Majuri Valdivia, Espanjan oiva sotilasattashee sodan aikana, kysyi
minulta lokakuussa 1914 ensi kerran Posenissa päämajassa käydessään,
oliko Tannenbergin taistelu taisteltu kauan valmiina olleen
suunnitelman mukaan. Tähän minun täytyi vastata kieltävästi. Hän oli
ihmeissään; monet olivat niin luulleet, hänkin.
Rintamaansijoitus voi ja sen täytyy olla kauan edeltäkäsin suunniteltu.
Asemasodan taistelut vaativat jotain samantapaista. Liikuntasodassa ja
liikuntasodasta johtuvassa tappelussa vaihtelevat kuvat, jotka johtajan
tulee itselleen luoda, kirjavassa jaksossa. Siinä hänen täytyy tehdä
päätöksiä tuntonsa mukaan: sotamiehen käsityö muuttuu taiteeksi ja
sotamies taistelujen johtajaksi.
Ajatus, miten taistelu oli suunniteltava, kehittyi yksityiskohtaisesti
vähitellen elokuun 24:nnen ja 26:nnen päivän välisenä aikana.
Pääkysymys oli, oliko todella mahdollista kuljettaa I reserviosasto ja
XVII armeijaosasto Rennenkampfin armeijan luota ja yhdistää ne 8:nnen
armeijan muihin osiin taisteluun Narewin-armeijaa vastaan. Tämä riippui
yksinomaan Rennenkampfista. Jos hän tiesi käyttää hyväkseen Gumbinnenin
luona saavuttamaansa menestystä, ei tämä ollut mahdollista. Ei sen
vuoksi ollut muuta neuvoa, kuin tuoda I armeijaosasto ja XVII
reserviosasto enemmän lounaiseen suuntaan Wormdittia kohden sillä välin
kuin 8:nnen armeijan toinen ryhmä pidätteli Narewin-armeijaa
tuottaakseen sille sopivassa tilaisuudessa vastoinkäymisiä. Hätätilassa
voitiin myös ajatella kiinteätä puolustusta jollain linjalla Veikselin
itäpuolella.
Vähitellen selveni, että Rennenkampf eteni vain aivan verkalleen.
Sen johdosta voitiin molemmat armeijaosastot vähitellen
peräytymissuunnaltaan poikkeuttaa jyrkkään eteläiseen suuntaan likimain
Bartenstein-Gerdauenin linjan kautta Bischofsburgia ja Neidenburgia
kohti.
Ensinnäkin XVII armeijaosasto I:sen ratsuväkidivisioonan ja I:n
reserviosaston suojassa vedettiin Schippenbeilin kautta etelää kohti
Bischofsteiniin. Kun se oli peittynyt I:n reserviosaston taa ja 26 p:nä
Bischofsteinistä marssi Bischofsburgia kohti, vietiin I
reserviosastokin Schippenbeilin eteläpuolitse Seeburgia kohti.
Rennenkampfia vastaan jäi rintamaan vain I ratsuväkidivisioona
Schippenbeilin seuduilta eteläänpäin. Siitä sai vielä 26 p:nä I
ratsuväkibrigaadi käskyn marssia Rösselin kautta Sensburgiin. Elok. 27
p:stä alkaen seisoi siten vain kaksi ratsuväkibrigaadia Mauer-Seen ja
Pregelin välillä Rennenkampfin 24:ää sangen vahvaa jalkaväki- ja useata
ratsuväkidivisioonaa vastassa. Järvisulku oli länttä kohti avoin, se
voitiin kiertää, Königsberg helposti eristää.
Päätös ryhtyä taisteluun rakentui käsitykseemme venäläisten johdon
hitaudesta, sen syvällinen perustus oli velvollisuutemme voittaa
heikommuudestamme huolimatta, mutta silti se oli sanomattoman vaikea
toteuttaa.
Armeijaosastot täällä marssivat Neidenburgista Allensteiniä kohti
etenevän Narewin-armeijan selkään. Samalla ne kuitenkin paljastivat
oman selkänsä Rennenkampfin armeijalle ilman sanottavaa suojaa, kahden
tai kolmen päivän marssi väliä. Kun sitten 27:ntenä päivänä taistelu
alkoi koko ankaruudessaan eikä yhdessä päivässä päättynyt, kuten ennen
oli ollut sääntönä, vaan venyi aina 30:nteen saakka, seisoi
Rennenkampfin valtava armeija koillisessa kuin uhkaava ukkospilvi.
Hänen ei muuta tarvinnut kuin lähteä liikkeelle, niin me menettäisimme
tappelun. Mutta Rennenkampf pääjoukkonsa kanssa marssi vain mitättömän
matkan yli Allenburgin-Gerdauenin-Neidenburgin linjan ja me saimme
loistavan voiton.
Huolesta, jolla näinä pitkinä päivinä katselin Niemenin-armeijaa, ei
monikaan tiennyt.
Jotta XVII armeijaosasto ja I reserviosasto pääsisivät täyteen
vaikutukseensa, täytyi tietysti 8:nnen armeijan toisen ryhmän hyökätä.
Sen lähin velvollisuus kuitenkin oli pitää huolta siitä, ettei sitä
lyöty.
