Kenraalien v. Moltken ja v. Steinin kirjeet, jotka kutsuivat minut
suureen päämajaan Coblenziin ja ilmoittivat, että minut oli määrätty
Itä-Preussiin 8:nnen armeijan esikunnanpäälliköksi, tapasivat minut
elok. 22:sena k:lo 9 aamupäivällä 2:sen armeijan päämajassa Wavren ja
Namurin puolivälissä. Kapteeni v. Rochow oli sen tuoja.
Kenraali v. Moltke kirjoitti:
"Teidän on ryhdyttävä uuteen tehtävään, joka ehkä on vielä vaikeampi
kuin Liègen valtaus... En tiedä ketään toista, johon niin ehdottomasti
luottaisin kuin teihin. Ehkä vielä idässä pelastatte tilanteen. Älkää
minulle suuttuko, kun kutsun teidät pois toimesta, jossa ehkä
sotatoimet teitä juuri odottivat, toimet, jotka ovat ratkaisevia, jos
Jumala niin tahtoo. Teidän täytyy isänmaalle kantaa tämäkin uhri.
Keisarikin katsoo teihin luottamuksella. Teitä ei tietystikään voida
tehdä vastuunalaiseksi siitä, mitä on tapahtunut, mutta tarmollanne
voitte vielä pahimman torjua. Noudattakaa siis uutta kutsua, joka
teille on kunniakkain, mitä sotilaan osaksi voi tulla. Te ette saata
häpeään osaksenne tullutta luottamusta."
Kenraali v. Stein, silloinen kenraalimajoitusmestari ja myöhemmin
sotaministeri, lopetti kirjeensä seuraavin sanoin:
"Teidän siis täytyy lähteä. Tässä sitä vaatii valtion paras. Vaikea on
tehtävä, mutta te kyllä siitä suoriudutte."
Kapteeni v. Rochowilta sain vielä kuulla, että kenraali v.
Hindenburgista piti tulla ylipäällikkö, mutta ettei tiedetty, suostuiko
kenraali ottamaan ylipäällikkyyden vastaan.
Olin ylpeä uudesta tehtävästäni ja siitä luottamuksesta, joka kirjeestä
ilmeni. Mieltäni ylensi se ajatus, että saisin pahimmassa pulassa
ratkaisevalla tavalla palvella keisaria, armeijaa ja isänmaata.
Isänmaanrakkaus ja uskollisuus kuningasta kohtaan ynnä se selvä taju,
että jokaisen yksityisen velvollisuus on elää perheen ja isänmaan
hyväksi, ne olivat se perintöosa, jonka isänkodista sain mukaani
elämään. Vanhempani eivät olleet varakkaita, maallista palkintoa heidän
uskollinen työnsä ei saanut. Elimme sangen säästäväisesti ja
onnellisesti sopusointuista ja onnellista perhe-elämää. Sekä isäni että
äitini omistivat kaikki huolensa meille kuudelle sisarukselle. Olkoot
vanhempani tästä kaiken maailman edessä kiitetyt.
Nuorena upseerina täytyi minun kaikilla voimillani ponnistaa eteenpäin.
Elämäniloni ei siitä kärsinyt. Suuren osan ajastani vietin
vaatimattomassa luutnantinasunnossani Weselissä, Wilhelmshavenissa ja
Kielissä ja luin historiaa, sotahistoriaa ja maantieteellisiä
kirjoituksia. Mitä lapsena olin vastaanottanut, se nyt laajeni. Kävin
ylpeäksi isänmaastani ja suurista miehistämme. Hehkuen kunnioitin
Bismarckin valtavaa ja intohimoista suuruutta. Selvänä esiintyi minulle
hallitsijahuoneemme vaikutus Preussin-Saksan hyväksi. Uskollisuudesta,
jonka olin vannonut, kehittyi syvä sisällinen antautumuksen tunne.
Saksa on ollut yhä ja alati Euroopan taistelutantereena ja armeijan ja
laivaston ratkaiseva merkitys turvallisuudellemme kävi minulle sitä
ilmeisemmäksi, kuta kauemmaksi askel askelelta seurasin historiaa.
Elämään tutustuen samalla älysin isänmaan rauhallisten saavutusten
suuruuden ja merkityksen kulttuurille ja ihmiskunnalle.
Kun minut 1904 siirrettiin suuren yleisesikunnan
rintamaansijoitusosastolle, alkoi välitön työni armeijan hyväksi. Se
päättyi esiintymiseeni miljardi-lakiehdotuksen puolesta.
