
29 p:n aamuna saimme lentäjältä tiedon, että etelästäpäin Neidenburgia
vastaan marssi vihollisen armeijaosasto, tätä kaupunkia lähestyen. Se
niinikään eteni I:n armeijaosaston selkään, tämä kun rintama pohjoista
kohti käännettynä taisteli peräytyviä venäläisiä vastaan. Meille
ilmoitettiin, että putoili vihollisen shrapnelleja. Sitten
puhelinyhteys katkesi. Kaikki voimat, mitä suinkin oli käytettävissä,
pantiin liikkeelle Neidenburgia kohti I:tä armeijaosastoa auttamaan
odotettavassa taistelussa. Kenraali v. François oli toimitarmollaan
kuitenkin jo auttanut itse itseään ja vihollinen oli varovaisempi kuin
aseman vuoksi oli tarpeellista.
Kun nämä käskyt oli annettu, lähdin Hohensteiniin. Kuljin ensinnäkin
taistelukentän poikki. Se teki minuun syvän vaikutuksen. Hohensteinin
itäpuolella ahtaantuivat omat kolonnat ja venäläiset vankijoukot
kokoon. Ei ollut pieni asia saada täällä aikaan järjestystä
I reserviosasto ja XX armeijaosasto sijoitettiin pitkin
Allensteinin-Hohensteinin tietä. Armeijan ylikomento siten taas sai
edes kaksi armeijaosastoa vähitellen lujasti käsiinsä.
Taistelu läheni loppuaan. 3:s reservidivisioona oli tunkeutunut kauas
vihollisen läpi ja saapunut Neidenburgin itäpuolelle Muschakeniin.
Sekavan metsämaan kautta tänne myöhemmin yhä takaisin virtaavat
venäläiset koettivat vielä monesta kohdasta murtaa saksalaisen renkaan.
Varsinkin Muschakenissa sattui vielä 30 p:nä sangen vakavia, tuimia
taisteluita, mutta ratkaisu ei enää voinut muuttua.
Kenraali Samsonov ampui itsensä. Hänet haudattiin tuntemattomana
Willenbergin läheisyyteen. Medaljongista, joka kaatuneelta
sotapäälliköltä otettiin tuntomerkiksi häntä haudattaessa, saattoi
hänen puolisonsa, joka oli Saksassa sotavanki-asioissa, päästä haudasta
selville.
Vangiksi joutuneet komentavat venäläiset kenraalit tulivat Ostrodeen ja
ilmoittautuivat kenraali v. Hindenburgille.
Vanki- ja saalisluvut ovat tunnetut.
Vihollisen veritappiotkin olivat ankarat. Se laajalle levinnyt juttu,
että venäläisiä muka oli tuhansittain ajettu soihin, joihin he muka
hukkuivat, on satua. Suota ei ollut missään lähimaillakaan.
Yksi maailmanhistorian loistavimpia taisteluita oli täten taisteltu, ja
tämän suurtyön olivat suorittaneet joukot, jotka olivat taistelleet
viikkoja, osaksi onnettomasti. Siitä saamme kiittää rauhanaikaisia
armeijalaitoksiamme. Tämä taistelu on johtajille, joukoille,
upseereille ja sotamiehille, koko isänmaalle kunniakas lehti.
Saksa ja Itävalta-Unkari riemuitsivat -- maailma vaikeni. Taistelulle
annettiin minun ehdotuksestani Tannenbergin taistelun nimi muistoksi
siitä taistelusta, jossa Saksalainen ritarikunta joutui tappiolle
Liettuan ja Puolan yhdistettyjä armeijoja vastaan taistellessaan.
Salliiko saksalainen nyt, kuten silloin, että liettualainen ja
varsinkin puolalainen käyttää voimattomuuttamme hyväkseen ja tekee
meille väkivaltaa? Tuleeko vuosisatoja vanhan saksalaisen kulttuurin
tuhoutua?
En voinut täydestä sydämestäni iloita tästä valtavasta voitosta;
Rennenkampfin armeijan tuottama hermorasitus oli ollut liian ankara.
Mutta ylpeitä olimme tästä taistelusta. Läpimurto ja kierto, rohkea
voitontahto ja päämäärän viisas rajoittaminen olivat tämän voiton
meille tuottaneet. Huolimatta siitä, että idässä olimme vastustajaamme
heikommat, oli meidän onnistunut taistelutantereelle yhdistää melkein
yhtä suuret voimat kuin vihollisella oli. Ajattelin kenraali kreivi
v. Schlieffeniä ja kiitin tätä oppimestaria.
Allensteinin protestanttisessa kirkossa kenraali v. Hindenburg ja minä
syvällä liikutuksella kiitimme kaikkivaltiasta Jumalaa.
Minulle ei jäänyt hetkeäkään aikaa lepoon. Minun täytyi valmistaa
armeijan ryhmitystä sotatoimien jatkamista varten. Oli tavattoman
vaikea tehtävä taistella toinen taistelu loppuun ja seuraavaa
valmistella. Tällä välillä oli sanomattoman paljon järjestettävää.
Vankien poiskuljetusta oli kiirehdittävä. Aseman epävarmuuteen nähden
oli niiden suuri luku itsessäänkin rasitus.
Sain II luokan rautaristin ja kiinnitin sen ylpeänä rintaani. Kun
ajattelen Liègiä ja Tannenbergiä, täyttää vielä nytkin oikeutettu
tyydytys sydämeni. Rautaristin II luokka on sodan varressa sitten
menettänyt arvonantoaan; se on kovin valitettava, vaikka tosin
luonnollinen ilmiö. Jokaisen, joka on sen rehellisesti ansainnut,
pitäisi ylpeydellä sitä kantaa.