Vahvistettu XX armeijaosasto oli saanut kestää sangen vaikeita,
rasittavia päiviä. 23 p:nä se oli Gilgenburgin koillispuolisilla
kukkuloilla, rintama jyrkkään etelää kohti, vihollisen lähestyessä
Neidenburgista, siis kaakosta päin. 3:s reservidivisioona vielä oli
kokoontumassa Hohensteinin länsipuolella. I armeijaosasto oli alkanut
purkautua junista Deutsch-Eylaun luona. Tosin kenraali v. Scholtzin
onnistui torjua suuremmat vihollisvoimat. Mutta hänen täytyi kuitenkin
Gilgenburgin itäpuolisista kukkuloista kiinni pitäen vetää vasen
sivustansa Hohensteinin länsipuolella jyrkkään takaisin aina Mühlenin
seuduille saakka. Vaikka tämä liike olikin joukoille niin epämukava,
oli sillä kuitenkin hyväkin vaikutus: venäläisestä tuntui, että se oli
voittanut. Se ei luullut saksalaisten enää tekevän vastarintaa,
hyökkäyksestä puhumattakaan. Se piti tietä Veikselin itäpuoliselle
saksalaiselle alueelle vapaana.
24 p:nä olimme jo kenraali v. Scholtzin luona. Tapasimme hänet
Tannenbergissä. Hän ja hänen esikunnanpäällikkönsä, eversti Hell sodan
kuluessa vielä saattoivat nimensä suureen kunniaan ja ikuistivat sen
historiassa.
Kenraali v. Scholtz antoi valoisan kuvauksen johtoonsa kuuluvain
joukkojen suurista saavutuksista sotaretken alusta alkaen viime
taisteluitten tavattomasta ankaruudesta. Hän luuli, että vihollinen
edelleenkin ahdistaisi häntä, mutta että hän kykenisi pitämään
puoliaan.
Matkalla Marienburgista Tannenbergiin oli meille lähetetty salaa
siepattu vihollisen kipinäsanoma, joka antoi selvän käsityksen
vihollisen toimista lähipäivinä. Narewin-armeija marssi vasemmalle
porrastettuna VI:n armeijaosaston kanssa Ortelsburgin kautta
Bischofsburgiin, jonka se voi saavuttaa 26 p:nä, jopa edetä sen ohikin,
XIII:n armeijaosaston kanssa Neidenburgista Passenheimin kautta
Allensteiniin. Sen perässä seurasi XV ja XXIII armeijaosasto, joiden
kanssa kenraali v. Scholtz oli näinä päivinä taistellut. Sen eteläisin
porras oli 26 p:nä Waplitzin seuduilta haettava. Vielä kauempana
vasemmalla ja takanapäin ja länttä kohti työnnettynä marssi I
armeijaosasto Mlawan ja Soldaun kautta, joitakuita ratsuväkidivisioonia
suojanaan Lautenburgin ja Strasburgin suunnalla.
Meidän tuli nyt lännestä hyökätä tähän liikkeeseen 8:nnen armeijan
eteläisellä ryhmällä. Viettelys oli suuri kiertää aina Soldaun
eteläpuolitse, jotta ensimmäinenkin venäläinen armeijakunta olisi
mutkaan saatu. Venäläisen Narewin-armeijan tappio olisi siten XVII:n
armeijaosaston ja I:n reserviosaston liikkeitten yhteydessä käynyt
kerrassaan musertavaksi. Mutta siihen eivät voimat riittäneet. Minä sen
vuoksi ehdotin kenraali v. Hindenburgille, että hyökättäisiin I:lla.
armeijaosastolla Deutsch-Eulausta ja Montowosta ja vahvistetun XX:n
armeijaosaston oikealla sivustalla Gilgenburgista Usdauta kohti ja
syydettäisiin venäläisten I armeijaosasto Soldaun kautta takaisin
etelää kohti. Sitten piti meidän I:n armeijaosaston murtautua läpi
Neidenburgin suuntaan, jotta edes Narewin-armeijan pääosa voitaisiin
XVII:llä armeijaosastolla ja I:llä reserviosastolla kiertää. Meidän
täytyi näin rajoittaa toimintaamme, jos mieli voittaa.
I:n ja XX:n armeijaosaston hyökkäys täytyi jättää 27:nteen päivään.
Mielelläni olisin suonut, että se olisi alkanut aikaisemmin, mutta I
armeijaosasto ei vielä ollut valmiina, Itä-Preussin rautatiesuhteet
olivat vielä epäsuotuisat. Täydellä syyllä I:n armeijaosaston komentava
kenraali, kenraali v. François vaati, että hän ennen hyökkäystään saisi
koota armeijaosastonsa.
Kaikki ei myöskään kehittynyt niin sujuvasti kuin tässä lyhyessä
yleissilmäyksessä voin esittää. Kaikki joukkomme olivat tavattomasti
rasittuneet ja yhtämittaiset taistelut olivat niiden lukumäärääkin
vähentäneet. Käskyjen lähetystä I:lle reserviosastolle ja XVII:lle
armeijaosastolle kohtasivat monet vaikeudet. Vihollisten ratsastavain
vartioitten vuoksi seudut olivat epävarmat. Oli kysymyksenalaista,
soisiko vihollinen meille riittävästi aikaa aikeittemme toteuttamiseen.
Erikoisen paljon hankaluutta tuottivat v. Scholtzin ryhmän takana
olevat pakolaiset. Niitä oli monia tuhansia, jalan ja vaunuilla, ja ne
tukkivat tiet. Ne tarrasivat armeijaan kiinni. Armeijaryhmän äkillinen
peräytyminen olisi välttämättä tuottanut mitä surkeimpia seurauksia
sekä pakolaisille että joukoille. Mutta asiaa oli mahdoton auttaa. Ne
vähät santarmit, mitä oli paikalla, eivät riittäneet laumoja johtamaan.
Ne täytyi jättää omiin valtoihinsa. Paljon surullisia kuvia on mieleeni
jäänyt.