Kauan aikaa oli liikekanta-määräykseni: ylimmän armeijanjohdon
sotaliike-osaston päällikkö. Tämä tietysti lakkautettiin samalla
kuin sain Düsseldorfissa rykmenttini. Sen sai seuraajani
suuressa yleisesikunnassa. Liikekanta-määräys 2:sen armeijan
ylimajoitusmestariksi oli minulle Liègen vuoksi tärkeä, vaikk'ei
muutoin erikoisen miellyttävä.
Olin kenraali v. Moltken johdon aikana tehnyt hänen kanssaan useita
suuren yleisesikunnan matkoja ja päässyt luomaan suureen sotaan
syvällisen katseen. Uusi asemani tarjosi minulle tilaisuuden näyttää,
kykeninkö teoiksi muuttamaan yleisesikunnan suuren oppimestarin,
kenraali kreivi v. Schlieffenin ajatukset, vaikkapa vain ahtaammallakin
alalla. Enempää ei sotamiehelle voitu sodassa tarjota. Syvästi valitin
sitä, että sain tämän aseman isänmaalle niin erinomaisen vakavassa
tilanteessa.
Koko sisäinen olemukseni ja saksalainen tunteeni kannusti minua työhön.
Neljännestunnin kuluttua istuin voimavaunussa ajaakseni Coblenziin.
Kuljin Wavren kautta. Edellisenä päivänä olin nähnyt sen rauhallisena
kaupunkina, nyt näin sen palavan. Sielläkin oli väestö noussut
taisteluun. Näin hyvästeli minut Belgia.
Kello 6 illalla olin Coblenzissa. Ilmoitin itseni heti kanaali v.
Moltkelle, joka minusta näytti väsyneeltä. Nyt sain tarkemmin kuulla,
millä kannalla asiat olivat idässä. 8:s armeija oli elokuun 20 p:nä
Gumbinnenin luona hyökännyt venäläisten Niemenin-armeijan kimppuun,
jota Rennenkampf johti. Vaikka hyökkäys alussa menestyi, ei se
kuitenkaan johtanut ratkaiseviin tuloksiin. Taistelu oli täytynyt
keskeyttää. Armeija oli siitä pitäen kaikkineen peräytynyt
Mauer-Seen ja Pregelin välillä Angerapin kautta länttä kohti ja
Pregelin pohjoispuolelle Deimen taa, joka oli Königsbergin
linnoituksen etumainen varustuslinja. I:n armeijaosaston piti
Insterburgin länsipuolisilta asemilta ajaa junalla Gosslershauseniin
armeijan-ylikomennon käytettäväksi ja 3:nnen reservidivisioonan
Angerburgista Allenstein-Hohensteiniin XX:n armeijaosaston
vahvistukseksi.
Järvilinja Nikolaiken-Lötzen, joka oli vain kevyesti varustettu, oli
meidän hallussamme. Sitä oli lähestynyt vain heikonlainen vihollinen.
XX:n armeijaosaston komentava kenraali, kenraali v. Scholtz, oli
ylijohtajana Itä-Preussin etelärajalla. Divisioonansa, johtoonsa
kuuluvan 70:nnen maanpuolustus-brigaadin, ynnä Thornin ja Veikselin
muitten linnoitusten sota-varusväkien osat hän oli koonnut Gilgenburgin
luo ja sen itäpuolelle, kaiken aikaa taistellen venäläisten
Narewin-armeijaa vastaan, jota Samsonow komensi. Tämä ahdisti häntä
ankarasti.
Oli otettava lukuun, että molemmat vihollisarmeijat etenisivät
järvisulun kahden puolen. Kenraali v. Moltke sanoi minulle, että 8:s
armeija aikoi luopua Veikselin itäpuolella olevasta maasta, linnoihin
vain jätettäisiin sota-varusväki ja niitä puolustettaisiin. 8:s armeija
epäilemättä oli tehnyt tämän päätöksen siinä odotuksessa, että lännessä
pian tapahtuisi ratkaisu, jonka jälkeen sieltä saapuvain apujoukkojen
kanssa Itä-Preussi voitaisiin valloittaa takaisin ja maahan tunkeutunut
vihollinen voittaa. Kenraali kreivi v. Schlieffenin strateegisissa
sotaleikeissä oli näin useinkin tapahtunut. Jos edellytys piti
paikkansa, oli 8:nnen armeijan päätös säilyttää itsensä myöhempää
taistelua varten oikea. Mutta se ei ottanut huomioon sodan
todellisuutta eikä sitä suunnatonta edesvastuuta, jonka oman maan
viholliselle luovuttaminen tuotti. Mitä sodan välittömästi kohtaamain
maitten täytyy kärsiä humaanisimmankin sodankäynnin jaloissa, sen on
tämä maailmankamppailu jälleen ihmiskunnalle opettanut. Siihen nähden
kuinka asiat sitten kehittyivät, olisi peräytyminen Veikselin taa ollut
häviömme. Veikselin linjaa emme olisi kyenneet puolustamaan venäläisten
ylivoimaa vastaan, emme ainakaan kyenneet syyskuussa välittömästi
auttamaan Itävalta-Unkarin armeijaa. Seuraus olisi ollut sen perikato.
Tilanne, joka minua odotti, oli epäilemättä sangen vakava, mutta olihan
onneksi sentään keinojakin.
Minun pyynnöstäni lähetettiin itään heti käsky, että 8:nnen armeijan
pääosain peräytyminen 23 p:nä keskeytettäisiin. I:n reserviosaston ja
XVII:n armeijaosaston ja Königsbergin linnoituksen pääreservin piti
levätä. I:tä armeijaosastoa ei pitänyt viedä Gosslershauseniin vaan
lähemmäksi kenraali v. Scholtzia Deutsch-Eylaun itäpuolella olevaan
seutuun. Kaikki mitä Thornin, Kulmin, Graudenzin ja Marienburgin
sota-varusväestä suinkin vielä liikeni, oli lähetettävä Itä-Preussin
Strasburgiin ja Lautenburgiin. Näihin sota-varusväkiin kuului vain
maanpuolustus- ja nostoväki-muodostuksia. Itä-Preussin lounaisosaan
täten keräytyi vahva armeijaryhmä. Sillä saattoi ryhtyä hyökkäykseen,
sillä välin kuin pohjoinen ryhmä edelleen jatkoi peräytymistään
lounatta kohti taikka poikkeutettiin jyrkkään etelää kohti taisteluun
Narewin-armeijaa vastaan. Mitä sitten oli tehtävä, se voitiin vasta
paikalla määrätä. Ilman uutta taistelua emme aikoneet venäläistä
laskea. Jokaisen yleisesikunta-upseerin lihassa ja veressä oli, että
molempain vihollisarmeijain erillisyyttä oli sitä varten hyväksi
käytettävä.
Annoin myös ilmoittaa itseni Hänen Majesteetilleen Keisarille. Hänen
Majesteettinsa oli levollisella mielellä, puhui vakavasti itäisen
rintaman tilanteesta ja valitti haikeasti, että osa Saksan isänmaasta
oli joutunut vihollisen hyökkäyksen jalkoihin. Hän ajatteli
alamaistensa kärsimyksiä. Keisari antoi minulle Liègen johdosta luvatun
"Pour le mérite"-ritarimerkin ja lausui minulle tunnustuksen sanoja.
Tämä on kautta elämäni oleva minulle ylpeä ja surumielinen muisto.
K:lo 9 illalla lähdin Coblenzista ylimääräisellä junalla itään.
Vähän ennen lähtöäni sain tiedon, että kenraali v. Hindenburg oli
suostunut ottamaan vastaan ylipäällikkyyden ja astuisi junaan
Hannoverissa kello 4 aamulla. Hannoverissa kenraali oli asemalla.
Ilmoittauduin hänelle. Näimme toisemme silloin ensi kerran. Kaikki muu
kuuluu juttusepittelyn piiriin.
Esitin lyhyesti aseman, sitten lähdimme levolle.
Elokuun 23:ntena kello 2 aikaan iltapäivällä saavuimme Marienburgiin,
jossa ylikomento meitä odotti. Asema oli muuttunut. Päätöksestä
peräytyä Veikselin taa oli luovuttu. Lähinnä aiottiin puolustaa
Passargea. Kenraali Grünert, 8:nnen armeijan ylikomentaja ja
everstiluutnantti Hoffmann olivat vaikuttaneet siihen suuntaan.
Vastaanottomme Marienburgissa oli kylmä. Minusta se oli kuin toista
maailmaa: Liègestä ja nopeasta etenemisestä lännessä tähän
painostaneeseen mielialaan. Kaikki muuttui nopeaan. Mieliala elpyi.
Yhdyselämämme esikunnassa muodostui semmoiseksi kuin olen ennen
kuvannut.